Hyvät ystävät, koulukaverit, sukulaiset ja kaikki mukana olevat.

Ajattelin muistella tässä Vallovaaran koulun alkuaikoja ja koulun ensimmäistä opettajaa Lyydia Ovaskaista sekä sitä, miten minä näihin kuvioihin liityn. Kerron myös omasta evakkotaipaleestani. Vallovaaran koulu oli ensin nimeltään Mattilanmäen koulu. Vuonna 1956 koulun nimi muutettiin Vallovaaran kouluksi.

Koulu alkoi 1949 syksyllä ensin meidän pirtissä eli Virtasen pirtissä, ahtaissa oloissa. Pirtti oli luokkahuone. Opettaja asui toisessa kamarissa ja toisessa oli meidän silloinen 5 henkinen perhe. Pieni keittiö oli meidän perheen keittiö, mutta myös koulukeittola. Minun pikkusisar, Saara Helena oli vajaa kaksi vuotias. Hän kuuli seinän läpi omalle puolelleen kun opettaja opetti koululaisia lukemaan. Hän alkoi kutsua opettajaa AIU-tätiksi.

Jouluksi pääsimme muuttamaan kaikkien riemuksi tähän uutuuttaan hohtavaan kouluun. Pian saimme viettää ensimmäistä joulujuhlaa, johon oli kutsuttu koko kylän väki. Valmistelimme tuota juhlaa tekemällä paljon koristeita opettajan johdolla. Esimerkiksi muistan monta metriä pitkän köynnöksen, minkä solmimme kuusen oksista. Köynnös ripustettiin näyttämön päälle ja osa oven päälle.

Opettaja oli saanut etelästä monenlaisia joululahjoja: esim. kenkätehtaalta kenkiä, joissa oli joku valuvika, niin etteivät ne kelvanneet kauppaan. Hän oli paketoinut kengät ja kaikki muutkin lahjat.  Jokainen saimme paketin ja vieläpä kotona olevat pikkusiskot ja veljet. Joulujuhlassa sain lausua runon. Opettaja neuvoi: ”Kun menet korokkeelle muista ensin niiata ja sitten esität reippaasti ja kuuluvalla äänellä.”

Monta kertaa olen miettinyt sitä millaisen koululaisjoukon Lyydia Ovaskainen sai eteensä. Olimmehan kaikki juuri tulleet pitkältä evakkotaipaleelta ja kannoimme jokainen kipeitä muistoja ajatuksissamme. Tuon ajan lapsina emme olleet tottuneet puhumaan ja avautumaan vaikeista asioista, vaan kätkimme ne sisimpäämme. Varmasti ne kuplivat sieltä esiin koulupäivän aikana miten milloinkin.

En ole kuullut toisten koulukavereiden evakkokokemuksia ja selviytymistarinoita. Ehkä ne olivatkin niin kipeitä muistoja, ettei niistä haluttu liikoja puhua. Itse olin 9-vuotias kun tulin Vallovaaran kouluun. Olin tuohon mennessä jo kokenut monta lähtemistä ja tulemista ja monta eron ikävää. Olosuhteet olivat sellaiset. Ensiksi minulta kaatui isä. Olin niin pieni, etten osannut kaivata isää, mutta ihmisillä on joskus tapana puhua liikaa ja ajatella ääneen ja puhua vielä lasten kuullen. Monta kertaa kuulin, kun ihmiset surkuttelivat;” Voi nuita orporaukkoja, mitähän nuistakin tulee, ei ole isää.”

Siitä jäi ajatuksiin kaihertamaan, että olin isätön orporaukka. Kyllähän se sotaorpous jätti omat jälkensä. Olin noin 4-vuotias kun havahduin siihen, että minullahan ei ole isää. Lapset monesti keksivät omia selviytymistarinoita. Niinpä minäkin aloin ajatella, että kuu taivaalla on minun isä. Vieläkin voin muistaa kuinka onnellinen olin, kun katselin kuuta ja erotin siinä isän silmät, nenän ja suun. Muistan myös mukavina reissuina naapurista maidonhakumatkat. Katselin taivaalle, kun isä seurasi meitä koko matkan. Sitten isä jäi odottamaan, kun kävimme maitotalossa ja kun lähdimme kotiin isä seurasi mukana. Veljeni Martti, joka on noin kaksi vuotta minua vanhempi tiesi muka, että kuu ei voi olla isä.

Varhaislapsuus Savossa, evakossa, mummun pienessä mökissä oli turvallista aikaa siitä huolimatta, että joskus pelkäsimme Sukevan vankilasta karanneita vankeja ja joskus kun lentokone lensi mökin yli mummu vei meidät metsään kuusen juurelle turvaan, kun hän pelkäsi että sota on syttynyt. Aikahan siellä kävi pitkäksi ja palasimme vähitellen pihapiiriin jatkamaan päivän askareita. Myöhemmin kuulimme, että lentokoneet tarkastivat metsäpaloja.

Sitten äiti hankki asunnon Laurilasta ja muutimme sinne. Ero mummusta oli itkun paikka. Kävin eka luokan Laurilassa. Sitten talo täällä Vallovaarassa oli valmistumassa ja muu perhe muutti tänne. Äiti vei meidät veljeni ja minut takaisin Savoon jotta voisimme siellä jatkaa koulua. Se oli varmasti ihan hyvin ajateltu ja oli kiva taas päästä mummun luo, mutta nyt ero varsinaisesta omasta perheestä teki kipeää. Taas kuulin, kun ihmiset puhelivat, että tänne ne toivat nuo lapset vanhan mummun hoidettaviksi, eivät varmasti tule hakemaan, Einellä on siellä uusi perhe, on ihme, jos tulevat hakemaan.  Koko kouluvuoden mietin, hakeekohan äiti vai ei. Eikä ollut puhelinta, jotta olisin kuullut äidin äänen, ja vakuutuksen että hän tulee. Äiti tuli, heti kun koulu loppui. Ero taas mummusta oli ikävä. Enkä nähnyt mummua kuin vasta viiden vuoden kuluttua. Ei siihen aikaan matkusteltu. Mutta kun opin kirjoittamaan ja mummu, vaikka oli syntynyt 1800 luvulla, eikä ollut käynyt koulua, osasi kirjoittaa. Me kirjoitimme toisillemme. Vieläkin on muutamia mummun lähettämiä kirjeitä tallessa. Äiti osti samalla reissulla kun meidät haki kaksi lehmää. Minä sain naapurista pässin kummilahjaksi. Naapurin isäntä ja emäntä olivat minun kummeja. Isännän nimi oli Jaakko ja pässiä ruvettiin kutsumaan Jaakko-pässiksi.

Koko kesän Jaakko-pässi kulki minun perässäni. Syötin sille leipää ja riivin lehtiä. Vallovaarassa ei ollut muissa taloissa silloin lampaita, joten luulin pitkään, että lampaita on vain Savossa. Kun Jaakko-pässi määki se toi tuulahduksen Savosta, jonne vielä kauan ikävöin. Syksyllä vanhemmat sanoivat, että pässi ei mahdu navettaan. Aavistin, mitä se tarkoittaa.  Varsinainen navetta ei vielä ollut valmis ja lehmätkin joutuivat olemaan pienessä väliaikaisessa navetassa. Eräänä päivänä Jaakko-pässiä ei löytynyt. En koskaan kysynyt, mihin te panitte minun pässini.  Arvasin ja ikävöin.

Vielä palaan tuohon evakosta tulomatkaan, mikä oli täynnä jännitystä, uuden odotusta ja toisaalta vanhan turvallisen elämän taakse jättämistä. Savosta matkustimme härkävaunussa. Eläimet olivat vaunun toisessa päässä ja toisessa päässä heinien seassa me ihmiset. Tunsin oloni helpottuneeksi ja onnelliseksi. Vaikka kaikki oli nyt hyvin näin painajaista, kun nukahdin junan kolkuttaessa eteenpäin. Tarrasin äitiin kiinni. Äitikin pelästyi ja kysyi: ” Mikä sinun on?” Näin unta, että äiti jätti.

Tämä, mitä kerroin, on osa minun evakkotarinaa. Meitä oli Vallovaaran koulussa noin 30 oppilasta ja jokaisella oma tarina takana. Saara Kasurinen ent. Junttila ja ent. vallovaaralainen on kirjoittanut kirjan ”Siipirikot ”. Kirjan nimi kuvaa hyvin evakkolapsia. Saara Kasurinen kirjoittaa: ”Iän myötä ajatukset palaa lapsuuteen ja vaikeisiin tapahtumiin, jotka ovat jääneet mielen pohjalle.” Hän toivoo kirjan auttavan silloisia evakkolapsia avaamaan evakkoajan kokemuksia.

En malta  myös olla mainostamatta toista vallovaaralaista kirjailijaa Oili Hannulaa ent. Ulkuniemi. Hänen kolmas kirjansa julkaistiin viime keväänä (25.4 2019). Kirjan nimi on ”Uuteen alkuun ” ja se kertoo vallovaaralaisten jälleenrakentamisesta ja uudesta elämän alusta. Saara Kasurinen ja Oili Hannula olivat Vallovaaran koulun ensimmäisiä oppilaita.

Kun ajattelen evakkolasten uutta elämänvaihetta ja koulunkäyntiä täytyy antaa tunnustus Lyydia Ovaskaiselle että hän selvisi tuon joukkonsa kanssa hyvin. Vaikka hänellä ei ollut omia lapsia, hän pystyi luomaan kouluun turvallisen ilmapiirin, missä evakkolasten oli hyvä kasvaa ja opiskella. Kevätpuolella Lyydia sai opettajatoverikseen Yrjö Kasasen Kursusta ja myöhemmin tuli Aarne Glad.

Kevätpuolella kävi myös terveyssisar Hilkka Hämäläinen. Ensin hän kävi hakemassa ulostenäytteet. Meidän piti tuoda tulitikkurasiassa näytteet kouluun. Muutamilla oppilailla ilmeni lapamatoa. Luokkahuoneesta tehtiin sairaala. Oppilaita makoili viltin päällä pitkin lattiaa. Terveyssisar syötti ensin matolääkkeet ja sitten karvasvettä päälle, jotta vatsa toimisi.  Jos joku ei kerennyt pihan perillä olevaan hyyssikkään, niin varalta tuotiin iso pönttö luokan nurkkaan.  Haju oli tietysti valtaisa. Siinä vaiheessa eivät terveyssisaren hommat kiinnostaneet ja taisinpa sanoakin, ettei ikinä nuihin hommiin isona. Vannomatta kuitenkin paras. 35 vuotta olen täällä liikkunut terveydenhoitajana. 60-luvulla kun tulin tänne töihin ei enää koulussa syötetty matokuureja, vaan jos joltakin löytyi matoja, ne häädettiin kotioloissa.

Terveyssisaren lisäksi toinen vierailija koululla oli kirkon nuorisotyöntekijä Tyyne Mikkonen. Useat sen ajan oppilaat muistavat Tyynen opettamat laulut. ”On mulla pieni puhelin”, ”Sakkeus oli pieni mies! ja ”Älä silmä pieni katso mihin vaan”.  Kun Tyyne tuli koululle hän piti aamun avauksen.  Tyyne ja Lyydia olivat ystäviä.

Kodin ja koulun välistä yhteistyötä pidettiin yllä erilaisten juhlien avulla. Joulujuhlat ja äitienpäivät olivat ne juhlat, joihin koko kylän väki kutsuttiin. Lyydia olikin varsinainen seremoniamestari. Hän ohjasi paljon ohjelmaa juhliin varsinkin lauluesityksiä. Opettaja vieraili myös kodeissa. Lyydia aloitti kodeissa lähetysompeluseurojen pitämisen. Vapaa-aikoinaan hän teki lapinlapasia ja myi niitä lähetystyön hyväksi. Usein hän kertoi meille Ambomaasta, mikä oli silloin Suomen lähetysseuran kohdemaa.

Lyydian tärkein auktoriteetti oli Jumalan sana, Raamattu. Siitä hän piti meille aamunavaukset ja siitä hän opetti uskontotunnilla raamatunkertomuksia. Lyydia ei varmasti osannut kuvitellakaan, että joskus tulee koulussa aika, ettei lapsille saa kertoa turvallisesta, rakastavasta Taivaanisästä. Tai että kyseenalaistetaan enkeli taivaan ja suvivirren laulaminen. Tai mitähän hän olisi sanonut jos olisi kielletty ruokarukousten pitäminen niin kuin nykyään.

Jumalan sanan tärkeydestä hän jaksoi meille puhua. Tuolta ajalta on säilynyt muistolause, mikä on psalmin kirjasta: ” Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.

Lyydia Ovaskainen, Tyyne Mikkonen ja minun Savon mummu olivat ne ihmiset, jotka kylvivät ensimmmäiset uskon siemenet minunkin sydämeen. Olen siitä syvästi kiitollinen, että jo lapsena sain kuulla taivasasioita.

Vielä Lyydia Ovaskaisesta. Pekka Lassilan ja Martti Niskalan julkaisemssa kirjassa ” Sallan koululaitos ” kerrotaan, että Lyydia Ovaskainen aloitti opetustyön 15-vuotiaana. Hän oli opettajan työssä noin 50 vuotta.  Arvioiden mukaan hän on opettanut noin 4000 lasta lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.  Kirjassa kerrotaan myös, että kirkkoherra Koivisto on antanut hyvän todistuksen Lyydia Ovaskaisesta, että hän oli erittäin kyvykäs ja palavasieluinen katekeetta. Tämä puhe ei ollut pelkästään kohteliasta kiitospuhetta, sillä kiertokoulunopettajaseminaarintodistuksessa Ovaskaisen käytännön opetustaito oli jo arvioitu täyden kympin arvoiseksi.

Lyydia Ovaskainen oli Sallassa katekeettana vuodesta 1912 vuoteen 1951. Sen jälkeen hän oli muutaman vuoden opettajan vakansilla. Lyydia Ovaskainen syntyi 4.9. 1897 ja kuoli 6.8.1970. Hänet on haudattu Kursuun, sisarensa kotitalousneuvoja Tyyne Ovaskaisen viereen.

Olin jo täällä töissä, kun kuulin, että opettaja oli joutunut sairaalaan. Menin häntä tapaamaan. Hän esitti yllättäin kysymyksen: ” Oletko sinä Ulla onnellinen?” Arvasin, että opettaja ei tarkoita niinkään tätä ajallista onnea, vaan sitä mitä psalmin kirjoittaja Raamatussa sanoo: ” Minun onneni on olla lähellä Jumalaa. ”Olin vaivautunut ja yritin päästä nopeasti ohi koko tilanteesta, sillä olin uskonnollinen, harrastin uskonasioita, kävin joskus kirkossa jne, mutta minulta puuttui henkilökohtainen usko Jeesukseen ja uskonratkaisu.

Muutaman vuoden kuluttua sain ottaa Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanani. Olisin halunnut kertoa tämän ilosanoman opettajalleni, mutta hän oli jo muuttanut Taivaan kotiin. Sen sijaan Tyyne Mikkonen vielä eli. Hän oli lähtenyt Hyrynsalmelle viettämään eläkepäiviään. Hänelle kirjoitin ja kerroin uskoontulostani.

Viivytään hetki vielä evakkoteemassa ja haluan tuoda eteenne tämän päivän evakot.

Syvästi kunnioittamani henkilö Michelle Obama on sanonut: ” On totuuksia, joita katsomme silmiin ja totuuksia, joille ummistamme silmämme.” On helppo avata silmät miellyttäville, mukaville totuuksille ja ummistaa silmät vaikeille asioille. Juuri vaikeat asiat monesti kasvattavat meitä ihmisinä. Silloin on helppo ymmärtää kanssaihmisiä, jotka joutuvat vastaaviin tilanteisiin.  Syyrialaiset pakolaiset keskellämme täällä Sallassakin ovat tämän päivän evakkoja. He ovat kokeneet vaikeita asioita; sotaa, pakoa jne.  He tarvitsevat meidän tukea tänään.

Vielä haluan palata tuohon ensimmäiseen joulujuhlaan, josta alussa kerroin ja jossa minullakin oli runo esitettävänä. Muistan tuosta runosta viimeisen säkeistön. ”Jeesus lailla paimenten seimelles suo löytää tie”. Se on oikeastaan rukous ja on voimassa vielä tänäänkin. Raamatussa kerrotaan, että paimenet menivät kiiruhtaen Jeesuksen luo.  Meidänkin tulee kiirehtien mennä Jeesuksen luo, sanoa hänelle: tässä olen, anna kaikki minun syntini anteeksi, minä tahdon seurata sinua. Emme enää etsi seimessä makaavaa Jeesuslasta, vaan ylösnoussutta Vapahtajaa, Herrain Herraa ja Kuningasten Kuningasta, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja joka tänäänkin antaa taivaallisen ilon ja rauhan sydämeen jokaiselle, joka hänen luoksensa tulee.

Ulla Kellokumpu