Autokuumetta Salmijärvellä

Salmivaarasta Kemijärvelle ajaa matkan omalla autolla kelistä riippuen puolessa tunnissa.
Nykyihmiselle jo odottaessaan linja-autoa aika käy pitkäksi. Matkalla pitää ottaa uusia matkustajia, jättää tavaroita erikohteisiin ja meno oli muutenkin verkkaisempaa. Tämä on tottumuskysymys. Ennen vanhaan, matka taittui hevoskyydillä kievarista toiseen. Välillä kahviteltiin, kenties ruokailtiinkin ja yövyttiin kievarissa. Kun tienreikä Kemijärvelle aukaistiin ja maita tasoitettiin, se oli alku muutokselle. Autoliikenne oli tulossa. Samalla se oli kievarielämän loppu. Tienteon myötä Salmijärvellä alkoi yhdessä jos toisessa nousta autokuume. Kuvia autoista ja kuulumisia autoista oli matkustavilta kuultu, mutta ” elävää” autoa kukaan ei ollut nähnyt. Se oli kiihoittavaa.

Maantieverkosto Rovaniemen pohjoispuolella oli 1800-luvun puoliväliin mennessä aika
vaatimaton. Hätäaputöinä tien reikä oli linjattu ja aukaistu, kannot poistettu ja pahimpia mäkiä madallettu. Siltojakin purojen ja pienten jokien yli oli rakennettu. Näin saatiin kärrytie, jota vaivoin pääsi hevosella. Talvella se oli talvitie, jota ajettiin hevosella ja poroilla. Autolla ajokuntoon tie etelästä Rovaniemelle saatiin vasta 1853. Kemijärveltä itään päin, Kuolajärvelle oli anottu maantietä. Tienteon tahti oli uusilla teillä sama kuin
muualla maassa. Ottaen huomioon sen ajan työvälineet , niin pakostakin eteneminen oli hidasta nykymenoon verrattuna. Vilkkaimmillaan tienreikä oli käytössä talvella talvitienä. Sen ajan kaavailujen mukaan tie kulki Kursusta Lakijängän ja Kiviharjun kautta Koulunjärven rantaan. Sitten Rytiojan yli ja Salmiaavan, Aittajängän ja Nenäkeselän kautta Paikanselkään ja siitä edelleen Märkäjärvelle. Yleisin kulkuväline oli talvella poro.

Kärrytien pohjalle rakentui maantiesuunnitelma. Kärrytie oli käytössä jo 1896. Tärkein käyttäjäryhmä oli kievarilaitos. Kievarilaitos Lappiin syntyi Oulun, johon Lappikin tuohon aikaan kuului, Kuvernöörin päätöksellä 1852. Sen mukaan kievari oli perustettava kahden peninkulman päähän toisistaan. Käytännössä kievari sijaitsi yleensä tienvarren kylässä. Kaiken varalta oli myös varapaikat. Liikennemäärät vaihtelivat eri aikoina. Esimerkiksi 1890-luvulla ja 1930 luvulla väkeä liikkui paljon. Tarvittiin varahevosta ja kyytimiehiä. Oli savottaan menijöitä ja sieltä tulijoita, kauppamiehiä ja kruunun virkamiehiä.

Erityisesti sen ajan ”jätkien” , metsätyömiesten kuvaukset nopeasti (50 km/h) kiitävistä autoista saivat salmijärvisten autokuumeen nousemaan. Maantien valmistuttua(1903) lähdettiin heti suunnittelemaan autonostoa. Intoa hillitsi se, että autot sen ajan ihmisten tuloihin varrattuna olivat kalliita ja lisäksi autokaupat oli kaukana. Arvelutti myös se, että huoltamoista ei juurikaan ollut tietoa. Vain varakkailla ja liikemiehillä, jotka tarvitsivat autoa työnsä vuoksi, oli auton tarve suurempi. Toisaalta ajateltiin, että autonomistajana voisi rikastua. Olihan auto sentään paljon nopeampi kuin hevonen. Auton avulla ihmisiä voisi kuskata paikasta toiseen ilman kievarikyytien palveluksia. Ja jos hankkisi sellaisen auton, johon sopii paljon matkustajia, niin silloin rikastuisi vielä enemmän. Auton teknistä kehittyneisyyttä ei osattu ajatella. Autoltahan vaaditaan tavallista enemmän näissä arktisissa oloissa. Ensimmäinen polttomoottorilla varustettu auto on valmistettu 1875.
Teolliseen tuotantoon päästiin Ranskassa 1880-luvun lopussa. Sarjatuotantoon pääsi ensimmäisenä amerikkalainen H.Ford. Ensimmäiset Fordit tulivat Suomeen 1913. Autot oli umpikumisia avoautoja, jotka eivät kovin hyvin toimineet pohjoisen kylmässä ilmastossa ja kuoppaisilla teillä. Umpikumi renkaat olivat heikko kohta etenkin linja-autossa. Kemijärvellä perustettiin Kemijärven Auto Oy. Se aloitti hyvin toivein linjaliikenteen Koillis-Lapissa, mutta umpikumirenkaat eivät kestäneet ja yritys jäi sikseen. Auton vanha, alkuperäinen nimi oli automobile. Nimi tulee Kreikasta ja latinasta. Kreikasta alkuosa, autos= itse ja jälkiosa mobile= liikkuva. Hevosen kyky kulkea ymmärrettiin. Kun hevoselle annettiin rehua, se jaksoi juosta. Auto kulki koneen voimalla. Kone tarvitsi bensiiniä. Missä oli lähin bensa-asema Koillis-Lapissa 1900-luvun alussa? Tätä autokuumeiset eivät ajatelleet.

Niin pantiin Salmijärvellä tuumasta toimeen. Eloisan kuvauksen asiasta antaa siihen aikaan elänyt kynäniekka Kalle Ruokanen. ”Vuonna 1914 oli eräissä kylän ”hommamiehissä” syntynyt ajatus hankkia kylään oma auto. Ihan ihkauusi henkilöauto. Kenen aivoissa tämä idea oli syntynyt, sitä ei tiedetä. Vahvimmat epäilyt kohdistuvat Kujalan Eemeliin. Hommamiehet näet kevätkorvalla, siinä huhti-toukokuussa kerääntyivät sunnuntaisin Kuja-Eemelin ison talon peräkamariin. Viipyivat siellä aina iltamyöhään, toisinaan aamuyöhön saakka. Kyläläiset olivat ymmällään. Mitä hittoa ne siellä valmistelevat? Näin kyläläiset keskenään kuiskailivat. Selvinä ne pojat sieltä kamarista tulevat, mutta eivät sano mitään valmistelevansa. Eivät puhu eikä pukahda koko auton hankinnasta. Hiljaisuus tässä asiassa oli pysyvä, vaikka väki kuinka uteli. Vihdoin alkoi tapahtua. Talvi oli mennyt ja kesä tullut. Ohra ja nauriit oli kylvetty, perunat istutettu ja mullattukin. Nyt hommamiehet vetäisivät salaperäisyyden verkkoa pois. He ilmoittivat, että on perustettu auto-osuuskunta vai oliko se autoyhtiö. Perustajina olivat talolliset Eemeli Kujala, Eljas Pirttilä, Henteri Pohtila, Albert ja Eemeli Ruokanen, Matti Ruokanen ja työmies Albin Kivelä. Höplästi menee sanoivat kyläläiset. Eihän niillä ole niin paljon rahaakaan, että saisivat auton maksetuksi. Eivätkä ne keneltäkään saa, niin paljon rahaakaan…hullujen hommaa. Eivät olisi saaneetkaan, mutta eivät he pyytäneetkään, ei yksityisiltä, ei autoliikkeiltä, eikä pankeilta. Tarvittavat rahat kerättiin osakkaiden
keskuudesta. Kenellä oli leveä hartiapankki, siltä lainattiin enempi ja kenellä oli kapeampi siltä lainattiin vähemmän. Sitten valittiin autonostajat. Valituiksi tulivat Eemeli Kujala ja Henteri Pohtila. Valitut pukivat valkoiset paidat ylleen ja pistivät rusetit leuan alle ja sitten matkaan, auton ostoon Helsinkiin. Meni viikko ja meni toinenkin, autonostajia ei kuulunut eikä näkynyt. Kylän ämmät naureskellen kuiskuttelivat toisilleen, että johan minä sanoin ja useat miehetkin virnuilivat kotona odottaville autoyhtiön miehille. Mutta eräänä heinäkuun torstaina, kun taivas oli pilvetön ja aurinko läntisellä taivaalla ja paarmat pörräsivät ympäriinsä, nauttien kesän lämpimästä, silloin alkoi Kujalan mäeltä kuulua kovaa pörinää tomupilven seasta. Sieltä tulla pörräsi musta kiiltävä nelipyöräinen vekotin, suunnaten kulkunsa Rapakujalle kohti Pirttilää. Rapakujan kurjalla tiellä auto poukkoili puoleen ja toiseen, mutta pääsi kuitenkin perille Pirttilän pihalle. Siellä se tyylikkäästi siirtyi eteen ja taakse peruuttaen auton tulosuuntaan ja pysähtyi siihen. Autosta astuvat ulos ostomiehet Eemeli ja Henteri, valkoiset paidankaulukset pahasti tuhrautuneina, mutta naama loistaen ja suu naurunvirneessä. Auton pörinän olivat kyläläisetkin panneet merkille ja heti liikkeelle autoa katsomaan. Tuossa tuokiossa auto oli piiritetty. Jokainen halusi nähdä auton mahdollisimman läheltä. Mitä merkkiä tämä auto oikein on, kyselivät monet merkkitietoiset. ”No se on Oopeli” sanoi Henteri. Hommamiehet sanoivat ostaneensa auton Helsingistä Nikolajeffin autoliikkeestä. Samalla palkattiin safööri, koska he itse eivät osanneet ajaa autoa. Tuliaisiksi järjestettiin osakkaille ja heidän vaimoilleen tutustumisajelu. Kukin osakas vaimoineen sai vuorollaan istua autoon ja sillä ajettiin Kuolajärven suuntaan viisi kilometriä. Paikanseljän kohdalla käännyttiin takaisin ja sitten takaisin Pirttilän pihalle.
Tämän jälkeen pidettiin osakkaiden ja saföörin kanssa kokous, jossa pohdittiin
hankemahdollisuuksia. Kuolajärvellä eikä Kemijärvelläkään ole henkilöautokyytille tulijoita. Parasta oli perustaa tukikohta Rovaniemelle ja perustaa taksiyritys. Lähempi järjestely jätettiin saföörin huoleksi. Kun hän kesän ajelee taksia, lyhyempiä ja pitempiä matkoja, niin sitten syksyllä tehdään tilit ja jaetaan osingot. Näillä eväillä varustettuna safööri ajeli Rovaniemelle. Hankki tukikohdan ja ajeli lyhyempiä ja pitempiä taksimatkoja.
Hyvissä ajoin syksyllä, kun taivaalta putoili ensimmäiset lumihiutaleet, parkkeerasi safööri autonsa tukikohtaan. Lähti asemalle, nousi junaan ja suuntasi nokkansa kohti Helsinkiä. Hän ei ehtinyt tai halunnut tehdä tehdä tiliä kyytihommista. Ei ehtinyt etes ilmoittaa lähdöstään auton omistajille, niin oli kiireinen lähtö. Eikä hänestä sen koommin ole kuulunut mitään. Kun hommamiehet pääsivät selville tilanteesta, päättivät he ottaa uuden kuskin ja ajattaa auton takaisin Helsinkiin Nikolajeffin kauppaan ja myydä se vähän käytettynä myyjälle takaisin. Autoyhtiö purettiin ja tappiot jaettiin hartiapankin leveyden mukaan”

Lähteet: Oiva Pirttilän kirjasta Pirttilän pirtistä maailmalle 2009.
Julkaisu netissä lupa: Raili Pirttilä
Kirjoittanut Leila Piisilä