LINJA-AUTOSSA OLI TUNNELMAA
Elämäni muistoista haluan pitää kiinni. Niinpä joskus jopa miettimällä mietin lapsuuttani ja nuoruuttani läpi, ja houkuttelen muistoja esiin kuin hyviä unia, jotka tosin tulevat, jos ovat tullakseen. Muistoilla ja unilla on siten eroa; muistot ovat unia tavoitettavampia, jollain varmuudella juuri minulle tapahtuneita, tosia.
Muistot saattavat liittyä monenlaisiin tapahtumiin elämän varrelta. Pelkästään linja-automatkoihini 1950-luvulla liittyvät monet muistikuvat. Linjurilla kulkeminen oli minulle tuolloin lähes viikottaista, koska olin oppikoulussa Kemijärvellä. Viikonlopuiksi ja lomille matkustin kotiini Märkäjärvelle aina linja-autoissa, joissa tuolloin riitti väkeä.
Ensimmäinen muistikuvani linja-automatkasta on kun äitini kanssa 6 vuoden ikäisenä matkustin Kemijärven Isokylästä Märkäjärvelle. Matka tuntui pitkältä ja hitaalta. Auto ajoi mutkaista tietä, kaarteli ja pysähteli aina kun joku pyysi, ja sitten tavaroita etsittiin ja purettiin maantien laitaan. Välillä tuli stoppi myös silloin, kun joku nosti kättä tien poskessa. Muunlaisia pysäkkejä ei ollut. Tulija puhui kuljettajan kanssa ja istuutui vapaalle paikalle. Rahastaja otti häneltä rahat ja antoi lipun. Lippu piti luovuttaa, kun lähti autosta. Muuten ei ilmeisesti päässyt ulos? Sen lipun löytymisestä hätäilin pitkään minäkin, vaikka äitihän lipuista huolehti.
Samana vuonna tein myös yksin ensimmäisen linja-automatkani, kun matkustin Märkäjärveltä joulunviettoon Kallungissa olevaan mummolaan. Muistan kuinka istua kyyröttelin koko matkan hievahtamatta istuimella, jotta en vain hukkaisi vähäisiä matkatavaroitani. Silloin tällöin tunnustelin varovasti takin rintataskua, mikä oli huolellisesti suljettu hakaneulalla, jotta ”matkakassani”, pikku kolikkokukkaro säilyisi tallessa. Onneton en suinkaan ollut, päinvastoin erittäin ylpeä ja täysikasvuisen tuntuinen, kun yksin sain tehdä niin pitkän (30 km) matkan. Pelokkaan uteliaan jännityksen vallassa vilkuilin ympärilleni osaamatta edes syödä äitini mukaan laittamia eväsvoileipiä.
Oppikouluaikaiset linja-automatkani tein joko Pohjolan Liikenteen autolla taikka Osuusliike Sallan linja-autolla. Osuusliikkeen linjurin autonkuljettajista muistan Paavo Keräsen Kursusta sekä rahastajista Reino Laineen Saijalta. Linjuri pysähtyi aina Kursun osuusliikkeen myymälän pihalla ja Reino Laineella oli tapana sanoa: ”Pysähtyy venyvän viisiminuuttisen”. Pohjolan Liikenteen linja-auto pysähtyi pienelle tauolle Kursussa, Laaksosen kaupan vieressä olevan kahvilan pihalle. Tämän auton rahastajista muistan Saijalta olleet serkukset Maila Nevalan, (myöh. Seppälä) ja Sisko Ylitalon.
Linja-autoissa oli tuolloin paljon matkustajia ja ne olivat baarien lisäksi erinomaisia kuuntelun paikkoja. Mukanaolijan ei tarvinnut odottaa edes asian tynkää puhemyllyn liikkeellelähtöön. Usein syntyi tyhjästä alusta kielellinen ilotulitus. Vilkkaimmat keskustelut käytiin linja-auton takaosassa. Takaistuimen läheisyyteen itsekin hakuduin usein kuunnellakseni meheviä juttuja.
Yksi mieleeni jäänyt keskustelu syntyi, kun linjurin ikkunasta näimme traktorin mennä möyrivän maantiellä. Mies istui kuskina kuulosuojaimet korvilla, mutta vaimonsa hän oli asettanut istumaan traktorin taakse lantatalikon tai -piikin kaltaiselle härvelille. Silloinpa linja-autossa virisikin hersyvä keskustelu lantapiikissä istua kököttävästä naisesta.
Keskustelussa pohdittiin, että pistikö se emäntänsä tahallaan tuollaiseen vaaranpaikkaan? Kuuleeko isäntä suojaimet korvilla edes parkua, jos akka putoaa? Vai onko sillä kuulosuojaimet juuri siksi, ettei kuulisi? Mutta entäpä jos niillä oli jotain kärhämää kotoa lähtiessä ja emäntä tahallaan paneutui piikkien varaan? On nainen sen verran ovela, että osaa kostaa näinkin, julkisella häpäisyllä. Kohta traktori jäi kauas taakse, mutta keskustelu jatkui eksyen kaikenlaisiin kummallisiin kulkutapoihin, joita vertauksin ja esimerkein selvitettiin.
Tuohon aikaan sotien päättymisestä oli kulunut tuskin kymmentä vuotta. Niinpä usein miesmatkustajat kysyivät toisiltaan: Missä päin olit sotimassa? Eikä aikaakaan, kun tykkien jyly oli täydessä käynnissä. He etenivät, motittivat, perääntyivät, haavoittuvat, selvisivät siitä, tappoivat ja taistelivat. Keskustelua kuunnellessani ja samalla katsellessani auton ikkunasta viheriöivää kevättä minusta tuntui kuin orastavat pellot olisivat revenneet täyteen pommikuoppia. Pienenä poikana olin ymmärtävinäni, että miksi nämä muutoin rauhallisen ja mukavan tuntuiset miehet uppoutuivat sotaan eivätkä olleet vielä päässeet siitä pois. Siksi, että sota on kokemuksena niin syvälle satuttava.
Linja-autojen aikataulut ilmeisesti eivät olleet tuolloin kovin kireitä. Tästä osoituksena oli eräs vuoden 1957 marraskuun lauantain pakkasilta. Avaruudessa lensi Neuvostoliiton laukaisema Sputnik 2 mukanaan Laika-niminen sekarotuinen koira. Kuljettaja tiesi, että tiettynä aika sputnik olisi nähtävissä taivaalla. Auto pysähtyi Salmivaaran kohdalla ja kuljettaja ilmoitti, että halukkaat voivat mennä ulos katsomaan sputnikin lentoa. Kaikkihan me ryntäsimme ulos ja kohta kirkkaalla tähtitaivaalla näkyikin sputnik pitemmän aikaa. Sputnikin lentoa me siinä katselimme joidenkin surkutellessa mukana olleen Laika-koiran kohtaloa. Loppumatka Märkäjärvelle kuluikin matkustajien keskustellessa äsken nähdystä ja tekniikan ihmeellisyyksistä.
Lukemattomien muistojeni joukosta löytyi mm. tällaisia tapahtumia. Jokaisen elämässä on paljon kuvaamisen arvoista ja varmasti myös paljon sellaista ainutkertaista, mitä ei ole kenenkään toisen elämässä. Joku on osuvasti sanonut, että muistot ovat kuin jäävuoria, joita yritämme lassota. Pinnalla on vain pieni osa muistojen kirjosta. Pinnan alla muhivat väärin muistetut muistot, yhteiset ja nolot muistot. Varmasti myös sellaiset muistot, jotka toivoisi pysyvänkin syvyydessä pinnan alla.
KAARLO KANTOLA