Koulumuistoja
Kiertokoulu oli ensiksi ja opettajat kiersivät ja olivat taloissa pari viikkoa. Läksyt annettiin ja ne kerrottiin, aamunavaus pijettiin, siihen kuului aamurukous ja veisattiin. Oli uskontoläksy, katekismus ja lukeminen, laskujakin oli, mutta ei kaikkia aineita sillon ollu. Se oli kuin koulu konsanaan. Tärkeimmät aineet oli vain. Laskemaan opin ennen kuin menin kouluun. Osasin kirjaimetkin ja vähän lukea, mutta se b-kirjain ei tahtonut jäähä päähän, ei vaikka mitä. Minun sisko tuli aina viereen ja sanoi, mieti nyt mikä tuo on. Muistan ikäni kun se ei tahtonut sopia päähän, se ei tahtonut tarttua. Totta se sitten lopulta tarttu. Annettiin sieltä todistus, semmonen, että arvostelu oli yhestä neljään. Lampelan Matissa oli mies kiertokoulun opettajana. Ervasti oli sen nimi. Lampelan Matin kamarissa pijettiin koulua. Sitten oli Junttilassa opettaja kirkolta, mutta sen nimeä en muista. Kiertokoulu oli erikseen Keskiniemellä, Yläpäässä ja Alapäässä, ettei tarvinnut pitkijä matkoja kulkija. Kiertokoulu kesti, olisko kaksi tai korkeintaan neljä viikkoa. Oppi kuitenkin joka halusi lukemaan ja vähän laskemaankin. Koulussa oli Hanna Pitkänen opettajana ja sitten, kun tehtiin se uus rakennus, niin sitten tuli Kittilästä Fransiska Lompolo alakoulun opettajaksi.
Asuntolaa ei alkuun ollut, niin kaikki kulki kotoaan, mutta kun minä tulin kouluun niin se justiin perustettiin. Koululaisia kun tuli enemmän, niin Kairalan Aleksin pikku-pirttiin perustettiin asuntola. Asuntolanhoitajana oli Mikkolan Kaija, Mikkolan Liisa oli hänen äitinsä ja Heikki isä, Alapäästä. Siellä Alapäässä oli kiveläisiä myös. Kaija oli käynyt talouskoulun ja sillä oli siihen vähän niin kuin perustietoa. Keittäjä keitti koulun ruoan ja asuntolan oppilaille iltapäivän ruoan. Aamua ja iltaa oli sitten asuntolassa voileivät. Se margariini oli maan parasta, kun sitä siveli leivän päälle. Asuntolan leipoja oli Kivelän Maikki. Maikki kävi leipomassa ja teki kaks uutta leipätaikinaa. Siinä oli pirtin uuni ja siinä tuli hyvä leipä ja hän paisto paljon kerralla. Sitä leipää ei ollut kaupassa mistä ottaa, eikä sitä ollut kuullut eikä olis uskonutkaan, että sitä on valmista leipää kaupassa. Ruisleivän teki, reikäleivän, ja sitten, jos tartti niin asuntolaan ruokaa, semmosta, että siinä piti leipää olla, niin se kuljetettiin. Kaurapuuroa ja joskus oli riisipuuroa.
Yksinäisten äitien lapsia oli ja kun ne sijotettiin taloihin, niin ne ei päässeet asuntolahan. Niijen piti juossa ruikuttaa se taival sinne talohon mihin oli sijoitettu. Toisekseen kun ajattelee, kyllä se on väärin ollu, ei lapsirievut niin paljon syönehet. Kyllä ne oli heikoilla vaatteilla ja varmaan monta kertaa käsivarsia paleli. Ei tiennyt, että sulavatko ne. Kuolajärvellä oli niitä joissakin taloissa oisko puolikymmentä, jota sanottiin siihen aikaan huutolaisiksi. Meijän perheessä ei ollu, mutta samassa talossa oli kyllä. Silloin perheitä asui samassa talossa kolmekin. Toisissa oli kaksi ja harvoin vain, että yksi perhe olis asunut. Ne oli ne miniät jotka oli talohon tullehet, niin kauon kun ne alkoivat tekemään niitä uusia taloja ennen talvisotaa. Itte kullakin oli niitä lapsia niin paljon, ettei ne mahtuneet yhteen pirttiin.
Jokelan perhe Vuorikylästä, tuli ensiksi meijän päähän hevosen kärryillä. Tien pohjaa pitkin ja ryysäsi tavaroja meille sinne Kalliaiseen. Se oli siinä talven ja kesän ja sitten se Kalliaisen Arjeli muutti sinne omahan, niin se vuokrasi Kustin puolelta ja sieltä muutti Kairalaan riihehen ja teki sen omaksi kodikseen. Sillä Jokelalla oli Vilma-niminen tyttö ja se meni tuonne Saijalle naimisiin, jonku Tennilän Aukustin kans. Sitten oli Aukusti-niminen poika ja Jussi-niminen poika, joka kuoli keuhkotautihin. Minä muistan, kun se sairasti ja ne tiesi, että keuhkotauti se oli. Se oli tarttuva tauti ja sitä peljättihin. Isä ja äiti kielsivät, ettei meijän sinne saa mennä. En muista kyllä, että se olis kenehenkähän tarttunut. Jaako oli sen isännän nimi ja Kaisa se emäntä. Aukusti ja Vilma niillä oli, kun ne sieltä Kustista muuttivat. Minä kävinkin siellä riihessä sitten Vilman luona. Se oli minua kahtako vuotta vanhempi. Sehän Vilma oli kuin samaa perhettä kun Kalliaisessa asuivat. Vilma tahtoi kattomahan hänen kotiaan ja oli onnellinen kun hänellä oli koti. Keskellä lattijaa oli pöytä ja Kaisa keitti kahvia ja höösäs meille monta kuppia kahvia, täyttyi kyllä vatta. Yksi huone siinä oli ja nurkassa oli pirtin uuni ja hella siinä kupeessa. (Siitä on tarina kun Kairalassa oli joulun aikaan keitetty riisipuuroa ja jokainen haki siitä puurosta mantelia eikä löytänyt. Sinne riiheen oli myös viety sitä puuroa ja manteli oli osunut Jokelan ämmille, niin johan se oli ihmetellyt mikä tämä on.) Sitä mantelia pojat ja tytöt haki, siinä oli taika kenelle osui se manteli, niin löysi sulhasen tai morsiammen.
Sitten ne joilla ei ollut mahdollisuutta koulua käyvä, ne sijotettihin sinne asuntolahan. Ne oli sitten kun syksyllä tulit sinne, niin joululomalla vasta saivat käyvä kotona. Joululomalta kun tulivat, niin keväällä kesäksi pääsivät pois. Niitä oli Naruskalta Moilas-Benjan lapset ja Onkamon Erkin lapset, Maltiolta oli Kenttämaan ja Vuosnasta oli yksikö vai kaksi. Kerran oli Kurtilta Nivalasta kaks, mutta ne oli sairaalloisia eikä pystyneet kulkemaan. Toki niillä raukoilla oli ikävä, kun toiset lähti kotihin pyhäksi ja he jäivät sinne napottamaan, mutta totut ne varmahan siihen. Niillä oli vaatetuskin sieltä oppilasasuntolan puolesta. Kaikki alusvaatteista lähtien, kunnan puolesta tehtiin ne vaattehet. Hyvä kuiten, että ne saivat käyvä koulua. Onkamon Erkistäkin oli neljä lasta ja taisi olla Moilas-Benjastakin neljä, yhellä kertaa. Moilasen Leevi on käynyt Kuolajärvellä koulua ja asunut asuntolassa.
Kuus vuotta sitä koulua käytihin, kaks vuotta alakoulua ja neljä vuotta yläkoulua. Yhtenä vuotena, joka halus sai suorittaa jatkokoulun. Se jatkokoulu ei ollut pakollinen, mutta oli meitä aika monta joka kävi ja se oli illalla. Minäkin halusin käyvä jatkokoulun, mutta sitä ei ollut kuin kerran kuussa. Sitten kun koulu loppu, niin oltiin kolme ja neljäkin tuntia siellä jatkokoulussa. Oli siellä kirjat ja laskujakin vähäsen, mutta käsitöitä oli. Lapinvanttuita opeteltiin tekemähän ja kaikkia semmosta. Hanna Pitkänenhän teki mitä halus, Helpin Erkki opetti käsitöitä pojille. Pimiämmän aikana ei tehty käsitöitä, mutta keväällä valosalla saatettihin tehä koko päivä. Nurkassa oli se poikien käsityöpaikka. Aamulla kun Helpin Erkki tuli, niin se oli koko päivän. Kyllä kai se oli johtokunnan kans sovittu, miten se olis parasta. Meitä oli viijettä kymmentä yläluokassa ja yli kahenkymmenen oli alaluokalla. Iso koulu oli ja komia.
Syksyllä kun terveyssisko tuli koululle minä painoin kaksikymmentäyksi kiloa ja minun sisko Sanni kahdeksantoista kiloa. Terveyssisko punnitti ja mittas ja otti tievot. Verikokeita ja rokotuksia se ei ottanut. Se oli eri joka antoi rokotukset. Pijettiin sitä terveydestäkin tytöille terveyspuhe, miten kun naiseksi tulee, miten pitää menetellä. Se oli suljettu luokka ja sinne meijät tytöt otettihin, siellä ei ollut opettajia. Terveyssisko vain tyttöjen kans. Muuten ei sukupuolista puhuttu mitähän, kukaan ei tiennyt mistään mitähän. Terveyssisko kertoi, kuukautiset kun tytöille tuli, kuinka piti menetellä. Äidit ei puhuneet mitähän siihen aikaan, se oli toisinaan tyrmistystä kun alko tulla, luuli että mikä sairaus minulla on. Eivät puhuneet, ei kertoneet eikä näyttäneet. Se vain oli semmonen komento, että miesten kans ei saa ruveta millekään. Kova komento, ei saa ottaa miehijä huoneeseen, eikä saa ruveta makaamaan. Ei kärsi tapahtua semmosta, kauhian kovat oli säännöt. Varsinkin meijän isä oli kauhijan kova, että ei saa kuulua mitähän.
Käsitöitä ja ensirakkautta
Minäkin ennen talvisotaa menin Sallaan Kivelähän. He oli sukulaisia, semmoseksi apulaiseksi, minä ompelin niille lapsille. Amerikkaan oli yksi tyttö niiltä menny, niin niille lapsille sinne piti ommella. Minä tapasin sitten tulevan mieheni, Eskon, kesällä jo ennemmin Sallaan menoa, Karkkolan Heinon ja Annin vihkijäisissä, Kotalassa. Siellä tapasin, mutta en minä häntä muuta kuin pääsin tuntemahan vain. Sitten seuraavana kesänä mentihin Rukatunturille kuorma-autossa ja siihen keräännyttiin kaikki. Sillon Eskon kans, siellä käveltiin ja kuljettiin Rukatunturilla, ei siitä sen kummempaa. Minä sitten kotihin tulin ja talvi tuli, menin Vuorikylähän kokiksi ja olin siellä sen talven juhannukseen asti. Se emäntä piiritti minua, älä lähe, ole minulla apulaisena vähän aikaa ja minun piti jäähä sitten sinne. Sitten kun Juhannus oli, sitten minä tapasin Eskon, ja hän sanoi yrittäneensä kirjoittaakkin, mutta hän ei tienny osotetta missä minä olen. Ei siihen aikaan tytöt ilmottaneet, että minä olen täällä, haluaisin tavata…, ei tullut kuuloonkaan. Siitä se sitten alko, kului syksy ja talvi ja kevät sitten. Jouluna kihloihin mentihin ja maaliskuussa käytihin vihillä ja sitten se minut kötyytti Kotalahan. Piti lähtijä Kotalahan minijäksi, elikkä Selkälän talohon Kotalahan. Olin sillon yheksäntoista, kaksikymmentä täytin, kun ensimmäisen lapsen sain, en vielä ihan kahtakymmentä, syksyllä täytin. Tässä kuvassa ollaan kahenkymmenenyhen vanhoja. (Komea pari, Esko sotilaspuvussa). Vanhimman tyttären kuvaa minulla ei ole. Birgitta on nuorin. Seitsemän lasta yleensä, joista yksi on kuollut nelivuotiaana, Maija Tuulikki Kälviällä, sitä vanhempi on Kirsti Annikki ja ovat tässä kuvassa pikkutyttönä. Kirsti on mennyt nuorena Ruotsiin ja on siellä naimisissa. ( Selailtiin Kälviän Joulu 2007 lehteä, jossa Taimin muistelut evakkoajalta ja kuva Ulla Maijan hautamuistomerkistä)
Vieläkin tuntuu pahalta, kun ruumis piti laittaa vetehen, niin vetinen oli se maa. Sitten kun kävin, niin hautalaattaa ei näkynyt. Sain sieltä Kälvijältä joulukortin ja sitten kirjehen, että he ovat löytäneet sen laatan ja nimikin näkyy, mutta kuitenkin kulunut. Kultaus siitä oli kulunut, pohjakirjaimet vain näkyi. Sitten se kirjoitti, että siellä on joku joka takoo rautaa, niin laitetaan jalusta ja laatta jalustalle. Sitten kun se mies tuli Sallahan, minä otin rahapussin matkahan ja maksan, niin eivät ottanehet rahaa. Minä sanoin, että minulla on vaikia olla, kun aivan vieras ihminen rupiaa hommaamahan, eikä ota rahaa. Sanoi, ei hän ota, he on vaimon kanssa aina olleet valmiit auttamaan, joka vain tarttee apua. Vaimo oli kaksi kuukautta sitten kuollut krooniseen munuaistulehdukseen ja sitä ennen jo jalka häneltä oli jouduttu amputoimaan.
Ruoanlaittoa
Vieraille keitettiin kahvi siihen aikaan. Raa´at oli ne kahvipöönit ja ne piti rännärillä polttaa. Niitäkin oli kahenlaisia niitä rännäreitä, meilläkin oli kotona sellainen, joka hellän ralliin pantihin ja pyöritettiin.Toinen oli pitkä ja vetaistiin kansi ja hyvällä hiilloksella piti pyöritellä ja aina olla liikkeellä ettei pala. Sitten kun oli paahettu, niin sitten oli mylly ja sitä mukaa, kun tarvittiin, jauhettiin. Ei kasohon jauhettu. Sitten ne laitettiin tuusihin ja sitten keitettiin kahvi ja kaupassa oli semmosta kun sikuri, semmosia pötkyjä. Ensin keitettihin sakkavesi kattilassa ja siihen laitettiin sikuria ja siilattiin pannuun. Sikuria käytettiin näin jouten aikana, se oli kahvin jatkona, koska kahvi oli kallista. Kun vierahia tuli, siihen ei pantu sikuria, mutta suoloja kyllä toiset laittoi ja aika runsaasti. Minä muistan että meillä keitettihin kahenlitran pannulla, kun pojat oli kovat juomahan kahvia. Vaikka ne pojat eivät ollehet kuin toisella kymmenellä, Kaukokin oli kauhia kahvin juoja. Kolme kertaa päivässä se kahen litran pannu keitettihin ja karkeita suoloja laitettehin, kouransilmä oli mittana, niin siitä tuli aika suolanen. Siihen niin tottui, että sovan jälkeenkin jotkut eivät pystynehet juomahan tuimaa kahvia. Pyysivät, että anna suolaa. Minä kyllä totuin. Sitten kun minä menin Kotalahan, siellä ei laitettu niin paljon sitä suolaa. Maun takia se suola laitettihin.
Talvella joka pyhän ajaksi se juusto tehtihin ja kampanisuja. Aika iso taikina, oli kilon verta vehnäjauhoja, viilipytystä otettihin se päällinen siihen ja rapuskavoi, joka kirnuttihin lauantaina. Se oli kampanisurasvaa ja äiti laittoi sokeria vain kampanisujen pinnalle, ripisteli vain vähän. Lauantaina juotihin se kampanisukahvi ja pyhäaamuna oli se juustopala ja päiväkahvin aikana annettihin kumpaakin tai kumpaa nyt oli jäänyt enemmän. Sitten laitettihin vähän piilohon jos sattuu vieraita tulemahan. Ei silloin ollut jääkaappia ja juustokin kuivas äkkiä, mutta kuitenki vähän piiloteltiin, vierasvara. Silloin kun lehmät oli vähemmässä maijossa, eihän silloin pystynyt juustoa joka pyhäksi tekemähän. Joka talossa, talollisilla oli kuusi-seitsemän lehmää ja silloin kun ne lypsit tehtihin juustoa. Mökkiläisillä oli yksi tai kaksi lehmää. Ei sen enempää, kun ei niillä ollut niitä niittymaita.
Heinäntekoa ja karjanhoitoa
Heinät tehtihin sieltä sun täältä, eikä niitä peltoja ollut juuri talollisillakaan. Jänkäniityt, mitä kaluttihin ja sitten oli jokiniittyjä joita sanottihin maaniityiksi. Niistä heinistä, kun vihko tehtihin lehmille, nirkotettiin jänkäheinien kans sekasin, että on makiampi lehmällä syyvä sitä. Ämpäriin laitettihin kiehuva vesi, puolikymmentä kiulullista kiehuvaa vettä ja peitot päälle. Se annettihin iltapäivällä. Heinät hautu siellä ja siihen laitettihin näimmä suolaa ja koivun tuhkaa. Se oli elukoille hyväksi se tuhkakin. Vahvistiko luustoa, ei niitä väkirehuja ollut sillon. Jos lehmä lypsi ämpärillisen, tuommosen yheksän litran, sitä sanottiin kauhian paljon. Sillä tuli maitoa niin paljon, että toista ämpäriä. Ei ne lehmät sairastanehet juuri. Ei niitä ollu niitä eläinlääkereitäkään. Kirkonkylällä oli kai yksi ainakin. Harvemmin niitä tartti ja sitten niitä pijettiin niitä karjakkokursseja, kuukausi aina paikassaan, vuoroin Yläpäässä, Alapäässä, Keskiniemellä ja Vuorikylässä. Keittokurssit oli yhistetty samalla karjakkokurssin kans. Kotitalous-ja karjatalousneuvoja oli mukana. Kurssien päätteeksi pijettiin iltamat ja viisi markkaa oli sisäänpääsy maksu. Sitä oli kyllä väkiä, joka paikasta tuli.
Juhlaa
Heinät tehtihin sieltä sun täältä, eikä niitä peltoja ollut juuri talollisillakaan. Jänkäniityt, mitä kaluttihin ja sitten oli jokiniittyjä joita sanottihin maaniityiksi. Niistä heinistä, kun vihko tehtihin lehmille, nirkotettiin jänkäheinien kans sekasin, että on makiampi lehmällä syyvä sitä. Ämpäriin laitettihin kiehuva vesi, puolikymmentä kiulullista kiehuvaa vettä ja peitot päälle. Se annettihin iltapäivällä. Heinät hautu siellä ja siihen laitettihin näimmä suolaa ja koivun tuhkaa. Se oli elukoille hyväksi se tuhkakin. Vahvistiko luustoa, ei niitä väkirehuja ollut sillon. Jos lehmä lypsi ämpärillisen, tuommosen yheksän litran, sitä sanottiin kauhian paljon. Sillä tuli maitoa niin paljon, että toista ämpäriä. Ei ne lehmät sairastanehet juuri. Ei niitä ollu niitä eläinlääkereitäkään. Kirkonkylällä oli kai yksi ainakin. Harvemmin niitä tartti ja sitten niitä pijettiin niitä karjakkokursseja, kuukausi aina paikassaan, vuoroin Yläpäässä, Alapäässä, Keskiniemellä ja Vuorikylässä. Keittokurssit oli yhistetty samalla karjakkokurssin kans. Kotitalous-ja karjatalousneuvoja oli mukana. Kurssien päätteeksi pijettiin iltamat ja viisi markkaa oli sisäänpääsy maksu. Sitä oli kyllä väkiä, joka paikasta tuli.
Arkea
Pimiän aikana tervaset pärehet paloi ja niitä piti navetassakin piettää. Ei ollu etes pientä kiilua, kun heiniäkin vietiin, piti pärehellä valaista. Saunan senällekin laitettihin tervanen päre, joka loimusi ja sausti ja silmiä karvasteli vielä seuraavana päivänä. Se oli pimiä, kaksi pimiää yhessä. Talvi oli pitkä ja nyt kun ne menee hurinalla kuukauvet kun on valot. Sitten myöhemmin tuli myrskylyhty ja siihen laitettihin lamppuöljyä. Kamarissa oli pikkulamppu. Navetasta kun tulivat ja syötihin, niin kuuven-seittemän aikahan jo laitettihin nukkumahan. Pirtissä sitten kyllä piisissä oli tuli. Siellä sitten miehet teki käsitöitä ja naiset rukkinsa kans kehräsivät villaa ja karttasivat. Kuka mitäkin kutoi ja kaikki koitti saaha sitä valoa siitä pirtin piisistä.
Uus rakennus meille tehtihin seittemän vuotta ennen talvisotaa. Silloin oli se sarkajako. Vanha Kalliainen piti purkaa pois ja kolme isäntää teit oman talon mailleen ja sitten vasta tuli kattolamppu. Se oli mitä melkoista ja näki lukiakin.Tehtihin siihen muuri semmonen, että siinä oli piisi. Kattolamppussa oli öljy. Vaikka piisissä oli joka päivä tulet, ei se nokeuttanut seiniä, savu meni piippuun. Ei se savu tullut sisälle. Kerralla oli vain yhessä huoneessa tuli. Kamarin kakluuniin tehtihin tuli, niin siellä tehtiihn silloin koulutehtavät ja seinällä oleva lamppu sammutettihin. Jos pirtin puolelle meni, aina sanottihin painukaa pois siitä raatomiehet, niillä oli tärkiämmät tehtävät kuin meijän koulutehtävät. Ei äiti eikä isä, mutta Alviita-täti, kun sillä ei ollut koululaisia. Se ei niin niistä läksyistä välittänyt. Se piti ottaa kirjat ja mennä kamarin puolelle, pyhän aikana, koska ei ollut asuntolassa. Ei asuntolassakaan ollut kovin valosaa, isommassa huoneessa oli kattolamppu. Meilläkin tyttärillä kamarissa, toisella puolella kartanoa oli kapia huone ja kaksitoista nukkujaa kaksikerroksissa sängyissä. Kaksi nukkui aina yhessä, oisko ollut kaheksankymmentä senttiä leviä se rautasänky. Kyllä se melko sakia oli se ilma siellä aamulla, kun se huone oli pieni, mutta ei sitä itte tuntenut. Minäkin koko ajan yläpetillä nukuin, en minä tiennyt mitään, enkä haistanut pahaa hajua sen kummemmin. Hoitaja joskus tuli aamulla ja pukkasi oven seljälleen ja sanoi huh, huh täällä on hajut. Pienessä huoneessa ei se voinut niin välijä ilma ollakaan, sen käsitti.
Järjestäjät oli asuntolassakin, ne oli jaettu sillalailla, jotka sitten viikottain pesivät lattian ja pitivät järjestyksen. Kantoivat ne puut halkolaatikkoon ja lämmittivät kakluunit ja siinä uunin suussa tehtihin tehtäviä. Sovussa tehtihin ei riijelty, ei koskaan ollut riitaa. Sopu antoi sijaa, eikä käytetty reksonaa. Koulusta sitten lauantaina juosta repatettiin kotihin, niin sitä mietti, mitähän siellä on ruokaa. Se oli erinlaista kotona se ruoka kuin asuntolassa ja koulussa. Uunissa äitillä oli lihapaistia ja koska oli kampsuja, veririeskaa lihakastiketta ja kalapottua. Heti kun meni kotihin, oli ruoka. Vaikka asuntolassa oli erilainen ruoka, se oli säännöllistä, niin kaikki oppilaat lihoivat ja se seittemän kilometrin laukkominen loppui. Kouluhun oli meiltä niin pitkä matka, liikunta jäi vähemmälle vaikka välitunnit piti olla ulkona. No pakkasella, jos oli yli kaksikymmentä, sai olla sisällä. Pakkasia oli yhtenäkin talvena, muistan kun mittari oli kuukausikaupalla kolmekymmentä astetta. Vanhassa Kalliaisessa asuttihin, niin meillä ei ollut mittaria. Naapurissa oli mittari, niin yhtenä talvena juostiin kattomahan, neljässäkymmenessä äkötti monta viikkoa. Järvi oli niin valkeassa huurtehessa ja ikkunat, kaksinkertaset, oli jäässä sisältäkin. Piti raaputtaa että näki ulos. Oli niihin ikkunoihin joskus laitettu kittiä, mutta ne oli varissu pois. Äiti laitto aina yöksi viltin tai raanun ikkunaan yöksi, suojaksi, ettei käy nukkujille veto. Aamulla, kun otti suojan pois, niin se ikkuna oli jäässä. Sulas se sitten kamarista, kun kamarin uunissa oli tuli ja luutulla piti pyhkiä, kun niistä vesi valui.
Asusteista ja vaatteista
Huopatossuja ja porokallokkaita pijettiin, ei palellu jalkoja, kun ne laitto jalkaansa. Nahkakengät, jos oli, niihin oli villahuoposia, jotka laitettihin nahkakengän päälle. Vanha mummo niitä kutoi meillä. Sitten kun mentihin kouluhun, otettihin pois kengän päältä ne huoposet. No sitten saappaisiin laitettihin heinijä ja ne heinät oli pikkusen saran sekaisia, sanottiin kenkäheiniksi. Porokallokkaisiin piti olla heinät. Sitten kun tuli, että sanomalehtiäkin jo oli, pantihin kenkihin. Lehti oli hyvä eriste. Ei niitä lehtijäkään joka mökkiin tullut. Sillon Kalliaiseen tuli ensiksi Rovaniemi-lehti. Sitten alko ilmestyä Lapin Kansa, kun muutettihin uutehen talohon. Sitten tilattihin Lapin Kansa, eikä niitä tullut kuin kahtehen kolmehen talohon. Päätaloihin, niihin isompihin. Ei joka mökkihin tullut lehtijä. Meille tehtihin koivusta sukset ja niillä hiihettihin ja sauvat koivusta ja sommat tietenki. Mäystimet oli siteinä eli nahkasta kengän kannan takaa kierrettihin. Mutta sitten kun minä olin jo yläluokalla ja kävin kilpailussa, alkoi olla siteet rotanloukkuja ja sai jo oikijat suksetkin. Viimisellä luokalla sain oikijat hiihtokengätkin. Ei niitä ollut mistä ostaa. Tulihan sitten jo oikijat sitehetkin ja sitä painatteli aika mitä melkosesti. Monot piti olla rotanloukkuihin. Ennen oli käppyränokkaset kengät. Ulkuniemen Alpi oli suutari ja se teki ne nahkasta. Nehän sitten pohjattihin, solattahin toiseksi talveksi. Hame päällä hiihettihin, käytihin hiihtokilpailuissakin. Sallatunturilla ei käyty, mutta muualla hiihettihin. Kouluinväliset kilpailut oli, niin minä sain kuuvennen palkinnon. Luistimet oli sahanlaavista tehty, Mikkolan Lassi oli seppä ja sillä teetettihin, koivuhalosta vuoltihin se kärki, mihin tuli se terä. Seppä sitten teki korkeampia, niin ne oli paremmat. Mehän saatihin joinakin syksynä, kun se järvi jäätyi, koulun rantaan asti mennä huruutella ja matka meni äkkiä. Parvessa luisteltihin kun annettiin lupa. Varotettihin aina ettei saa mennä järvelle ennen kuin on hyvä jää. Toisinaan oli monta viikkoa hyvä jää, mutta toisinaan satoi lumen aikasin. Silloin ei voinut luistella kuin viikon tai kaksi. Mehän ei jääty asuntolaan silloin, kun saatihin luistella. Isot takkiryyhkänät päällä ja sitten mentihin. Ei ollut housupukuja siihen aikahan, vasta sitten 1930 luvulla tuli ensimmäisiä pukuja.
Marjastelua
Sitten kesäksi tultihin koulusta kävelemällä kotihin. Marjastettihin kouluunkin ja vietiin ne koululle syksyllä. Puolukat ja mustikat vietihin asuntolahan. Niistä keitettihin puuroja. Mustikat keitettihin. Ei ollut muuta mahollisuutta säilöä, päälle saattoi tulla hometta, mutta se oli myrkkyä ja se kaavittihin pois. Puolukat survottiin saavihin ja voipaperi laitettihin päälle tiivihin, ne säily paremmin. Silloin kun minä olin aivan pieni, sillon ei vielä survottu vaan laitettihin pärekoppahan ja siinä ne pilaantui äkkiä. Hillat säilöttihin pulloihin, meijän perällä olis ollu kovasti hillamaita.
Heinäntekoa
Piimäleili vietihin alkutalvesta hetteeseen heinäntekoa varten, iso leili kolmen-neljän kymmenen litran. Meillä vietihin kahtehen niittypaikkahan. Siellä oltihin heinänteossa kaksi-kolmekin viikkoa. Keppien varassa leili laskettihin, ettei se vajoa sinne eikä nouse ylös sieltä. Heti kun mentihin sinne niitylle, niin leili nostettihin jängänlaijalle ja kaavettihin hera siitä pois ja sitä tuli melko lailla sitä heraa. Siinä oli oma makunsa, mutta ei se ollut pahan makuinen. Ei sinne jaksanut kantaa, sinne oli toistakymmentä kilometriä matkaa. Leivät leivottihin kevättalvella, reikäleivät. Pärekattojen vuoksi piti leipoa lumen aikana. Pirtin palkissa kuivattihin ja leivät laitettiin ruisjauhosäkkiin, joka oli pesty ja sitten vietiin aitan ullakolle, eikä saanut mennä aukomaan, eikä ottamaan. Niitä tehtihin useampi säkillinen. Sitten siellä niityllä lavon kattohon laitettiin leipä, ettei sinne päässyt hiiret. Minä kun en sitä kahvia voinut ilman maitoa juuva, niin minä koitin hiissata sitä maitopääläriä. Suolalihaa tehtihin ja kuivattihin seinällä. Kuivat lihat laitettihin aittaan säkkihin, semmoseen paikkaan minne kävi tuuli. Sitten kuitenki jääpi sinne lihan rajahan semmosta tuoretta paikkaa, niin se teki maon sinne. Mato oli valkea ja sillä oli musta nokka. Kuivalihasoppa kun alko kiehumahan siellä niityllä, sitä piti varttoa ja katsoa koska mavot alkaa nousemaan pinnalle. Kapusta oli matkassa niin sillä kurlattihin pois. Ei auttanut rantustella, siellä oli nälkä. Joku mato sinne saatto jäähäkin, mutta viskasi pois. Ei kai ne miehet, lihaa se on matokin, ei ne välittäneet, sanoivat se on kystä kun se on keitetty. Riisiryyniä siihen laitettihin, ei sinne jaksettu perunoja kantaa. Monellekin olen kertonut siitä, niin ne ovat sanoneet, en kyllä olis huolinut, minä olen sanonut kyllä piru olis maistunut, kun useamman päivän olisit haravoinut ja pehmiässä jängässä tarponut. Toisinaan oli niin nälkä, että ootti milloin isä sanoo lähetähän asentohon tai sitten sanoi läheppä Taimi laittamahan ruokaa. Aamulla se lihavelli piti laittaa kiehumahan. Asento oli jonku matkan päässä. Piti tulta käyvä siirtämässä ja piti lisätä sitä nestettäkin velliin, ettei pääse kuivaamahan ja että se kypsyi. Joku meistä oli aina se kokki. Yksipuolista se oli siellä niityllä se syönti, kuivaa muonaa. Voita oli ja kahvia keitettihin montakin kertaa päivässä. Ohraleipää vietihin vähäsen, kun se oli lauantaina tehty. Sinne piti vaatettakin viijä kun toisinaan tuli satehet, niin siellä oli niin kylmäkin, että juuri ytimiä paleli. Toisilla oli kota ja toisilla oli lato missä oli rankinen, jossa nukuttihin. Jos ei ollut latoa niin jängälle oli vejetty rankinen tiukkahan. Ja sitten oli siinä eessä tulipaikka ja illalla siinä syötihin illallinen ja sitten puikittihin sinne rankiseen nukkumaan.
Jokivarsiniitty oli erikseen, sanottiin, että maaniitty. Mutta se oli jänkää, kuivattua järvenpohjaa ja semmosta. Se oli toisinaan niin pehmiää, että piti kattoa heinänyppylää mihin astua, ettei humahtanut kainaloja myöten suohon. Lapeilla kun kannettihin, sapilailla ei pystynyt kantamaan. Pojat oli minua nuoremmat, niin isä teki kahet sapilaat ja kannettihin sapilaillakin, parempi oli niin kantaa. Minä kyllä kannoin lapehilla, mutta pojat kanto sapilailla, Kauko ja Sulo, minä ja Sanna olimma vanhempia.
Kotitalous
Meillä ei ollut sikoja. Isä joskus sano, että otettaisiin sika, mutta äiti sanoi, sitä haisukynää ei meille oteta navettaan, ei hullukaan. Kalliaisen Simpussa oli iso navetta, niin niillä oli erotettu paikka ja siellä oli sikakin. Kyllä se haisi lihotuksen aikana pahalle. Olihan se hyvä ruuan jatke muulle lihalle. Kyllä se joka syksy kasvatettihin semmonen mulli, joka sitten teurastettihin. Kaikki pikku vasikat teurastettihin mitä ei jätetty kasvamaan. Lampaita oli puolikymmentä ja niitäkin teurastettihin. Vasikanlihaa paistettihin se oli hyvää, sitä pikku vasikkaa ei pijetty, kuin vuorokausi tai kaksi. Sitten se liha pantihin uuniin, uunista oli ensiksi vejetty hiilet pois. Liha ruskistu, niin sitten keitettihin perunat ja kuorittiin ja pantiin siihen voita ja takaisin uunnihin, voi kun se oli hyvää. Vasikan sorkat ja pää ja navetan uunissa poltettiin karva pois ja se oli vakituinen sorkkarauta jolla otettihin ne kaviot pois ja turpa jos vielä jäi sitä karvaa, niin terävät veittet oli sitä varten. Ne päät paistettiin vielä uunissa, mutta ei poltettu ja sitten ne keitettihin ja siihen laitettiin maito, suola ja voi ja suurustettiin jauhoilla. Siinä oli kaulasta lihaa ja suoniakin siinä oli. Voi että se oli hyvää, se oli herkkua. Sitäkähän ei enää, minä tässä Junnon Helgalle sanoin. Perinneruokia ei enää saa. Kyllä siitä eläimestä ei jäänyt mitään muuta kuin rapapötsä, kun se teurastettihin. Kaikki käytettihin, satkerrat ja vatsanahkat, kaikki ne puhistettiin ja kaaputettihin. Minä sanoin Helgalle,( heillä ei ollut karjaa ), kun se teurastettihin se lehmä, siinä piti olla nainen niinkuin kipparina. Veret laskettiin, niin se vispattiin, ettei se mene klimppeihin ja jää juoksevaksi. Sitten kun tuli se rapamaha, se tyhjennettiin ja kannettihin vettä sinne ulos ja puhistettihin. Oli vakituinen kiukuraveitti, jolla se kaaputettihin, niin siitä tuli valkonen kuin liina. Satakertakin se oli paksu moninkertainen, siinä on monta laavia. Sitten navetan takana oli aina semmonen lato, jossa oli kaikkia, lehmille lehtijä kun riivittihin ja ruumenia tuli viljasta kun puitiin ja kaikkia semmosta. Siellä oli orsia ja sinne ripustettihin ja tuuli kävi siellä, niin siihen tuli kuivanlihan maku. Siellä haihtu lopullisesti haju, eikä haissut sonnalle ja se kävi niin monen veen läpi niin, että kyllä oli puhasta.
Helga kysyi, että miten se tehtiin se äläskalupaisti ja minä selvitin. Koska tästä elukasta oli jäänyt utarehet, keuhkot, maksa, munuaiset ja satakerta. Kaikista pantihin osa isohon pannuhun ja uunihin ja se siellä ruskistu ja kypsyi ja siihen laitettihin suoloja, perunoita ja voi lautanen ja pijettiin uunissa niin että se kypsyi. Se oli sitä äläskalupaistia. Siihen ei laitettu muuta lihaa, äiti tai isä hakkasi ne pieneksi ja toivat tiskimaljalla sisälle. Se oli vakituinen varasto missä oli ne lihat ja olihan siellä muutakin. Muuta siihen ei pantu, no jos joku halus sipulia, mutta isä oli semmonen, että ei olis saanu laittaa sipulia millään, se aina sano ajakaahan, ajakaahan vain siihen sipulia, ajakaahan. Sitten kun isä tuli minun ruokaporukkaan, kun Vallovaarasta lähti pois, kun ei enään pystynyt yksin asumaan. Minä laitoin laatikoihin, kalalaatikkoon sipulia ja Kuolajärvessä kun tehtihin muikkulaatikkoa ei saanut laittaa sipulia.
Sitten me oltihin siinä kerhossa ja sieltä tuli naurihit, porkkanat ja punajuuret ja kaikki keräkaalet ja lampahija teurastettihin, olis voinut tehä lammaskaalta, mutta mitään ei saanut tehä, semmonen se isä oli. Sitten jälkehen , kun minäkin koululla sitten tein kaalesta ja kaikista, kysyin isältä, mikä siinä oli. Isä sanoi, se oli vain semmosta ennakkoluuloa ruohoista. Voi kuinka se olis ollu hyvää isot kaalet. Koululla kasvatettihin taimet, että jokainen kerholainen sai puolikymmentä tainta. Sitten kilpailtiin kuka ja kenellä kasvaa isommaksi, ei me mitään palkintoa saatu, mutta kuitenki mainittiin. Kerhoneuvoja tuli kirkolta, me oltitiin siinä kerhon piirissä. Alku oli ensiksi, kun ne ei millään voineet antaa maatakaan, että me olis päästy kerholaiseksi. Turhaan niihin maata, heille oli niin tärkiä se ohra ja peruna. Ei tarttettu ei niinkään suurta, kuin tämä pieni pirtti. Nauris, punajuuri ja porkkanapenkkiä varten vain pieni palanen. Tuntui ensiksi ettei sitä anneta sitäkään, piti ihan rukoilla, anna, anna isä minulle maata sen verran, että pääsen kerholaiseksi. Sillalailla se ruokahommakin käytettihin kaikki tarkkaan, niitä ei viskottu millekään tunkiolle, eikä koirat kannellu. Kaikki ruuaksi, sieltäpä sitä on saanut ne vitamiinit luustohon ja kaikkehen. Kalat keitettihin ruotoineen kokonaisena ei niitä ruotoja syöty mutta kuitenki, ettei niin kuin nykyisin vileroidaan ja syyvään pelkkä kala.
Evakkoon lähtö, sota-aika ja uusi elämä
Silloin kun sota alkoi, olin jo naimisissa Kotalassa, mutta tiijän niistä ajoista, vanhemmat on kertoneet. Yht´ äkkiä on tullut käsky, että nyt täytyy lähteä. Kuorma-auto tuli pihalle ja siihen mitä nyt vähän kerkesi ottaa mukaan. Äiti aikoi ottaa viltin korville, mutta Airi sanoi, ei oteta, ja oli kirvannut.
Äiti kuitenki oli sanonut, otanhan, en avonaiseen autoon lähe paleltumaan. Sillä autolla sitten tulivat Kemijärvelle. Lehmät jäi navettaan, mutta koira oli juossut auton perässä koko ajan Kemijärven asemalle asti ja siellä sitten oli erkaunu. Yötä ne vissiin oli Kemijärvellä ja seuraavana aamuna lastattiin härkävaunuihin. Me sitten Kotalasta tultiin seuraavana päivänä, meille tuli määräys lähtiä. Illalla kun katselimme kotipuoleen, oli taivas, metsä ja maa sinisen punertava. Tuli heti kaikille mieleen, se poltetaan, on tulessa. Ei kyllä kukaan kertonut eikä sanonut, mutta senhän tiesi, että ne poltetaan. Kaikki kylät Kurtinkylä, Vuorikylä ja Kuolajärven kylä poltettiin. Sehän oli melkonen roihu. Sitten tuota seuraavana aamuna aikasten lähettiin Kemijärvelle mieheni isän autolla. Mieheni isällä oli pieni henkilöauto, hän kuljetti Savukoskelle postia. Siinä kyytissä oli vanha mummo ja pappa ja minä ja minulla oli 4 kuun vanha tyttö. Kemijärvellä oli Pirtti-Kahvila ja sinne meijät jätettiin. Siinä sitten puoli päivää ootettiin ja yö oli niin siihen sitten tuli sieltä Kuolajärvestä väkiä vaikka kuinka paljon. Lattia oli yöpyjiä täynnä, ei meillä ollut makuuksia, jokainen laitto mitä sattu olemaan takkia ja semmosta päänsä alle. Paljaalla lattialla oltiin ja yritettiin jotakin saaha käsivarsille peitoksi. Sotapoliisit kävi aina jotaki sanomassa, ne oli ilmahälyytystä varten vartiossa ja kävivät välillä sanomassa, ettei ole hätää, olkaa vain rauhallisia. Mihin me olis mentykään, oliko sillon etes vielä pommisuojiakaan.
Aamulla alettiin sitten ja kyllä me jostaki sitä ruokaaki saimma, mutta minä en muista yhtään mistä, mutta kuitenki saimma. Koitettiin syyvä kun sanottiin, että härkävaunussa jatketaan matkaa. Härkävaunuun oli laitettu penkit, että pääsi istumaan. Minäki istuin pieni lapsi sylissä. Huonokuntoisia vanhoja ja vaivaisia ja sairaita oli vaunussa ja tarpeet piti tehä sankkoon. Yö mentiin ja päivä ja sitten alkoi hämärtää, alettiin huutaa: ”Kaakamon asema”. Kaakamoon alettiin jättämään ensimmäisiä, sitä minä en tiijä oliko annettu mistä määräys, mihin jäätte. Muistaakseni se oli määräys annettu mihin jäähä. Meijät vietiin Ylitornion kirkolle. Alkkula sanottiin sillon, meillä oli määränpää siellä sillon Siellä oli sitten seurantalo ja siellä oli sitä väkiä ja sieltä sitten hajettiin kuka mihinki taloon. Me jouvumma semmoseen uutehen talohon, jossa ei ollu keittomahollisuutta. Sitä sanottiin saliksi, se oli melko iso huone. Siinä ei ollu hellää, mutta saunan uunin suussa käytiin keittämässä puuroa ja kahvia, mitä sillon oli. Se oli hankalaa, kun lapsiaki oli. Naapurissa sitten oli vuokralaisia, siinä ei talon väkiä ollut. Tampereelta oli kampaaja ja joku opettaja. Niin se opettaja tuli sanomaan, että tulkaa vain heille keittämään. Koulun hellällä sitten keitettiin aamupuuro. Käytiin sitten huoltoasemalla sanomassa, ettei siitä tule mitään. Meillä on hankala olla. Sitten tulivat sanomaan, että pitää valmistaa tavarat ja lähetään Ylitornion koululle. Sitten oli vielä niin tuntematon se ajuri, että ajoi eteläpuolelle, Portimojärvelle. Meijän piti sitten järven yli mennä, siinä oli jonkulainen tie. Juuri ja juuri sillä autolla pääsi sen järven yli pohjoispuolelle, siellä oli iso koulu. Kaksi isoa luokkaa ja keittiö oli iso, mutta leipää ei pystyny paistamaan. Sittenki vielä piti turvautua huoltomieheen, joka lupasi tulla meille leivän tekoon. Kelkalla vejettiin sitten jauhot ja minähän se olin joka leivoin ja oli joku kaverina. Ei siihen ollu kuin satakunta metriä siihen leipomispaikkaan.
Sitten tuli helmikuu ja minun mies oli syksyllä käynyt kutsunnan, niin hänet kutsuttiin sotaväkeen. Hän meni sitten helmikuun 15 päivä palvelukseen ja minä jäin tytön kanssa. Sitten sain tietää missä isä ja äiti on. Ne oli Arpelan tällä puolen. Kantomaa oli sen kylän nimi ja siellä oli pieni mökki sitten, jossa oli kamari ja keittiö. Siinä asui yksinäinen mummo. Pirttihuoneen oli isä ja äiti saaneet. Minun sisko, ei ollut vielä naimisissa, tuli hakemaan minua sieltä Ylitorniolta ja minä mielelläni lähin, kun siinä oli niin paljon väkeä. Monta perhettä siinä koululla oli. Pääsenpähän vähän rauhallisempahan paikkaan, kun lattialla ei voinut lastakaan pitää. Sinne oli tehty perälle niinku savotan ritsit, siellä me talvipakkasella kökötimmä, milloin aina jousimma, mutta olihan sitä ruuan laittoa. Sitten minä muutin sinne siskon mukana ja oltiin siellä niin kauon, kun tuli sitten rauha.
Rauhan jälestä oltiin vain joku päivä, kun tuli määräys, nyt takasin Kemijärvelle. Meijän kotihin ei ollu tuloa, mutta kuitenki lähemmäs. Hevosella tuotiin Kantomaasta asemalle ja junalla tultiin Kemijärvelle ja Kemijärveltä meijät vietiin Kairalaan kuorma-autolla. Ja nämä Korjan kyläläiset kaikki oli vissiin Kairalassa. Oli siinä muitakin, joka taloon tuli evakoita. Me oltiin Kairalassa Jaakkolan talossa, jossa oli vain emäntä, isäntä ei vielä ollu ehtiny tulla pois rintamalta. Yksi Korjan perhe oli kamarissa ja me oltiin pirtissä. Siinä talossa oli vain isäntä ja emäntä, isäntä sitten kun kotiutettiin. Ei ne tilat ollu niin suuret, eikä sitä vaajittukaan, hyvä että oli semmosetkaan. Piti olla ihmisen kiitollinen, kohan oli lämmintä ja saunat ja muut oli siinä. Eikä se olis auttanut purnatakaan. Minä olin oottamassa toista tyttöä Maijaa, niin minä sain sen marraskuussa. Niin sitten toisena syksynä, miehen siskolla Rovaniemellä oli iso asunto. Miehen, eli Eskon sisko kirjotti ja kysyi jos haluaisit tulla tänne ja sanoi että vois työhommiakin järjestyä. No minä muutin ja siihen tuli siskon miehen sisko ja päästiin töihin kaupunkiin pyykkäriksi. Pyykättiin sotilaitten vaatteita. Talvi pyykättiin ja kesä ja niin tuli heinäkuu, niin sitä lähettiin takasin Kotalaan. Se oli heinäntekoaika ja sillon se alko se pelkääminen niitä partisaaneja. Tuli tuhat kertaa mieleen, voi että olin hullu kun lähin. Niitä alko kuulumaan sieltä sun täältä. Minun vanhemmat jäivät Kairalaan ja muuttivat sitten Joutsijärvelle minun siskon tykö, kun niillä oli uusi talo. Siitä sitten lähtivät junalla kesällä evakkoon, kun tuli taas uus sota. Sitten mentiin Kälviälle. Isä ja äiti meni Toholammille. Minä olin 2.5 kilometrin päässä Kälviän keskustasta. Uusitalo oli niiden sukunimi ja siellä minä sitten viime kesänä kävin. Isäntä kuoli sillon kun me oltiin siellä evakossa ja emäntä on jälkeen kuollu. Kaikki tytöt on menny naimisiin ja talo on purettu. Vihreä keto vain oli talon paikalla. Meillä oli hyvä kohtelu siinä talossa. Meillä ei ollut mitään kun syksyllä mentiin. Marjoja saatiin kerätä, kun oli vielä sula maa, mutta perunoja ei ollut. Minä kysyin että saisinko keiton verran perunoita, niin emäntä sanoi, että ”sinä saat perunaa niin paljon kun sinä tarttet” ja näytti vielä sen korinki. ”Minä tähän korihin laitan ja kun tämä on tyhjä muista sanoa, että se on tyhjä.” Ohraryynit ja kaikkia mitä poika haki merenrannasta, silakoita, joita sitten pökkäsivät (suolasivat). Kaikkia minä sain. Minun ei tarvinnu talon töitä tehä, kun sota loppu ja talon pojat tuli kotiin. Toinen niistä oli kelloseppä ja toinen meni isoon kauppaan töihin. Sitten siinä oli poijan poika ja kaksi poijan tyttöä. Vanhemmat oli eronneet ja lapset oli otettu kotiin hoijettavaksi. Talon tyttöjä oli kaksi, toinen oli naimisissa, mutta ei ollu menny miehen kotiin koska mies oli joutunu sotaan. Siinä oli työntekijöitä ja karjaaki oli monta lehemää. Minä olisin hakenut veen itse, ne ei antaneet sitäkään hakea.
Minä ompelin siellä. Minulla oli ompelukone, sain sen koneen onneksi vietyä sinne. Joutsijärveltä lastattiin ja minulla oli se siellä. Minä ompelin vieraille ja sitten talon emännälle ja tyttärille kaikille ja korjasin entisiä pukuja, jotka oli menny vanhemman malliseksi. Ne oli minua kohti niin hyviä, että minä olisin tehny vaikka mitä. Uusia kankaita sai sillä lailla, kun oli lumppuja niin niihin vaihettiin villakangasta. Sillaa ja villaa, niitä kankaita oli. Sitten Kokkolassa aina sitä vaatemyyntiä, ilmoitettiin lehessä paikat missä myytiin kangasta. Sinne sitä painuttiin aamulla aikasin ja mentiinpä jo illalla valmiiksi ja oltiin sitten pitkässä jonossa. Sieltä aina sai ja monta laatua kangasta. Oli siinä Kälviälläkin yhessä liikkeessä kangasta. Se oli varastossa ja sieltä myytiin sitten.
Sitten kun minä ompelin, minulle tuli tuttuja niin paljon, minä sain tutun kaupalla niitä kankaita. Ompelin miehen siskolleki, maksoin tietenki kankaan, nehän oli kupongilla silloin ne kankaakki.
Naapuria sanottiin Enstiksi. Hilda Susanna oli emännän nimi ja tyttö oli Alli. Sitten oli Aune-tyttö ja Heikki-poika, oli nuori poika. Sovassa olevat pojat oli Matti ja Veikko. Naapurista tuotiin sianlihanyyty. Sitä ei paljon saanut olla, se oli se Kansanhuolto. Minulla on kyllä jäänyt hyvät muistot sieltä. Ei kyllä yhtään pahaa. Heinäkuu oli sitten kun lähettiin ja niillä piti päästä Kotalaan heinäntekoon. Minä olin sillon vanhimpaa poikaa oottamassa, Perttiä, niin minä en menny Kotalaan. Se oli vuosi 1945 joulukuussa, kun sain sen pojan. Kälvijällä oltiin vajava vuosi. Kotalasta oli Kälvijällä Sallat ja Erkkilöitä. Siinä niitä oli ympäristössä kuolajärviläisiäkin. Kirkolle kun meni, niin tuttuja näki. Vanhemmat oli minulla Toholammilla. Vanhimman tyttären, Kirstin, piti päästä mummin tykö Toholammille, niin minäki kävin siellä. Menin hakemaan, niin ei lähtenytkään pois, hän ei lähe pois kun täällä saa kutoa kujelmaa. Vanhemmat asuivat siellä pienessä mökissä, siinä oli vain äiti ja lapsi. Ne oli ensiksi olleet isommassa talossa, mutta ne sano ettei he tykänneet siinä olla. Äiti ei paljon selvitellyt, niin minä en oikein tiijä mikä siinä oli. Minä kysyinki, mutta äiti sanoi, ei siitä kannatte puhua, antaa olla. Totta siinä oli jotaki, mutta ne ei minulle halunneet sanoa. Äitillähän ei ollu pieniä lapsia. Sulo oli ja se sovassa kaatu, Kaukokaan ei ollu eikä Väinö. Se oli sanonu se Luukin vaimo, tulkaa meijän pirttiin. Siellähän niitä oli kuolajärviläisiä, Voltissa ja Ähtävällä. Sinne meijätki ensin vietiin, sinne se juna meni ensin. Välirauhan aikana oltiin Kairalassa. Sitten kun tultiin Kälviältä, oltiin Kaakkurivaarassa.
Pertti kun syntyi joulukuussa, niin sitten heinäkuussa, lähettiin myötyriksi Kotalaan. Meillä oli jo kaksi lehmää. Talvella kävivät rakennuspuut kaatamassa ja sitten oli sahaus ja olivat rakentaneet sinne saunan ja siinä oli yksi huone. Tietä ei ollut Kelloseljästä Kotalaan, se oli tietön taival. Kinttupolku vain kulki.
Elukoitaki piti koittaa viijä keskitietä, ei saanu mennä sivuun, mutta mene se elukoitten kans kulje. Mulla oli poika seljässä lakanalla sijottu kiinni ja käsissä kantamukset ja miehillä oli isot reput seljässä. Ruokaahan sinne piti viijä. Kelloseljässä oli kauppa ja sitten kaks poijan vehkuraa, oli Eskon veljen ja siskon poijat, ne lehmiä talutti. Niin sitä mentiin sinne ja kauhia se aapa oli, niin pehmiä. Siinä oli työtä, että pääsi yli. Siinä oli sitten korpi ja siinä oli sääskijä aivan mahottomasti ja me istuimma siinä mättähälle siihen korven laitaan. Sanoin Eskolle että tämä on justiin sitä mitä raamatun historijassa sanotaan, kun ne kulki siellä Siinain korvessa. Ne tuliset käärmeet nakattiin sinne. Sääsket poltit ja hilistit, että ihan hätää kärsittiin ja lapsi oli seljässä ja pää oli ulkopuolella, niin huivi piti kääriä ja kuuma oli, kyllä se poika suuttu, mutta ei auttanut. Sitten kun päästiin jängälle vähän aukiolle niin sääsket vähän häipy. Minä sanoin, että tämä reissu sais historiaan kirjoittaa. Vanhemmat tuli Joutsijärvelle Toholammilta minun siskon luo. Sitten olivat siellä niin kauon, kun saivat vastiketilan Vallovaarasta. Ensiksi rakensivat sinne jotaki väliaikaista, että pääsivät sinne. Vallovaaraan ne on asettuneet vissiin v.1948. Sitten vielä niistä lehmistä, kun toiselta puolelta Kuolajokea tuotiin venettä, siinä ei siltaa ollu. Vanhempaa lehmää lähettiin viemään, niin eihän se olis halunnu lähtiä, kun toiset jäi ja kun ne sai sen toiselle puolelle ja lähtivät toisia hakemaan, niin sillon se uija karisti toiselle puolelle. Toiset veneen perässä uitettiin ja se vanhin aina ui rinnalla, kolme kertaa se ui.
Sitten kun me mentiin kotiin ja keitettiin sitä kahvia muka, niin siinä oli hirsi poikittain siinä pihalla ja tyttö istui selin. Minä kysyin: ”Mitä se Selkälän Kaisu täällä istuu?” Tyttö siihen pettyneenä sanoi: ”Minä luulin, että täällä on oikija pytinki, mutta eihän täällä olekkaan.” Hän kuvitteli kuinka siellä on iso talo.
Minä siihen, että: ”Katto! Tuollahan on isot kasat lautoja, tehään talo, oikija! Ei sitä ole vielä kerjetty tehä!” Sano ku ennen vanhaan, viis vuotias ”pytingiksi”, lapsi oli pettyny. Minullahan kuoli siellä Kokkolassa neljännellä vuojella oleva tyttö, helmikuussa v.1944. Sille tuli keuhkokuume. Viikon verran sairasti. Se oli niin ankara, heti kun sairastu, ääni meni. Kaksi kertaa käytettiin Kälviällä lääkärissä. Ja jos olis ohjattu ensimmäisellä kerralla, että viijä Kokkolaan, sitten vasta kun oltiin muuan päivä kotona ja härkävaunussa vielä piti mennä. Taksia ja pikkuautoa ei niitä ollu. Kälviälle on tyttö hauvattu ja toissa kesänä käytiin siellä. Olin veteraanikuntoutuksessa ja kävin hauvalla. Se oli niin maatunut, laatta oli, juuri siitä selvän sai. Evakoille oli siellä hautuumaalla oma nurkkaus. Siinä oli ennen kuusiaita siinä hautuumaalla, mutta se oli otettu pois. Se oli silloin niin vetinen paikka, että heti tuli vesi hautaan, vesilätäkköön piti laskija ja nyt se oli salaojitettu ja laajentunu isoksi. Silloin se oli pieni alue, mutta onhan siitä 60 vuotta aikaa.
Evakossa olo kesti meillä vähän lyhyemmän aikaa kuin niillä, joilla oli jäänyt kaikki rajan taakse. Evakkoajasta ei mulla ole katkerat muistot. Tietenki jollaki lailla on, kun on joutunu lähtemään, mutta kuitenki on ollut evakossa hyvä kohtelu, niin ei katkeruus ole päällimmäisenä. Kairalassaki ollessa emäntä antoi ompelukoneen, minulla ei sillon ollut omaa ja sain ommella niin kauan kun olin siellä. Tein huoneen vuokrasta aina sille puvun. Talvisovan jälkeen ne rataa teki, minun siskoki oli siinä ruokalassa keittäjänä ja Osuusliike niitä muonitti. Heti kai sitä piti ruveta tekemään, siinä rauhan sopimuksessa oli sovittu. Minä en siitä niin tiijä. Minun sisko kyllä tietäs, mutta ei voi kysyä hän on jo rajan tuolla puolen eli nukkunut pois. Sittenhän oli semmosia tapauksia, kun minulla oli tuota ompeluhommaa. Oli paljon mahollisuutta saaha kauppaliikkeistä, yksiki kampaaja rouva oli tuttu ison vaateliikkeen kans. Se rouva sanoi minulle, haluaisinko minä kangasta ja minä sanoin haluavani mielelläni. Sitten käväistiin siinä kaupassa ja minä sanoin, että menen iltajunassa takaisin ja sitte siellä liikkeessä oli pakkoja vaikka kuinka. Rouva sanoi, että ei tartte olla kuponkia ja mitä minä etupäässä tartten kangasta. Tytöille halusin takkikankaan, ku entiset oli jonkulaiset keuhtanat. Siinä katoin oikein sievän sinistä ja sitä otin kummalleki ja mekkokankaan. Sieltä minä sain niille valkeat kengätki. Alusvaatteita kans sain ostaa siitä, rahasta se ei ollu sillon niin puutetta, rahaa kyllä oli, mutta sitä ei ollu mihin rahan laittas. Sitten kun minä sain sen sinisen takkikankaan, menin Kokkolan Kappahan, jossa oli nahkoja ja sieltä otin valkijaa nahkaa oliko kania, vai mitä mutta oikein siistiä ja siitä laitoin kaulukset takkeihin ja lakit tein samasta. Pystykauluksella tein ne takit ja nyöri kulki siellä ja nyörien päässä oli tupsut. Ne oli sitten nätit ja passas pukija lapset nätisti. Itte olin ompelija, niin ei ollu mistään puutetta. Minun ei tarvinnu sota-aikana olla resuissa, vaikka vaatteet jäikin kotiin lähtiessä evakkoon.
Minulla oli aina tuttuja. Rovaniemelläki pääsin suurehen liikkeeseen, Leppäluotoon, yläkertaan ja sieltä minä sain taas vaatetta ja Kemijärvellä sitten oli suulas se kauppias, oliko se Lyyli Perunka. Se otti minut ystävällisesti vastaan ja kysyi mitä minä haen ja minä hajin mustaa pukua. Sulle on sopivia pukuja täällä, kun olet niin pieni ja hoikkanen. Sitten se kuiskasi haluatko muuta, niin sillä oli alhaalla irtokauluksia ja kangasta ja kaikkia. Sitten kysyi onko minulla mitään korttia liikaa mitä en itte käytä. Meillä ittellä oli jo karjaa, niin annoin liha- ja kananmunakortit ja jonku kolmannenki kortin, oman ja tyttöjen. Siitä se alko ja sitten minä vein sille juuston, niin parani. Ei minun tarvinnu olla vaatteitta ei kengittä eikä sukitta. Aina toivotti tervetulleeksi. Kotalasta kävin Kemijärvellä. Suhteet oli ja isä ja äiti kun oli Joutsijärvellä niin ne osti poron, niin ne mulleki aina sano: ”Tuossa on lihaa!” Ja minä mieluummin söin poronlihaa ja annoin ne kupongit. Kolmellaki lihakortilla sai melko paljon lihaa. Sitten tuli siihen kauppaan nuori nainen, jolla oli kaatunu veli, niin minusta se oli sille liian kärkäs, sano mulla ei ole sulle myytävää, tuommoselle runttivattalle ja se nainen oli vielä oottamassa lasta.
Sitä on monenlaista toisen hyvä ja toisen huono.
Sitten minä kerron, kun minulla se tyttö kuoli siellä Kälviällä niin sitten tuli se tilanne, että hautajaisia jonkulaisia. Talon isäntä kysyi: ”Koska sinä meinaat pitää hautajaiset?” Minä sanoin: ”Eihän minulla ole millä pitää, ei ole niitä tarvikkehia”. Niin se sanoi: ”Kyllä me on puhuttu kahen naapurin emännän kans, että ruvetaan pitämään hautajaiset”. Sieltä tuli ryynit, maijot ja lihat, paistot ja laitot ja hautajaiset pystyyn. Minulla ittellä oli puolukoita, niin niistä keitettiin soppa vai kiisselikö oli. Härkäkeitto oli pääruokana, joka oli oikein hyvää. Härkäkeittoon ensiksi paistettiin liha ja laitettiin sitten lanttua ja porkkanaa ja perunoita ja maustettiin ja oli siinä vähän lientäki. Kahvitarjoilu oli siinä talossa missä me asumma ja naapurissa oli ruokapuoli. Komijat ja kauniit oli hautajaiset, että neki ne järjesti ne emännät. Aika paljon oli sitä väkeä meijän kyläläisiä ja niistä naapureista nuoriaki. Siitäki on jääny hyvä mieli. Niillähän oli niitä lampaita ja niitä piti keritä ja ne tiesit, ettei minulla ole villoja, niin se talon emäntä sano, että sinulle tuuvaan nyt villoja. Emäntä kehräsi sitten sukkalankaa ja äiti tuli sitten käymään siellä ja sanoi emännälle: ”Hän vois kutoa, ei se Taimi jouva kutomaan, kun se neuloopi.” Niin se emäntä sano: ”Kuvo vain, mutta minä kehrään!” Eskolleki tehtiin kutomakoneella tikkuri, Saariniemen Hilja ja Uula oli siinä naapurissa kylässä ja sillä oli kutomakone. Tikkuri oli valkia minkä Hilja kutoi Eskolle ja vielä tuli niistä langoista Kirstille pieni villapusero. Äiti oli sitten kutonut niitä sukkia ja minä tahoin, että kutoo mulleki kun ompelukoneessa oli rautanen poljin, niin saa laittaa villasukat jalkaan. Sieltä sitten ratan varresta emäntä, oliko se Tikka se sukunimi, näki minua kirkolla. Sano se emäntä mulle, tule illalla käy, olen kuullu että olet saanut villoja, niin saat hältäki ja minähän menin. Tulin sieltä ison nyytin kans. Ei ne kaikki anna. Minulla kyllä oli hyvä kohtelu siellä. Ei varmahan ihminen voi parempaa vaatia ja vielä vieras ihminen joka menee evakoksi.
Kyllä minä sitten monta itkua itkin sitten heinäkuussa, kun miehet lähti rakennuspuita sahaamaan. Sitä mietti, mihinkähän sitä joutuu taas. Ja sillonhan sitä mentiin sinne Kaakkurivaaraan ja vanha talo oli ja talvella kaikki nurkat oli jäässä ja ulkosaunassa lattia paksussa jäässä. Sitä jäätä oli juuri puoli metriä. Minulla tuli siellä kauhia yskä, että kahteen kuukauteen ei äänikään kuulunut. Lääkäri Honkala sanoi: ”Viskuttele vain joulukuun loppuun asti!”
Sitten seuraavana syksynä kävin Kälviällä perunan kaivossa, kun eihän täällä ollu vielä mitään ja sieltä lähtiessä varottivat, että tulehan perunankaivoon. Minä sain sieltä kuus säkkiä pottuja, naapurista sain ja talosta sain. Viikon olin Kälviällä ja jonku päivän Toholammilla. Hevosella sitten vietiin Kannuksen asemalle ja sieltä pottusäkit lastattiin Kemijärvelle menevään junaan. Kaakkurivaaraan sitten jollaki autolla tuotiin, meillä ei siellä ollu potun pottua. Naapurin kellariin sain ne säilöön. Talven melkein kestivät syyvä. Mummu sanoi aina: ”Oli se hyvä kun etes nuita pottuja sai!”
Minä sanoin, että liikkujan säärehen se sänkikin pistää.