Urheilua

Sallassa alkoi televisio näkyä joskus 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Jostain syystä meille sitä rakkinetta ei ostettu aivan heti. Taisi olla että Vallovaarassa oli kaikilla muilla ennen kuin meillä. Isähän oli armoitettu penkkiurheilija ja usein hän innostui kyläilemään kun telkkarista näkyi urheilua. Aivan sama minne meni. Silloin katsottiin lähes joka talossa kaikki mitä toosasta tuli. Ainakin se oli auki.

Mutta sitten tuli pulma. Vuosi 1968 oli olympiavuosi. Grenoblen talvikisat ei ole ongelma. Ne käydään päivällä ja voi mennä mihin vain. Mutta Mexikon kisat. Nehän tulee yöllä ja mihin sitä yöllä voisi mennä? Muutama päivä ennen talvikisoja ihmeteltiin kun isä mitään puhumatta nousi kirkolle menevään linja-autoon. Talossahan oli auto ja ainakin kaksi joutilasta kuskia. Vajaata tuntia myöhemmin asia selvisi. Pihaan kurvasi radioliikkeen pakettiauto, sisään kannettiin iso laatikko ja eipä aikaakaan kun ihailtiin virityskuvaa. Siihen aikaanhan tuli ohjelmia vain illalla. Päivisin sai katsella pelkkää virityskuvaa. Kun toosa oli hankittu, sitä sitten kans katsottiin. Varsinkin urheilua. Isä ei jättänyt yhtään urheiluohjelmaa katsomatta jos suinkin mahdollista. Ja se katsominen. Se ei ollut mitään syrjäsilmällä vilkuilua. Silmä kovana ja vahvasti mukana. Isoon ääneen kannustusta ja ”neuvomista” ja kun oikein tiukalle meni, niin nokka melkein ruudussa kiinni. Monta kertaa piti ukko vetää kauemmas, että toisetkin jotain näkisivät.

Helevetin pölijä (tämän jutun kertoja on Mauno Mikkola, ylöskirjannut poikansa Aarno)

Se oli aivan alakuvuosia Vallovaarassa kun Anttilan Reeti (Koilliskairassa hyvin tunnettu karhujen ja hirvien kaataja, ”Hirvi-Anttila”, hyvin temperamenttinen ukko vielä vanhoilla päivillään ) alako pyytelemähän että lähettäis hirvenpyyntihin. Ei se oikehen innostanu kun töitäki oli enemmän ku kerkis tehä ja eihän siihen pyytöhommahan ollu minkähänlaista lupaa. Mutta Reeti vain poltatti ja ku sitten tuli semmonen väli töijen kans ettei oikein päässy tekemähän, niin lupasin lähtiä pariksi päiväksi. Kahen päivän evähät reppuhun ja mettähän.

Ku oltihin lähössä tieltä sanon Reetille, että menehän sinä kokenehempana eessä niin minä tulen perässä ja yritän ottaa oppia. Sehän sopi. Oli menty muutama kymmenen metriä ku Reeti käänty ja etusormi pystyssä sanoi, että jos puhuttavaa on, niin sen kerkiää sitten illalla asentopaikassa puhua. Eli isompaa meteliä ei sitten pijetä. Mentiin muutama tunti ku tultihin puron vartehen ja ku näky hyvä tervaskantoki, kuiskas Reeti, etteikö keitetä kahavit. Siinä sitten kahavia juotihin ja evähiä pureskeltihin. Nokat vastakkain. Toinen toisella puolen tulia. Reetin takana, muutaman kymmenen metrin päässä, näky jänis pylykkäsevän ja katos puijen taka. Silloin iski pirunkurit mielehen ja nappasin pyssyn ja lähin jäniksen perähän. Reeti ei sitä jänistä nähäny. Vähän ajan päästä palailin tulille ja täällä kaveri silmät pyöriänä että: – Mikä, mikä siellä oli?  – Jänis. Mutta meni se, en päässy ampumahan. – Olisikko ampunu? – Eikö se mettämies ammu jos saalista on saatavilla?  Ja sillon räjähti! Pelekillä istumalihaksilla Reeti kimpos ainakin metrin ilimahan ja rääkäsi että mettä raiku: – MINKÄLAISEN HELEVETIN PÖLIJÄN KANS MINÄ OLEN METTÄHÄN LÄHTENY. SILLON KU OLLAHAN HIRVENPYYNNISSÄ NIIN KARHUVA PIENEMPÄÄ ELUKKAA EI OLE OLEMASSAKAHAN! Siinä tuliki hoppu selittämähän etten minä tosissani olis ampunu, mutta kun en aluksi nähäny mikä siellä oli niin kävin kattomassa ja olisinhan minä sen jäniksen saanukki, mutta älysinhän sentähän olla ampumatta. Rauhottuhan se kaveri vähitellen:  – Jo minä ajattelinki, ettet sinä sentähän niin pölijä ole.

Ei päästy rikkomahan lakia. Reissu kesti kaksi päivää ja saalis oli tyhyjät eväsreput.

Kalastusta

1970-luvulla kolmannen polven Mikkolat alkoivat olla eläkeiässä ja monilla heistä oli harrastuksena kalastella Naruska- ja Saukkojärvellä. Naruskajärven rannalla oli Aulis-sedän tekemä kovalevyelementeistä koottava mökki. Sen kokosi kevään ensimmäinen kalastelija ja syksyn viimeinen kävijä nosti sen elementteinä puuhun tulvavedeltä suojaan. Mökissä oli pieni öljylämmitin, jolla saattoi myös keittää. Telttoja käytettiin lisäkortteereina. Olin siellä monia kertoja koko perheeni kanssa isän mukana. Meidän lapset olivat pieniä ja kun järven eteläranta oli pitkästi matala ja hiekkapohjainen, niin siellähän viihdyttiin.

Usein siellä oli myös Aulis-setä ja Mikkolan Eelis,  Aleksin poika ja siis isän serkku. Yhdessä papat pyytivät ja jakoivat saaliinsa. Kun Aulis oli ”rantavuorossa” eli toiset olivat kokureissulla, oli hänellä tapana veneen rantautuessa seisoa kädet taskussa ja katsoa arvostelevasti saalista. Olipa se sitten iso tai pieni niin aina tuli arvio: – Nokko. mitä on ansiotaki.  Kerran Aulis tuli isän kanssa kokemasta verkkoja ja seisoin rannalla. Tietysti minun piti päästä sanomaan tuo:  – Nokko, mitä on ansiotaki. Olisipa sattunut joku kameran kanssa paikalle. Oli sen verran hyvä ilme setämiehen naamalla.

Kun olin siellä ensimmäistä kertaa sillä lailla, että Eelis oli samaan aikaan,  isä sanoi ennen kuin lähtivät kokemaan, että katsokaapa sitten kun Eelis jakaa saaliin. Palattuaan rantaan  isä sanoi Eelikselle että jaatko sinä saaliin, niin minä laitan verkot kuivumaan. Tämähän sopi. Ja se jako: Eelis otti kasasta kaksi suunnilleen samankokoista kalaa, toisen toiseen käteen. Sitten tarkempi syyni kalojen koosta. Jos tarkastuksessa näytti, että suuremmalta näyttävä oli hänen kasansa puolella, pudotti hän kalat suoraan alas. Mutta jos tarkistuksessa näytti että kaverin kasan puolella oli isompi vonkale, niin silloin käsien liike oli tyylikkäästi ristiin. Se isompi piti saada ”oikealle” puolelle. Se liike oli niin hämmästyttävän tyylikäs, että sitä jaksoi seurata vaikka kuinka monta kertaa. Varmaan muittenkin mielestä, koskapa en nähnyt kenenkään muun jakavan saalista silloin kun Eelis oli mukana. Ei haitannut vaikka jäi ehkä vähän huonommalle puolelle saaliin määrässä.

Opel Kadett

Mikkolan Eelis oli kuorma-autoilija. Ajanut vuosia pieniä teitä puoliperäkärryisellä  autolla ja ajotapa oli sillä tavalla vakiintunut. Ikä teki hänenkin kohdalla tepposensa ja 1960-luvun puolessa välissä ne hommat piti jättää ja ryhtyä eläkeläisen puuhiin. Hän osti Opel Kadett -merkkisen auton jolla sitten ajelikin ajettavansa. Ja alussa hän ajoikin sillä kuin rekalla pikkutiellä.

Se oli ollut hänellä pari päivää, kun hän tuli meidän pihaan sitä näyttämään. Nauroi että: – On tämä pieni. Niin kuin pikkulusikalla yrittäisi velliä syödä. Oli menossa kirkolle ja kysyi että lähetkös kyytiin. Paluukyytiä ei ole, sillä hän menee toisen kautta kotiansa. Silloin kulki vielä paljon linja-autoja joilla pääsi, niin ettei se kyydin puute haitannut. Isoaavantie(Ahvenseläntie) taisi silloin olla Sallan paras tie. Ainakin leveyttä yhtä paljon kuin nykyäänkin. Minä istuin ”pelkääjän” paikalla ja lähes koko matkan tien oletettu (ei sitä vieläkään ole maalattu) keskiviiva oli minun oikealla puolen. Niin mentiin kuin kuorma-autolla pikkutietä. Kuski tien vasemmassa reunassa. Eihän siinä mitään niin kauan kun ei ollut muita samoissa maisemissa. Sillä tiellähän on pitkiä suoria ja yhdellä näistä tuli auto vastaan. Ja menemme samaa kaistaa vastaantulevan kanssa. Väli lyhenee ja mitään ei muutu. Alan jo huolestua ja tuumin että näkyy joku jo saaneen asiansa hoidetuksi kun on jo kotimatkalla. – Niin näkyy, toteaa kaveri ja samalla tavalla jatketaan. Juuri kun olen jo menettämässä malttini kääntää Eelis auton aivan oikeaan reunaa ja ohitus onnistuu. Välittömästi ohituksen jälkeen takaisin vasempaan reunaan. Onneksi sillä matkalla ei tullut muita vastaan. Mitähän se vastaantuleva mahtoi ajatella!

Tietääkseni  hänelle ei sattunut kummempia haavereita auton kanssa. Alkuaikoina oli hauska seurata kun hän ajoi pihaan. Jos piti kääntyä vasempaan, lähti käännös aivan tien oikeasta reunasta. Oikealle käännös lähti taas aivan vasemmasta reunasta. Kuin rekalla.

Hienoa olla Transit-mies

Taisi olla 1965 kun minä ajelin jonkin aikaa Transit -pakettiautoa. Yrjö-setäni, joka asui Ahmavaarassa, soitti yhtenä iltana ja kysyi joutaisinko huomenissa käymään Tuntsalla. Hänellä olisi siellä joitain tavaroita. Aamulla hän tuli ensimmäisellä linjurilla ja sitten matkaan. Kysyin että minkämoista rompetta sieltä haetaan. Ei kertonut. Tuohikylästä otettiin Aulis-setä mukaan.

Veljekset olivat kovasti hyvällä tuulella eivätkä olleet kuulevinaankaan kun yritin kysellä matkan tarkoitusta. Selvisihän se Tuntsalla. Siellä oli kaksi ahmaa ja ilves vainajina odottamassa pääsyä ihmisten ilmoille. Veljekset olivat olleet muutamia päiviä pyytöhommissa ja hyvällä menestyksellä. Ei vain ollut ollut sellaista kyytiä että olisivat saaneet tuotua kotiin. Otukset autoon ja nokka päin maalikyliä. Tuohikylän suoralla aloin jarrutella, että Aulis pois kyydistä.  – Anna mennä vain kirkolle!  Mikäpä siinä. Kirkolla ajettiin keskelle Jaanan aukiota. Kuorma otettiin ulos sievään riviin kaiken kansan nähtäväksi. Silloin oli Sallassakin asukkaita kun suuri muuttoliike ei ollut vielä päässyt vauhtiin. Ohikulkijoita, jos paikan päällä töllistelijöitäkin, riitti ihailemassa saalista ja ”kadehtimassa”. Setämiehet siinä pasteerailivat leveinä, paperossia imeskelivät ja selkäkeikkanauruja päästelivät. Jotenkin siinä tuli sellainen tunnelma, että minustakin, pahaisesta ajomiehestä, alkoi tuntua että on hienoa olla Transit-mies. (kuten nykyään lauletaan).

Pari kolme tuntia siinä leveiltiin. Sitten elikot autoon ja takaisin Tuohikylään, missä kuorma purettiin ja me lähdimme Yrjön kanssa kotia päin. Tietääkseni eläimet täytettiin. Mihin lienevät joutuneet. Siihen aikaan pedoista maksettiin melkoiset  tapporahat. Veljeksillä tuli hyvä päiväpalkka sille reissulle. Nykyään taitaisivat joutua tiilenpäitä lukemaan noin törkeästä metsästysrikoksesta. Ainakin tulisi isot sakot ja korvaukset. Näin muuttuu maailma Eskoseni!

Aarno Mikkola