Tervetuloa minunkin puolesta tähän ensimmäiseen sukutapaamiseen.

Meillä on useitakin juhlan aiheita, eli ensimmäiseksi Kairalan suvun sukutapaaminen, toiseksi sukukirjan julkaisu, ja kolmanneksi Vallovaara 70 vuotta eli Vallovaaran asuttamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Kerron teille ihan lyhyesti haastatteluista kerättyjä tarinoita. Sukumme juuret ovat siellä Kuolajärven Keskiniemellä, 18 km pitkän ja kauniin Kuolajärven rannalla.

Kairalan taloja oli useita kylän taloryhmittymässä. Kairalan Aleksilla oli sekatavarakauppa ja mottona kaupalla oli ”Mitä luvataan, se toimitetaan.”  Aleksin talo oli Jannen talon kanssa melkein samassa pihassa. Aleksilla ja Selmalla oli myös lehmiä ja porokarja, joita perheen pojat, Väinö ja Mauno, hoitivat. Selma oli Aleksin toinen vaimo, Idalla ja Aleksilla oli lapsia yhteensä viisi, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Eli Idan kuoltua Ales meni Idan serkun Selman kanssa naimisiin, heillä ei ollut yhteisiä lapsia. Sitten myöhemmin Väinön vaimon kuoltua he hoitivat ja kouluttivat Väinön nuorimman lapsen Valtterin. Ales oli synnynnäinen kauppias, mutta myös yksi suvun persoonista.

Tarinoita Aleksin talosta:

Läskikapinan aikainen muisto v.1922. Taloon oli tullut Jahvetti Moilanen adjutanttinsa kanssa. Talossa oli emännän sisko keittämässä poronlihasoppaa. Jahvetti Moilanen tuumasi ”tultiinpa hyvään aikaan sopalle”. Keittäjä oli ottanut kapustan ja heiluttanut kapustaa ja sanonut ” tätä ei ole kulkijoille keitetty”. Ales oli säikähtänyt ja hokenut ” Ka hullua, ka hullua, tarjoa keittoa, tarjoa keittoa.”

Rajavääpeli Puupponen oli värikäs persoona ja Aleksin ystävä, Aleksin kanssa usein ryypiskelleet. Kerran sitten Ales oli tahtonut nuorimman tyttärensä keittämään lantinkivettä.  Eine oli jo suivaantunut passaamaan, mutta oli kuitenkin keittänyt veden ja nakannut kourallisen suoloja sekaan. Puupponen oli tehnyt siihen veteen ensiksi grogin ja sanonut ”Tässä on helvetin paljon suolaa”. Silloin kyllä veden keittäjäkin oli ottanut jalat alleen ja juossut piiloon. Kerran sitten Ales oli löytänyt lappalaisten hautausmaalta pääkallon ja ottanut siitä hampaat ja keksinyt että näytänpä Kuolajärvellä huvilassaan asuvalle lääkärille, voisiko näistä tehdä hampaat vaikka hänelle. Lääkäri oli kauhistellut ja käskenyt viemään ne samalle paikalle mistä oli ne ottanutkin.

Kairalan Janne ja Marja menivät naimisiin vasta Jannen äidin Anna Reetan kuoleman jälkeen. Anna Reeta oli voimakastahtoinen, arvonsa tunteva ison talon emäntä, joka halusi pitää emännyytensä loppuun asti.  Poromiehet Pulskan Johan Heikki Nousulta ja Kairalan Johan Kuolajärveltä istuivat kirkonpenkissä vierekkäin ja siinä jutellessa tuli esiin, että toisella oli vapaa poikamies ja toisella tytär. Juttelun seurauksena pian Anna Reetan kuoleman jälkeen taloon tuotiin uusi emäntä, Marja o.s Pulska.

Talossa oli kestikievari. Kievaritalojen piti olla punaiseksi maalattuja, huone täytyi olla valmiiksi petattuna, jopa kalusteiden ja verhojen värit oli määritelty.   Kestikievari oli jonkin sortin uutis- ja tietolähde, käyttiväthän herrat pääasiassa kievarin palveluita. Kievarissa täytyi olla 3-4 hevosta ja ruoka laitettuna siihen malliin, että matkustaja sai ruuan heti tultuaan.

Jannella oli iso porokarja ja lehmiä yli kymmenen, joten palvelijoita ja renkejä täytyi olla useita. Jannella ja Marjalla oli lapsia yhteensä 7, yksi kuoli pienenä ja Jussi- niminen poika tapaturman uhrina pudottuaan heinävintiltä. Lisäksi talossa asui Jannen setä Reeti ja siskon orvoksi jäänyt poika Heino ja orpotyttö Miina. Ennen Kuolajärven koulun valmistumista talossa asui myös opettaja Hanna Pitkänen. Marja-emännän nimi löytyy Suomen Kulttuurirahaston perustajista, hän on siten kartuttanut sen peruspääomaa lahjakirjalla. Eli ei Kuolajärvellä niin pussin perällä oltu. Lahjakirjassa oli muitakin Kuolajärven kylän asukkaiden nimiä mm. Sisko Lompolo, joka toimi koulussa opettajana.

Kairalan Erkillä oli iso talo siinä toimi mm. Osuuskauppa. Talossa asui kaupanhoitaja Eevi Ruopsa ja Armas Kähkösen perhe. Ennen v. 1925 rakennettua Kuolajärven koulua Erkin talossa toimi koulu. Erkin isossa pirtissä pidettiin iltamia, ohjelmaa esitettiin ja lopuksi laitettiin jalalla koreasti, pirtin uuniin mahtui kaksimetriset halot. ”Suuruuven hulluutta” olivat kyläläiset sanoneet.

Talo oli kai rakennettu ennen Erkin isännyyttä. Aivan kuin vanha isäntä olisi ennakoinut tulevan tarpeen, Erkille siunaantui yhteensä 16 lasta. Vanha pappa oli makoillut uunin päällä ja koko Keskiniemen lapsikatras oli juossut toiselta puolelta ylös uunin päälle ja toiselta puolelta alas. Pappa ei koskaan sanonut menkää pois, eikä kukaan muukaan talon väestä. Joskus astuttiinkin papan päälle eikä hän silloinkaan komentanut. Siinä talossa asui hyväluontoista väkeä.

Erkin talosta rantaan päin oli Erkin veljen Ollin talo. Lapsia heilläkin oli yhteensä 9. 7 heistä kuoli jo vauvana. Lopulta talosta kuoli isäntä ja emäntä. Taloon jäi asumaan vain kaksi poikaa, Kaaleppi ja Valtteri. Valtterikin oli sairastanut lapsena ja jäänyt siitä invalidiksi. Huono onni jatkui, kun Kaaleppi putosi hevosen selästä, loukkasi itsensä ja nukkui pois 28-vuotiaana. Taloon jäi vain Valtteri. Silloin apuun riensi Albert-sedän vaimo, Vappu. Vapusta tuli tärkeä ihminen, äiti, Valtterille. Valtteri kaipasi Vappua vielä pitkäaikaispotilaaksi jouduttuaan Sallan sairaalassa.  Koko evakkoajankin hän oli Vapun ja perheen mukana. Evakosta tulon jälkeen hän muutti sitten Paloperälle äitinsä veljen luo asumaan. Alpin ja Vapun ainoat pojat, Erkki ja Väinö, kaatuivat muutaman päivän sisällä v. 1944. Tämä varmasti verotti Vapun voimia, mutta kestettävä oli kuitenkin. Vappu säilytti valoisan luonteensa kaikista murheista huolimatta. Hän eli 40 vuotta leskenä.

Nälkää ei tarvinnut Keskiniemellä nähdä, talot olivat vauraita. Elettiin ns. omavaraustaloutta. Lihat, perunat, juurekset ja viljat olivat omasta takaa. Kalat saatiin järvestä, maito navetasta ja marjat metsästä.

Sitten tuli lähtö evakkoon, osa miehistä oli porometsässä. Eino muistaa kuinka lentokoneet lensivät ja aikuiset olivat huolestuneita. Illalla tuotiin sana, että aamulla on oltava Kairalan Erkin kartanolla, josta lähtee kuljetus. Evakkokilpukat laitettiin kaulaan lapsille ja he vielä sisarten kanssa kävivät niitä näyttämässä Jannessa. Remeksen Olli oli ostanut Einolle ensimmäiset sukset. Ne piilotettiin talon alle lähtiessä. Mitään ylimääräistä ei saanut ottaa mukaan. Poromiesten tullessa kotiin rakennukset oli jo sytytetty palamaan. Suvun vanhat paperit v. 1700 alkaen tuli kuin sattumalta mukaan. Jannen vaimo, Marja kumasi kotoaan lähtiessä pöytäliinan mutkaan piirongin laatikon, jossa oli mm. nämä aarteet. Vanhat paperit ovat silkkipaperien välissä arkistolaatikossa edelleen. Joistakin papereista on tehty tauluja ja niitä te voitte ihailla täällä tänään.

Evakkotaival kesti 9 vuotta, ennen kuin tulimme Vallovaaraan. Kylmään, lähes tiettömään, asumattomaan korpeen ja kauaksi Kuolajärven lähimmistä naapureista. Paalu oli vain merkkinä mihin itse kukin saa rakentaa asumuksensa. Jokainen varmaankin voi kuvitella, miltä se on tuntunut. Valitusta ei kuitenkaan kuulunut. Kaikki oli tyytyväisiä, kun pääsi elävänä ja pois vieraiden ihmisten nurkista rakentamaan uutta asuinseutua.  Koti jäi ja kaipuu Kuolajärvelle. Me, jotka emme ole siellä asuneet, voimme vain kuvitella miltä se tuntuu, kun koti jäi sinne ja miten se paikka on ollut heille rakas. Vasta sen jälkeen kun siellä käy, tulee vahvasti mieleen, että täällä ovat minun juureni. Kovalla ja raskaalla työllä on Vallovaara rakennettu ja uusi elämä aloitettu. Vallovaara on meidän rakas kotikylä, meille nuoremmille, mutta vanhemmilla jäi kaipuu rakkaille kotikonnuille Kuolajärven kylälle.

Ensimmäinen paljasjalkainen vallovaaralainen on Mikkolaisen Anna-Liisa, Hildi (o.s Kairala) ja Erkki Mikkolan tyttö.  Anna-Liisa syntyi syksyllä 1948, perhe oli muuttanut kesällä 1948 Vallovaaraan.

 

Leila Piisilä