Minä, Lauri Armas Mikkola olen syntynyt 11.06.1932, Heinon ja Kertun poikana. Perheessä meitä oli silloin neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Meidän kotimökki sijaitsi Keskiniemen salmen sillan länsipuolella, sillalta noin 600 metriä Sallaan menevän tien varrella. Siinä meidän kotimökin kohdalta haarautui tie Mikkolanniemelle Ylipäähän ja sieltä tie jatkui edelleen Vuorikylään. Mikkolan tilasta, manttaalista oli lohkaistu isojaon aikana Sallantien varteen kolmen hehtaarin maapalanen. Siihen isä-Heino oli rakentanut hienon, nätin mökin, myös piharakennukset: navetan, ladon, savusaunan, kivikellarin ja lipputangonkin joka komisti pihapiiriä. Siihen maapalaselle hän oli jo kerennyt raivata hehtaarin suuruisen pellon. Pelto oli vuorokesin ohralla ja rukiilla.

Muistikuva on jäänyt: keltasena loistava ohrapelto. Ja kun se oli rukiilla, nin ruisvilja lainehti tuulessa. Siihen aikaan ruisviljan tähkä kasvoi pitkällä oljenkorrella. Ruisolki oli hyvä sänkymatrassiolkena, se kun oli pitkä ja stabiili. Savusaunan lämmityksessä me pojat, veljekset, olimme monesti mukana. Kun savusauna pantiin lämpiämään, se oli jotenkin erikoisen mukavan jännää katseltavaa sitä savun paljoutta, jota tuli hirsien varauksista, ovesta ja katosta. Kaikki kylän saunat olivat savusaunoja. Tämä meijän saunakin oli rakennettu sen ajan tietojen, kokemusten, taitojen ja tarvikkeiden mukaan. Passeli sammalkerros oli hirsivarauksissa sisäkaton ja vesikaton välissä. Vahva kunttakerros täytteenä. Kiuvaskivien lämmitys kävi näin: Kun puut olivat palaneet hiilelle ja kivet tulleet hehkuvan kuumiksi, niin lämmitys oli valmis. Aloitettiin savun ja katkun tuuletus sisältä oven ja seinäluukun kautta ulos. Kun tuuletus oli onnistunut sopivasti, sai mennä kylpemään. Savusaunan löylyt ovat pehmoisen makean makoisa tunne. Tunnelmaa lisää vielä nokimustat seinät ja kihisevät löylykivet, pärevalkea tai lyhtytuikun valo hämyssä. Meidän saunavieraita olivat Anttilan Reetin ja Laineen Jonnen perheet. He ovat lausuneet myös kehusanoja tälle saunalle.

Kuolajärvellä oli myös lainakirjasto. Meidän äitikin kävi lainaamassa sieltä kirjoja, etupäässä sellaisia meille lapsille sopivia, joissa oli satukertomuksia. Niitä hän luki meille, silloin kun oli aikaa enemmän töistään. Meidän suosituimmat sadut olivat Punahilkka, Kettu Vemmelsääri, Hiiri meni räätäliin kissan luo, Satu meni saunaan, Koivu ja tähti.

Juhannusaattona saattoi olla vuosi 1939, me pojat hajimme juhannuskoivut porraspieliin. Käytiin saunassa, tällättiin, kammattiin tukka. Sitten olikin aaton kohokohta: Suomen lipun nosto valkoiseksi maalattuun lippusalkoon. Isä-Heino, koko perheen ympäröimänä nosti Suomen siniristilipun salkoon. Hulmuten se liehui Pohjolan yöttömän yön, aina juhannuspäivän iltaan saakka, sitten laskettiin alas.

Voinpa sanoa nyt näin jälkeenkin päin, meidän maat, meidän isien maat, meidän kotipihan lipputangossa on liehunut tuulessa Suomen lippu, Suomen kesän suvessa, Kuolajärven kylän taivaan alla.

Isovanhemmat Kaisa-mummi ja Lars Leevi-ukki asuivat taloa ja tilaa Mikkolanniemellä. Sinne meiltä oli matkaa maantietä noin neljä kilometriä. Monet kerran olen kulkenut sitä väliä toisten mukana ja yksin. Mikkolan talo sijaitsi erittäin luonnonkauniilla paikalla keskellä niemeä. Talon pirtin päätyikkunoista oli hyvä näköala järvelle ja järvenrannoista nouseville vaara- ja tunturimaisemille. Ne maisemat vartioivat järveä kuin ylpeillen. Kaisa-mummi piti minustakin hyvää huolta, tunsin sen ja samoin muut perheen jäsenet. Tulee pieni muistikuva mieleen, ehkä toisen kertomana. Joku Vuorikylän mies oli yöpynyt talossa ja oli matkalla Kemijärven suuntaan. Hänellä oli mukana repussa tai säkissä pienen pieni karhunpentu. Hän oli päästänyt sen karhunpennun vapaaksi pirtin lattialle. Minä olin saanut leikkiä sen kanssa. Kun se oli maannut selällään, olin kutkutellut sitä etukäpälien kainalosta. Kaisa-mummi oli tullut sisälle ja nähnyt nämä leikit ja sanonut: tämähän ei vetele, että annetahan lapsen leikkiä karhunpennun kanssa, sehän voi vetää lapselta päänahan silimille ja oli ottanut minut syliinsä. Enpä ole sen jälkeen leikkinyt karhunpentujen kanssa. Olen vissiin ottanut mummin varoituksesta vaarin.

Vuosia myöhemmin kevättalven tuiskutuulet oli tehneet korkean lumikinoksen navetan katon räystään alle. Minä olin naapurin pojan, Mukkalan Ilmarin, kanssa noussut suksien kanssa navetan katolle ja alkanu laskea mäkeä katolta alas sen lumikinoksen kautta. Me kerettiin muutaman kerran hurautella vauhilla alas ennen kuin isompi väki näki, meijät mäkikotkat. Sieltä tuli joku kieltämään meijän mäen laskun.

Ukki, Lars Leevi, oli jo nuorella iällä omaksunut isänsä maanviljelijän ammatin, ryhtyen viljelemään perintötilaansa. Hän harjoitti myös poronhoitoa ja omisti huomattavan porokarjan. Nuorena miehenä hän oli joutunut mukaan kotikylänsä yhteisten asioiden hoitoon, ollen edustajana kuntakokouksissa ja kuului pitkän aikaa Sallan kunnanvaltuustoon. Useissa kunnallisissa lautakunnissa hän oli jäsenenä. Kuolajärven kylän kansakoulua rakennettaessa hän oli ollut rakennuslautakunnan puheenjohtaja. Hän oli myös Kuolajärven jakokunnan puheenjohtajana.

Lars Leevin aloitteesta perustettiin Kuolajärvellä yksi maamme ensimmäisistä kalastuskunnista ja hän oli kalastuskunnan puheenjohtaja. Tänä aikana Kuolajärven vesistöihin suoritettiin huomattavan suuria kalaistutuksia. Lars Leevi Mikkola oli perustamassa Kuolajärvelle mylly- ja sahaosuuskuntaa, ollen sen puheenjohtajana. Lautamiehen tehtävissä hän oli ehtinyt työskennellä 18 vuotta ja saanut sen johdosta herastuomarin arvonimen vuonna 1930. Julkisena kaupanvahvistajana hän oli ollut vuosikymmeniä. Lars Leevi toimi myös seppänä, hän kallitti kyläläisten viikatteet. Siellä pajassa minäkin muutamia kertoja pyörin hänen mukanaan sepänsällinä. Palkeilla lietsosin hiillosta että rauta kuumeni. Ukki on ollut mies paikallaan, hän eli hyvin vanhaksi, 92 vuotiaaksi.

Kuolajärven kyläläisten lehmäkarjojen oletan olleen pohjoissuomalaista rotua. Niin sanottu Lapin lehmä on pitkäroppainen, matalajalkainen, harvoin sarvipäinen, väriltään valkoinen, rauhallinen luonteeltaan ja sillä on muitakin hyviä ominaisuuksia. Lehmä on sopeutunut pohjoisen oloihin ja niukalle ravinnolle. Kesällä lehmät kävivät luonnonlaitumilla, aamulypsyn jälkeen lehmät ajettiin laitumelle jonkin matkaa, kunnes kellokaslehmä otti komennon ja lähti viemään laumaansa. Se tiesi ja tunsi laitumensa, missä ojan varressa kasvaa paras heinä, kun se oli kulkenut samoja laitumia vasikasta asti. Iltapäivällä lehmät palailivat hiljokseen kotiinsa navetan veräjälle. Syyskesällä lehmät menivät sienien perässä kauvas syvälle metsään. Siellä ne saattoivat kohdata karhun pentuineen (poikasen korvalla kuultua.)

Karhu tappoi kellokaslehmän ja raateli toisijakin lehmiä, niiden selät ja kylijet olivat pitkillä verisillä naarmuilla. Ehkä pennut ratsastivat niiden lehmijen selijissä. Lehemät saattoivat tulla kotiin jo puolen päivän aikaan laukassa häntä suorana levottoman pelon valtaamana. Luultavasti karhu seurasi niitä ihan metsän laitaan asti. Tämä pohjoissuomalainen lehmärotu, onkohan sitä enää vai onkos annettu kuolla sukupuuttoon?

Monet kerrat atimoitiin, sukuloitiin Alavaarassa. Olihan Alavaaran Jussin vaimo, Tyyne, äitini sisko. Jussi oli myös sukua. Minun ukki Lars Leevi oli täysi serkku Jussin kanssa. Siellä oli kiva käydä. Heidän perheen nuorin poika, Lauri, oli silloin parhaassa leikki-ijässä. Hänen kanssaan on monet leikit leikitty ja touhukoukerot tehty. Tulee mieleen yksi touhu. Pilkki-koira oli saanut pentuja rantalavon lattijan alle. No siinä me kai mietittiin mitenkä saada pennut pois sieltä. Minä olin kooltani pienempi. Sain kunnian lähteä hakemaan. Lähin konttaamaan ja ryömien pääsin pentujen luo. Siellä oli myös koiraemo paikalla. Kun yritin ottaa pentua niskasta kiinni, koiraemo nappasi minua käsivarresta, tunsin olevani siinä kuin liskussa. Kai me siinä tovin aikaa nokatusten katsottiin toisiamme silmiin, vihdoin viimein koira löysäsi otteensa irti. Palasin takaisin ilman pentuja. Saimpa kumminkin Pilkki-koiran hampaanjäljet käsivarteeni.

Alavaaran Jussilla oli moottorivene, kylän ainoa sellainen. Jussi valmisteli lähtöä iltasella laskemaan verkkoja veteen järven tyventyessä. Me pojat olimme valmiina lähtemään mukaan. Kun verkot oli laskettu niin saimme huviajelua veneellä. Kerrankin ajeltiin järven päähän, jokisuulle asti, josta Kuolajoki saa alkunsa ja laskee vetensä Kemijoen haaraan Tenniöön. Järven niskassa oli tammirakennelma, jossa oli aukko kohta josta me laskettiin jokea alas muutaman kilometrin. Jukolan talojen rannassa käännyttiin takaisin ylävirtaan. Ne muutamat kesäpäivät kuluivat nopeasti siellä atimoissa. Äiti ja veljet olivat tulleet hakemaan minua kotiin. Kun kotiinpäin lähtö tuli, Jussi lähti meitä saattelemaan. Saimme venekyytiä järven länsipuolelle Kesälahden rantaan. Se lyhensi meidän kävelymatkaa kotiin.

Tapasin Sallassa käydessäni vuonna 1990 Junttilan Ilmarin. Ilmarihan on kans kuolajärveläisiä, niinpä puhe siirtyi syntymäkylän muistoihin. Ilmari kertoi isänsä karhun pyynnistä. Hän oli virittänyt karhunraudat pyyntiin kotinsa järven länsipuolelle synkkään kuusikkopainanteeseen. Kun hän meni kokemaan rautoja, niin raudat olivat poissa, lähteneet liikkeelle karhun vetämänä. Vaikka rautojen ketjun päässä oli painona suurenlainen pölkky, kuljetti karhu sitä monet kilometrit Sotkoivan tunturia kohti. Näreikössä riimu pölkkyineen oli sattunut takertumaan puihin. Kun hän saavutti karhun, karhu istui väsyneenä ja rauhallisen näköisenä. Mutta kun hän ojensi pyssyn sitä kohti, se rupesi kovasti karjahtelemaan ja raivokkaasti temmeltämään irti päästäkseen. Toisinaan se oli ryykännyt kohti niin pitkälle kuin ketjut antoivat myöten. Silloin sen silmät olivat välähtäneet keltaisen vihreinä, niin vihainen se oli. Säkäkarvat oli törröttäneet pystyssä. Toisinaan se taas hyökkäsi puremaan sitä rautaketjua ja omaa kiinni olevaa käpäläänsäkin. Kireälle siinä asiat olivat menneet puolelta jos toiseltakin. Säälitti, mutta eihän siinä ollut auttanut muu kuin ampua haulikon täyteinen lyijyluoti karhun korvan juureen. Tarpeen olivat olleet sen lihatkin. Lihat oli keitetty ja paistettu syötäväksi. Siellä kotona, rantanuottakodassa karhun talja kuivasi orrella.

Lapsuudessa me pojat myös kerettiin leikkiä. Se on sitä parasta, ihanan huoletonta aikaa. Nuorempi veljeni Toivo ja naapureista Ulkuniemen Veikko ja Korpelan Kauko olivat leikkikaverit. Leikit käsittivät usein niitä ammatteja mistä kyläläiset ottivat elantonsa. Olimme poromiehiä, hevosmiehiä, metsästäjiä ja ennen kaikkea kalamiehiä. Keskiniemen salmen sillalla oli hyvä paikka onkia vapaongella. Sillanalusvirtaan nousi joskus isompaakin kalaa. Toivon onkeen sattui kerran tarttumaan isompi ahvenen vonkale, jota emme saaneet millään ylös sillalle. No saatiin me se sitten rannalle vejettyä. Siitähän me, isokokoisesta ahvenesta ilostuimme, lähimme äitille kotiin sitä näyttämään. Äiti on kertonut, että hän näki kaksi iloista poikaa tulevan tiellä kaulakkain, vuorotellen kalaa kantaen kasvot ja silmät loistaen ja säteillen saaliin iloa.

Leikkikaveri Korpelan Kaukon kotona oli soittopeli, gramofoni. Siellä me pojat käytiin kuuntelemassa musiikkia. Sen ajan viisuhittejä. Ne olivat sanateksteiltään mieleenpainuvia. ”Kyllä minä maksan sen nikkelimarkan, jonka minä olen sulta lainannut, Soita sinä humupekka, se kulkurin jenkka ja Katariinan kamarissa valvottiin niitä suviöitä ihania.”

Karhunkierros 30-luvulla

Kuolajärven lähimetsät ja selkoset olivat silloin hyviä riistamaita, joissa luonnon elämä kukoisti. Niin kuin sanonta kuuluu: ”Lensi teeri, kotkotti koppelo, eikä uupunut myöskään karhun vihellys metsästä”.

Naapurimme Anttilan Fredrik ”Reeti” oli sujuvakielinen, värikäs, suulas mies, metsästäjä ja kalastaja. Hän otti perheelleen elantonsa pääasiassa metsästämällä. Hän metsästi myös karhuja. Niinpä hänet tunnettiin laajemmin ”Karhu-Anttilana”. Anttila tunsi metsästys-selkomaat, tiesi missä karhu menee kaltioon elikä karhun pesäkoloihin, missä ne nukkuvat talviuntaan. Eräänä myöhäissyystalven päivänä hän oli huomannut, että karhu on mennyt pesäkoloonsa. Keskitalvella hän kävi tarkastamassa varmuuden vuoksi, onko karhu pysynyt pesässään ja onko pesäkolon suulla lumihangessa hengitysreikä. Niinpä Anttila oli jo kevättalvella myynyt tämän karhunkierroksen Helsingin herroille. Helsingistä tulikin sitten keväthankien aikaan se arvovaltainen herraporukka. Mukana oli edustajia Suomi-Filmistä, oli lehtimiehiä ja lehtikuvaajia. Seurueeseen liittyivät myös silloinen Lapin maaherra Ville Pörhölä ja metsäneuvos Jarl Sundqvist. Anttila otti vastaan kyseisen seurueen, vei hangen seljässä heidät sinne metsään passelin matkan päähän karhun pesästä.

Kun alkuvalmistelut oli suoritettu, ampujat, valokuvaajat ja muut seurueen jäsenet olivat löytäneet paikkansa. Kun filmikoneen nauha saatiin paikoilleen ja kamera käynnistettyä, lähti Anttila astelemaan kohti pesää kädessään pitkä saikarakeppi. Hän huuteli karhulle: – Nyt on aika nousta ylös, olethan nukkunut koko pitkän talven. Tulehan näyttämään, sinä metsän kuningas, itseäsi näille herroille. Nämä ovat tulleet sinua katsomaan aina Helsingistä saakka!

Eipä karhu moiseen meteliin herännyt, joten Anttilan piti kepin saikaralla survaista pesäaukosta sisään ennen kuin karhu ilmestyi aukolle ihmettelemään. Anttila pukkasi sillä kepillänsä karhua rintaan ja lähti kiireesti juoksemaan pakoon. Silloin karhu säntäsi perään ja oli jo tavoittamassa häiritsijänsä siinä noin kolmenkymmenen metrin matkalla. Anttila huusi silloin valtavalla äänellä: – Ampukaa, ampukaa perkele! Ja silloin pyssymiehet saavat karhuun osuman. Anttila kaatua tuiskahti silmilleen lumihankeen ja karhukin kaatui Anttilan kengille. Anttila kompuroi ylös ja tuumasi: – Läheltä piti. Olipa tässä vähällä joutua vielä karhun kanssa painimaan.

Karhuemolla oli kaksi pientä pentua pesässä. Anttila konttasi sinne pesään ja toi pennut ylös. Pennut saivatkin sitten herraseuraa matkalla Helsingin Korkeasaaren eläintarhaan.

Kotiliesi-lehdessä 1940-luvulla näin valokuvan Anttilasta. Hän istui kuvassa tämän karhun selässä ja piti korvista karhun päätä koholla. Hänellä oli musta karvalakki päässä, sen korvalliset lerpallaan ja suu suurella messingillä.

Ehkäpä tämä filminpätkä voisi löytyä sieltä Yleisradion filmikellarin pitkältä hyllyltä, tomun alta. Ken tietää…