Kuvaus Kuolajärvestä

Kuolajärvi on 17 km pitkä järvi, joka muodostuu kahdesta kannaksen erottamasta Kuolajärven syvästä sekä yhdestä Aapajärven syvästä. Kuolajärvi sijaitsee pitkässä notkossa. Itään päin alkaa maaselän nousu ja länteen päin on Kuolajärven ja kirkonkylän välinen korkea alue.

Tämä laakso oli melko viljava. Järvi suojasi hallalta ja suvun talon siirryttyä toiselle puolelle Kairalan salmea, suojasi erityisesti Kalmaharju, ettei halla päässyt laskeutumaan rinnepeltoihin.  Hallan estämiseksi tehtiin Aapajänkään viemäri, jotta jängän vedenpinta laskisi ja alkukesällä kirren pinta ei huokuisi hallaa rinnepelloille.

Kuolajärvi oli pitkä, siihen laski monta ojaa, niinpä ojiin oli hyvä tehdä myllyjä. Pellot oli viljavat ja tästä on osoituksena se, että ennen sotaa viljeltiin jopa vehnää.  Järveen laski myös soisevat rinteet pohjoispuolella, joten kaikki peltomaa oli käytössä.  Lisäpellot olisi pitänyt tehdä suomaahan tai kauemmas järvestä.  Kuitenkin Kairalan peltoja oli riittävästi ja pellot oli kivettömiä, kovanmaan peltoja. Vuodenajan vaihtelut olivat yhtälailla vaihtelevia kuin uudessa Sallassa, mutta lumen sulamista joudutettiin ajamalla poroilla multaa lumen aikana pelloille.

Tärkein kulkureitti oli järveä pitkin, jonka päästä jatkui Kuolajoki.  Jokea pitkin pääsee Tenniöjokeen ja sitä myöten Kemijokeen ja Kemijärvelle. Kirkonkylästä tuli kärrytie, joka haarautui Kuolajärvellä Kurtille ja Vuorikylään. Teitä käytettiin pääasiassa talviaikana. Tärkein kulkusuunta oli ennen Neuvostoliiton syntyä 1923 asti Kantalahden suuntaan. Tavaraa kuljetettiin talvella pororaitoina. Rajan sulkeuduttua asiat hoidetettiin Sallan kirkolla ja Kemijärvellä.

Kuolajärven ympäristössä ovat kauniit tunturit. Pohjoisessa siintää Akanpylsy ja Jungoiva. Jungoivan sivuitse näkyy Karhutunturi. Etelässä ovat mahtavat tunturit Airistunturi, Sotkoiva ja Haukkatunturi. Kuolajärven nimi on kai tullut sanasta kuola eli kala. Kuolajärvi oli todennäköisesti vanha lappalaisten asuinpaikka, sillä Mikkolanniemestä löytyi vanhojen asukkaiden luurankoja ja tarve-esineitä.

Sukumme on peräisin Kuusamon suunnasta ja Kuolajärvelle suku tuli Salmijärveltä eli Salmivaarasta asettuen Kuolajärven Keskiniemeen 1760-luvulla. Kuolajärvelle saapui kaksi veljestä asuinpaikan mukaan saadulla nimellä Salmijärvi. Kuolajärvellä veljeksistä tuli vanhimmasta Ulkuniemi, asuinniemellä olevan ulkun eli nuotankuivaustelineen mukaan ja nuoremmasta veljestä Kairala, Kairalahden mukaan. Keskiniemellä asuvat olivat kaikki samaa sukua. Suku asettui aluksi kirkonkylän puolelle Kairalan salmea. Sitten kahden veljeksen lapset asettuivat ympärille asumaan. Ulkuniemen Olli asettui toiselle puolelle kapeikkoa asumaan uudisrakennukseen. Alapäässä asui Niemelän sukua. Yksi veljeksistä siirtyi asumaan Mikkolan niemeen, jolloin nimi muuttui Mikkolaksi.

Yksi veljeksistä möi maansa Kemi-yhtiölle ja siirtyi asumaan Kesälahteen. Alapään Alavaaraan jäi asumaan vain vanha isäntä Akolan Simppu. Ylipäässä asui Junttiloita, jotka oli tulleet Kurtilta sekä Kalliaisia ja Karkkoloita.

Suvussa oli tietenkin eräänlaisia persoonia, kuten Kairalan Ales. Kun Kairalanniemestä löytyi pellon teon yhteydessä lappalaisten vanhoja hautoja, huomasi Ales, että vainajilla oli hyvät hampaat. Hän nappasi hampaat, ja lähti teettämään itselleen parempia hampaita. Ales joutui pian palaamaan takaisin ja hammaslääkäri oli kehoittanut pian viemään takaisin hampaat. Ales joutui tekemään työtä käskettyä ja Ulkuniemen ohi kuljettuaan mulkaisi Yrjön kysyttyä, että ” mihis nyt? ”, niin Ales vastasi että ”ei saatara niitä voi niitä hampaita teettää, vaan tuli käsky viedä ne takaisin.”

Tai kun Kurtin välillä oli tietyömaa ja Jokelan Jaako oli levittämässä hiekkaa ja Ales hoksi, että käynpä säikyttelemässä Jaakoa ja veti karhun taljan niskaansa ja Jaakon selän takaa tuli ja röhki, niin Jaako huomasi tempun, otti viereltänsä pienoiskiväärin ja laukaisi sinnepäin. Ales hyppää ylös, että älä ammu, Aleshan se täällä, jolloin Jaako siihen, että etkä ole kun karhu ja oli taas ampunut sinne päin. Siihen loppui Aleksin karhutemput.

Suvun pääelinkeinona oli poronhoito. Tuolloin oli jo paliskuntasysteemi, jolloin erotuksissa eroteltiin eri kylien porot erilleen ja kylän jäsenet veivät oman kylän porot omiin suuntiinsa.

– Poroja paimennettiin keväthankiin asti, jolloin porot laitettiin kiinni.

– Porot päästettiin vasta, kun vaatimet tekivät vasan ja vasa oli merkattu.

– Poroja otettiin omiin tarpeisiin ja paistit ja selkäfileet vietiin Rovaniemelle herrojen tarpeisiin myytäväksi. Paikallisethan poroa eivät ostaneet, koska kaikilla oli omiksi tarpeiksi lihaa. Samalla reissulla myytiin myös taljat. Niillä rahoilla sitten ostettiin kahvit ja suolat sekä ryynit ja ruisjauhot paluukuormaan.

Maanviljelystä oli vain pääasiassa omiin tarpeisiin ja vähän savottalaisten tarpeisiin myytäväksi. Tärkein viljeltävä kasvi oli ohra. Ohrasta saatiin leipä. Parhaina vuosina kylvettiin myös kauraa ja ruista. Kerran ennen sotaa kokeiltiin myös vehnää. Kesä oli niin hyvä, että sato onnisti, mutta jauhamiseen olisi tarvittu erikoisemmat kivet, joita löytyi lähimpänä Torniosta. Jyväsäkit jäivät sodan alta lähdettäessä aittaan. Juureksista tärkein oli  pitkään nauris. Perunaa oli vain lisukkeena.

Jokaisella suvulla oli oma mylly, kunnes perustettiin yhteinen Leppäojan Mylly-ja sahayhtymä, jonka laitteilla tehtiin kylän mylläys-ja sahaustarpeet. Tämän jälkeen sukujen härkinmyllyt jäivät rokuliin. Riihtä puitiin pitkälle 1900 luvulle, kunnes puimakone riihen syrjäytti. Lehmiä oli 6-7 ja muita kotieläimiä olivat lampaat ja kanat, joista saatiin lihaa ja munia, hevonen oli maatöitä ja heinänajoa varten.

Savotoilla ei joutanut ja ei tarvinnut kulkea, koska poroja oli niin paljon. Vain uitossa ja pöllin parkkuussa voitiin käydä, pahimman kelin aikana. Omia puita otettiin jakokunnan maista. Puita myytiin yhteismyyntinä, josta sai kukin osansa manttaaliluvun mukaan. Myöhemmin tuli isojako, jolloin kullekkin tuli omat maat.

Metsästys oli hyvä lisuke syksyisin, erityisesti oravannahoista sai hyvän hinnan. Oravia oli hyvä pyytää syksyllä, ennen kuin tarvitsi lähteä poroihin. Maalintuja pyydettiin jopa myyntiä varten. Erityisesti pyystä sai hyvän hinnan.

Metsot, riekot ja teeret pyydettiin omiin tarpeisiin. Tavallisesti ne pyydettiin koiran ja aseen kanssa, mutta riekot ja pyyt pyydettiin talvella ansalla. Hirviä oli hyvin vähän, joten se pyynnillä ei ollut sellaista merkitystä, kuin nykyään.Suurriistan pyytäjät olivat silloinkin erikseen. Kuitenkin karhut myytiin lähinnä savotoiden saksalaisille agenteille tai Kantalahden tai Knäsön sahojen englantilaisille ja ruotsalaisille omistajille.

Kalastus onnistui parhaiten nuotalla. Vähän käytettiin verkkoja, mutta nuotalla sai kerralla tai kahdella talven kalat.Tavallisin kala oli ahven ja verkoilla pyydettiin syksyllä siikoja. Kuolajärven keskisyvässä oli parhaat kalahaudat, josta sai talven tarpeet.

Syntyminen hoidettiin omien kätilöjen eli päästäjien avulla. Tämän vuosisadan vaihteen jälkeen haettiin synnytyksen lähestyessä kätilö kirkonkylästä.Kuolema saapui yleensä kotona ja koska Kuolajärvi on niin lähellä kirkonkylää, hautajaiset pidettiin mahdollisimman pian.

Koulu tehtiin kylälle 1925. koulu sijaitsi koulunmäellä Joutosenharjussa. Koulu oli kaksikerroksinen. Alhaalla oli alakoulu ja ylhäällä yläkoulu. Koulussa oli kaksi opettajaa Hanna Pitkänen ja Sisko Lompolo. Oppilaita oli parhaimmillaan viitisenkymmentä. Koululla oli myös asuntola, jottei Yli-ja Alapään koululaiset tarvinneet, joka päivä kotoa kulkea. Sitä ennen oli aluksi kiertokoulu, jota pidettiin vuoronperään eri taloissa. Myöhemmin kansakoulua käytiin Kairalan Erkin talossa.

Seurakuntatoimintaa oli perinteisesti kinkerit vuosittain. Lestadiolaiset, joita oli muutama, pitivät seurat vuosittain.

Ulkuniemellä oli pirtti ja yksi kamari. Pihalla oli makasiini, jossa oli myös yksi kamari. Taloon oli tarkoitus tehdä lisärakennus 1930-luvulla, mutta sota sotki suunnitelman.Vapaussota toi tullessaan elämän muutoksia ja lähinnä kurjuutta. Pettuleipä tuli jälleen tutuksi. Viljat täytyi osittain piilottaa, sillä eväs takavarikoitiin sotilaille. Ulkuniemen tila pärjäsi kuitenkin aika hyvin säästöviljalla, kalalla ja poroilla. läskikapina toi myös muutosta, mutta Kuolajärvellä ei ollut monta sellaista, joiden mielestä yhteiskunnassa olisi ollut vikaa. Tällöin Neuvostoliittoon paenneita oli vähän ja niistäkin ne, jotka menivät, tulivat takaisin. Ulkopuolista työtä sai savotoista. rakentamista oli erikseen vain koulutyömaalla. Muut rakennelmat tehtiin omin avuin.

Tie ja silta Kairalaan tehtiin 1919. Pellonraivaukset tehtiin jo ensimmäisten sukupovien aikana. 1900-luvulla pellonraivausta ei enää tarvinnut tehdä. Vain uudisrakennuksen puolelle Kalmaharjuun tarvitsi peltoja vähän raivata. Siihen tulikin iso n. 300 metriä pitkä pelto. Tarvekalut tehtiin suurimmaksi osaksi itse piisin valossa pirtissä. Puusepän töitä teetettiin kurssien käyneille Alavaaran Jussille, Helpin Erkille tai Kalliaisen Kallelle. He tekivät ovia ja ikkunoita.

Vapaa-ajaksi käsitettiin sunnuntai ja muut pyhät.  Tällöin tekivät emännät vain navettatyöt ja isännät hevosen hoidon. Kerrankin Kalliaisenahon rengillä halutti sunnuntaina aamulla lähtiä tansseihin, jolloin keksi tekopeliksi nostella jyväsäkit hevosen rekeen, jotta ajelisi jo sunnuntaina Salmivaaraan. Isäntä piti pyhää niin tärkeänä, että käski laittaa takaisin ja lähteä vasta maanantai-aamuna.

Kauppa tuli myöhään kylään. Sitä ennen kauppaa oli pidetty Kantalahdesta ja rajan sulkeutumisen jälkeen kirkonkylästä ja Kemijärveltä tai Rovaniemeltä. Kairalan Aleksi aloitti kaupan pidon ensimmäisenä. Myöhemmin tuli Sallan Osuusliike ja Kemijärven Osuuskauppa. Kaupat tulivat savotoiden muonittamista varten.

Läpikulkupaikkana Kuolajärven Keskiniemi oli vilkas paikka. Kurttilaiset ja vuorikyläläiset kulkivat kylän läpi asioilleen kirkolle ja muualle. Venäjän aikana kasakat kulkivat kylällä. Vapaussodan aikana kulkivat valkoiset sotilaat tai punaiset venäläiset sotilaat.

1920-30 luvun ajalle tyypillisesti kylässä oli suojeluskunta. Lisäksi oli muutama IKL:n kannattaja. Kylältä kulki pesäpalloa pelaamassa aina Simossa asti kunnan joukkueen edustajia. Ulkuniemen Uuno oli hyvä pelaaja ja nopea jaloistaan.

Sodan alusta oli hyvin vähän tietoa. Tienteosta oli kuulunut jonkinlaisija huhuja. Sotilaat kävivät vakoilemassa, jolloin huomattiin, että joukkoja keskittyi rajalle. Rajajoukot asiasta jotain tiesivät, mutta tavallisille ihmisille asia alkoi vasta valjeta suurten kertausharjoitusten alkaessa. Tällöin oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä elämähän täytyi jatkua ja mitä muuta osasi tehdä, kuin jatkaa entiseen malliin. Pakomatka viholliset kantapäillä alkoi…

Nämä muistelut tallensi Yrjön tytär Tellervo Seppälä vuosina 1995-1997, nauhalta kirjoitti puhtaaksi Leila Piisilä.