Salla-seura järjesti taas perinteisen kotiseutumatkan rajan taakse jääneeseen Vuorikylään. Tänä kesänä matkalle lähti 9 urhoollista matkalaista. Kauimmaiset tulivat kaukaa Etelä-Suomesta, Tarja Kaasinen Espoosta ja Kari Lassila Lappeenrannasta. Lassilan suvun muita edustajia oli pitkin Suomea, Pekka Tampereen kyljestä Ylöjärveltä ja Juho Kuusamosta. Jouko Lampela oli Kemijärveltä. Paikallisia oli sitten loput. Niskalan veljekset Lauri ja Martti sekä Vuorelan Pekka. Minä lähdin mukaan kuvaamaan. Tänä vuonna oli tarkoitus viettää juhannusta Jäniskönkäällä. Hieno suunnitelma kariutui alkukesän vetisiin olosuhteisiin ja ehkä hieman nuukuuteenkin. Jäniskönkäällä tosin käytiin vaiherikkaiden kokemusten jälkeen, mutta oleskelu siellä jäi toisilla muutamaan kymmenminuuttiseen.

Torstai kesäkuun 18. päivän aamu enteili hieman viileää ja sateista, mutta matkaan lähdettiin omilla autoilla. Mukana oli kaksi maasto-autoa, toinen aito maasturi Niskalan Laurilla ja toinen ns. citymaasturi Kari Lassilalla. Loput autot olivat henkilö- ja pakettiautoja. Seurue pakkautui autoihin ja matka sai alkaa. Tullimuodollisuudet rajalla olivat porukalle jo tuttua ja pian pääsimme Kantalahden tielle. Tie oli edelleenkin samassa kunnossa, kuin se oli ollut ennenkin. Kuoppainen ja kaarteli jokien ja purojen ylitse. Pahimpiin paikkoihin oli venäläiset ajaneet soraa, mutta tie oli silti kuin sallalainen perunapelto. Menomatkalla poikkesimme Alakurtin yhä enemmän rappeutuneemmaksi käyvässä sotilaskaupungissa. Sotilaat ovat paikan jättäneet ja jäljelle jäänyt väestö ei pahemmin välitä kaupungin kunnosta. Kaupoista saimme kuitenkin ruoka- ja juomatäydennystä ihan mukavasti. Matka sai jatkua Vuorikylään. Ensimmäinen pysähdys tehtiin pienelle purolle, joka laskee Enjanjokeen. Vanha silta kiinnosti vieraita. Pienen sateen ripsiessä tutustuimme joen yli rakennettuun rumpusiltaan.

Viileä sää ajoi taas autoihin ja matka jatkui. Pari kilometriä ajettuamme, autot pääsivät uimaan!
Pahalta näyttänyt paikka osoittautui kuitenkin ihan ajokelpoiseksi tienpohjaksi.

 

Majapaikkaan saavuttiin iltapäivän aikana. Venäläinen isäntämme odotteli jo siellä. Osa porukasta majoittui päärakennukseen. Osa pääsi hienoon hirsimökkiin. Mökki oli kelohongasta salvettu yksihuoneinen rakennus, jossa oli pieni (todella pieni) kamina ja kaasuliesi. Makuupaikkoja oli neljälle aikuiselle. Kalustukseen kuului pöytä ja pari pitkää penkkiä. Mökissä oli sähkövalaistus, joka tosin sammui heti ensimmäisenä iltana. Kesäyö oli valoisa ja sähköä ei kaivattukaan.

Illalla kävimme kävelemässä ja osa kävi autoilla tutustumassa Vuorikylän maisemiin ja talojen paikkoihin. Kalastustaitojakin yritettiin ylläpitää ohikulkevassa Vuorijoessa. Syömäkalat otettiin, punalihaisia taimenia. Samalla ulkoilutin myös kameraani. Joella oli runsaasti kalatiiroja, pääskyjä, telkkiä ja muita vesilintuja. Sateen ropistessa kävimme hieman uittamassa onkivehkeitä Vuorijoen tulvivissa mutkissa.

Aamulla, sään edelleen ollessa hieman sateinen, suunniteltiin Jäniskönkään reissua ja päädyttiin siihen, että reissu toteutetaan kahdella autolla, maasturilla ja citymaasturilla. Kari Lassila päätti kunnianhimoisesti lähteä citymaasturilla kokeilemaan Venäjän metsäteitä.

 

Pakkauduimme autoihin ja katsoimme kartasta tien, äkkiähän tuonne ajaa. Tuumasta toimeen. Lauri Niskala ajoi omalla maasturillaan edellä ja Kari tuli perässä. Kymmenisen kilometriä ajettuamme Karin autolta päin alkoi kuulua epätoivoisia manauksia.

Ei nouse ei! Auto oli pakko jättää siihen ja jatkaa matkaa yhdellä autolla.

Mutta ongelmaksi tuli se, että autoon mahtui vain viisi henkeä, ja meitä oli yhdeksän. Osan oli pakko jalkautua matalajalkaiseen. Pienen neuvottelun jälkeen vanhimmat porukasta, Juho Lassila, Tarja Kaasinen, Martti Niskala ja Pekka Vuorela ahtautuivat Laurin autoon. Me nuorimmat, Pekka Lassila, Kari Lassila, Jouko Lampela ja minä jäimme kävelemään. Minä nakkasin kiireessä päällimäisen takkini pois ja otin vain yhden kamerarungon ja siihen keskikokoisen putken kaulaani. Tie oli kuiva ja kivikkoinen. Mikäs sitä oli talsia. Aamulla olin jo käärinyt tiukan idealsiteen vasemman nilkkani tueksi ja sitonut jalkaani tukevat vaelluskengät. Kävely ei tuntunut pahalta. Mutta onni jäi lyhyeksi. Tie kiemurteli Venäjän korvessa ja alkoi muuttua yhä huonommaksi ja vetisemmäksi. Vaelluskengät alkoivat ryyppiä vettä ja askel alkoi painaa. Iloiset retkeilijät muuttuivat väkinäisiksi vitsinvääntäjiksi. Hien pyrkiessä pintaan ja askeleen lyhentyessä mieleen tuli jo kaksi vaihtoehtoa, istua paikalleen tai kääntyä takaisin. Molemmat olivat kuitenkin mahdottomia ajatuksia jo syntyessään. Poispäin olisi matkaa lähes 10 km ja jos jäisi odottamaan apua tuskin tulisi. Ei siis muuta kuin jatkamaan vain. Aikamme kävellä jolkuteltuamme vasemman jalan ukkovarpaan tienoilta alkoi tuntua epämääräistä kivun tunnetta. Mitä, hiertääkö kenkä? Koskaan se ei ennen ollut vaivannut. En alkanut vaivaa miettimään sen kummemmin, jatkoin taivallusta. Nuoret miehet menivät vähän parempaa vauhtia ja minua piti tietenkin välillä aina odotella. Tie oli monin paikoin lähes kulkemattoman näköistä. Joidenkin ojien ja hetepaikkojen luo oli kaadettu metsästä puita silloiksi. Silti monissa paikoin vettä oli tien päällä noin puolisen metriä ja vetiset rutakot jopa kymmeniä metriä pitkiä. Taiteilemalla kivien ja kantojen sekä puiden päällä rasitti entisestään kipeää nilkkaa. Mutta periksi en antanut. Sisulla sinnittelin joukon jatkona.

 

Vesi huilasi jängiltä suoraan tielle, rimmin puolelta ei päässyt kiertämään ja kengän varret eivät riittäneet suoraan kulkemaan.

Kompromissi, pitkillä loikilla läpi lätäköiden. Kävellä junttasimme tunnin, kävelimme toisen, määränpäätä ei näkynyt. Maisemat alkoivat muuttua yhä kauniimmiksi, etelän tunturit siinsivät kaukana horisontissa ja tien posket hyllyivät paksuista jäkälämatoista. Toisenlaisella kulkuneuvolla tästä olisi voinut jopa nauttia! Nyt oli pääasiana selvitä ajoissa perille. Kolmannen tunnin kääntyessä vihdoin nenä tunnisti savunhajun, leiripaikka ei voinut olla enää kaukana. Viimeinen nousu kivikkoiseksi ja karun jylhäksi muuttuneiden maisemien keskellä tuotti toivotun lopputuloksen. Nuotiopaikka näkyi ja maasturilla menneet kaverit odottelivat paikalla. Eipä ole kahvi maistunut pitkään aikaan niin makealle kuin se taivalluksen jälkeen maistui. En malttanut kauan paikallaan istua, vaan viimeinen kilometrin pätkä Jäniskönkään upeisiin rotkoihin piti vielä kiivetä. Alhaalta kanjonista kuului kosken kohinaa. Nenä aisti joen läsnäolon. Osa porukasta oli jo tuntikaupalla istunut siellä kallioilla odottamassa juhannusaaton aurinkoa ja ihailemassa maisemia. Me kävelijät saavuimme sinne iltapäivän jo alkaessa. Aurinko, joka oli koko päivän ollut pilven takana, suvaitsi juhlistaa läsnäolollaan juuri silloin kun pudottauduimme viimeistä rinnettä alas. Valtava pauhu ja kostea sumu nousi koskesta. Mykistyneenä tuijotin pienen hetken tätä idän ihmettä. Tummana soljuva vesi näytti olevan lähellä, silti pudotusta oli kymmeniä metrejä.

 

 

Kutsajoen leveä uoma  kapeni kanjoniin ja syöksyen alas mahtavana vesiputouksena, laantuen lopulta mustaksi suvannoksi.

Korkeat jyrkkäseinäiset kalliot reunustivat tätä upeaa luonnonoikkua. Ylhäällä kalliolla katsellen tunsin itseni niin pieneksi ja mitättömäksi. Piti ihan istahtaa kivelle ja antaa katseen kiertää koko alueen läpi. Silmä tavoitti vastarannan kivikolla muutamia koivuja, joissa juuri auenneet lehdet kehystivät tumman joen kauneutta. Sielu lepäsi. Väsymys oli poispyyhkäisty. Jalan kipua ei tuntunut, eikä kenkäkään hiertänyt. Yksinäinen kalasääski kierteli kanjonin yläpäässä etsien kenties joen syövereissä asustavia punalihaisia taimenia. Saattoi vain kaihoten kuvitella niiden entisaikojen vuorikyläläisten ja myös kauempaa tulleiden tuutijärviläisten ja muiden Kuolajärven pitäjän asukkaiden kesäisiä retkiä tänne luonnon helmaan. Miksi meiltä riistettiin tämäkin Luojan luoma kaunis paikka. Katkerat tunnot nousivat väistämättä pintaan. Kuvasin muutaman ruudun ja samalla huomasin alhaalla joen rannalla venäläisiä nuoria kumiveneiden ja kajakkien kimpussa. Tarkemmin katseltuani silmä erotti kuohuihin vedetyn vaijerin. Koski ei ollutkaan koskematon.  Nuoret huimapäät laskivat koskessa uhmaten omia rajojaan. Nyt se oli nähty. Viimeiset silmäykset kanjoniin ja kuohuvaan veteen. Tänne on päästävä uudelleen ja ajan kanssa.

Edessä oli taas jyrkkä rinne kavuttavaksi vaaran päälle ja takaisin kahvipaikalle. Polku kiemurteli kallioiden ja salskeiden mäntyjen lomitse. Välillä piti istua pyyhkimään hikeä ja huilaamaan. Aluskasvillisuudesta erottuivat moninaiset jäkälät, torvijäkälästä pallerojäkälään. Puolukan, mustikan ja variksenmarjan varvut kirjoivat mättäät. Kaatuneet ikihongat ja maapuut reunustivat polkua. Tasaisille kalliolohkareille oli kasvanut kymmensenttiset jäkälämatot. Teki mieli oikaista selkäänsä vähäksi aikaa, mutta aika riensi. Sauna odotti majapaikassa ja matkaa oli vielä jäljellä. Laajoja jäkälämattoja oli tien varrella, kuin kutsuvia pehmopatjoja.

Kauhukseni huomasin, että maasturi oli taas lähtenyt leiripaikalta ja edessä oli kymmenien kilometrien kävely takaisin. Joimme viimeiset kahvit ja paistoimme makkaranloput. Aurinko oli jo mennyt pilven taakse ja tummia pilviä nousi taivaanrannalle. Ei muuta kuin kävelemään taas. Tie oli jo tuttu ja lievä alamäki vauhditti matkan tekoa. Samat kuopat ja kierrettävät tulvivat ojat olivat edessä. Pois tullessa ehdin hieman kuvailemaan upeita jäkäläkankaita ja isoja irtokivilohkareita, joita tien laidat suorastaan tyrkyttivät kuvaamaan.

Muutaman kilometrin käveltyämme edestä kuului auton ääni. Vihdoinkin! Lauri kurvaisi maasturin keulan ympäri ja kapusimme kyytiin. Hän oli vienyt osan porukasta hieman lähemmäksi ja palannut takaisin hakemaan meitä viimeisiä. Helpottuneena istahdin ”pelkääjän paikalle” ja kuvasin vielä niitä maasturin ryvettämiä tientapaisen jälkiä. Autolla matka taittui nopeasti ja tavoitimme toiset pian. Vielä kerran jalkapatikkaan ja vanhemmille tilaa autossa. Jalka alkoi antaa jo ensimmäisiä merkkejä todellisesta kivusta. Painoin ne taka-alalle. Odottelin vain pääsyä saunan lämpimään.

 

 

Matkan varrelle jäänyt citymaasturi näkyi säilyneen ehjänä odottamassa. Kiipesimme autoihin ja olipa ikinuori Juho Lassila kerinnyt tehdä oikein komean saunavastankin odotellessaan. Jo vain passasi. Palasimme retkeltämme Vuorikylään. Ilta oli pitkällä ja sauna tulikuuma.

Me Tarjan kanssa pääsimme ensimmäisinä saunaan ja siinä kenkiä riisuessani huomasin ukkovarpaan kivun aiheuttajan. Euron kokoinen rakko! Ja puhjennut jo. Onneksi Tarjalta löytyi rakkolaastaria, eikun paikka päälle ja saunaan. Saunassa oli venäläiseen tapaan laudeliinaksi levitetty armeijan vanha vilttihuopa. No, onhan paperi keksitty jo aikojen alussa. Siitä teimme istuinsuojat ja nautimme tosi hyvistä löylyistä. Löyly oli niin kuuma, että ei siellä kauan viihtynyt. Vuorijärven vesi houkutteli uimaan, mutta noin +7 asteen tietämissä oleva lämpötila karkoitti uintihaaveet. Järven selällä uineet pilkkasiivet vain ihmettelivät, keitä on tullut heidän rauhaansa häiritsemään. Venetalaan luona kukkui käki. Raukea väsymys levisi jäseniin ja kilometrien taivallus lamautti koko ruumiin. Saunan jälkeen oikaisin itseni kämpän yläritsille. Uni ei kuitenkaan tullut. Mieli vaelteli vielä siellä Kutsajoen kanjonissa, kohoten välillä Jäniskönkään päälle ja laskeutuen kuohujen kautta alas. Parin tunnin torkkujen jälkeen kiertelin vielä majoitusalueen paikkoja kuvaten. Käveleminen oli kyllä tuskaista taaperrusta. Illallisen jälkeen ahkerimmat lähtivät vielä joelle kaloja narraamaan. Jätin suosiolla väliin.

Yöllä kolmen aikaan heräsin tuskalliseen kipuun, rakko oli ärtynyt ja kipu sen mukainen. Onneksi oli särkylääkettä, tabu poskeen ja uudestaan nukkumaan. Lauantaiaamuna heräsin ja ensimmäinen ajatus oli jalka, onneksi mitään ei tuntunut. Rakkokin oli umpeunut yön aikana. Nilkassa ei tuntunut kovin kovaa kipua. Aamiaisen jälkeen aloimme keräillä kamppeitamme kasaan ja edessä oli paluu Suomeen. Aurinkoinen, hieman viileä kesäilma tervehti ulkona. Kiittelimme isäntäväkemme ja pakkausimme taas autoihin. Mukana viemisinä oli tällä kertaa upeat muistot Jäniskönkäältä ja vähän ikävämmät muistot kävelystä. Silti matka oli onnistunut ja Jäniskönkään hienot maisemat ja koko alueen erämaamaisuus oli taas kerran tehnyt tehtävänsä. Mieli oli virkistynyt ja iloinen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tätä kirjoittaessani n. 3 kk myöhemmin, vasen jalka on edelleen kipeä, akillesjänne sai sellaisen annoksen, että otti ja tulehtui. Kesä on mennyt keppien kanssa, neliveto taisi jäädä päälle siellä Venäjän korvessa.

eeva-liisa