Talvisota lapsen näkökulmasta

Olin viisivuotias pojanvesseli, kun talvisota syttyi 30.11.1939. Venäläiset olivat hyökänneet rajan yli ja lähestyivät Nivalan, Ylikurtin ja Alakurtin kyliä. Minun kotini oli Alakurtilla.
Olin naapurin pojan, Leon kanssa lähdössä Väli-Matin mukana hakemaan metsästä polttopuita. Leo, minua kolme vuotta vanhempi poika sanoi: ”Ei lähdetä, koska sota voi syttyä”. Hyppäsimme Väli-Matin kyytistä pois. Kylän väki koki olonsa turvattomaksi, koska monet poromiehet olivat tunturilta nähneet rajan takana tankkeja ja sotilaita. Viikkoa ennen sodan syttymistä tuli määräys, että ikkunoihin on laitettava pimennysverhot, jotta viholliset eivät näkisi. Isäni naulasi pinkopahvista valoa läpäisettömän esteen. Olisin halunnut olla itsekin mukana naulaamassa, mutta isä sanoi:”Minä annan sinulle tehtävän. Mene ulos ja kierrä talon ympäri ja tarkasta näkyykö mistään ikkunasta valoa.” Tein työtä käskettyä. Kun tulin sisälle, niin isä oli ehtinyt naulata pimennysverhot. Hän oli saanut pojaltaan työrauhan. Isänikin oli tyytyväinen, kun minä kerroin hänelle, ettei valoviiruakaan näkynyt. Isä taputteli ja kiitteli minua. Kun päivä alkoi kirkastua, lähdin Leon nuoremman veljen Huugon kanssa laskemaan pulkalla mäkeä, kunnes mäen päällä Jussilan Siina huusi: ”Pojat nopeasti tänne, sota on syttynyt”.

Leon epäilykset sodan syttymisestä olivat aiheelliset. Kun tulin kotini pihalle kuulin, kun rajavääpeli Jussilan pihalla huusi:”Sota on syttynyt, vihollinen on lähellä, viidessä minuutissa kylä tyhjäksi. Hevoset valjaisiin, rekeen täkkejä ja vällyjä ja päällysvaatteet päälle. Lapset ja vanhukset rekeen. Muu väki hiihtäen ja kävellen perään. Mitään muuta ei saa ottaa mukaan, nyt on kiire. Hyvää matkaa Sallan kirkolle!” Kun tämä vääpelin viesti kuultiin, kello oli 11.00, silloin venäläiset ylittivät rajan. Stiina-täti ehti ottaa päältäni märän sarkapuseron sekä villa-ja fanellipaidan ja pukea ylleni kuivat vaatteet. Hän olisi halunnut vaihtaa myös housuni, mutta suomalainen sotilas esti ja sanoi: ”Nyt nopeasti ulos ja Jussilan talon pihalle hevosen kyytiin. Sytytän talon palamaan.” Sotilas oli kyllä tuttu mies, mutta nimeä en muista, meni makuuhuoneeseen, otti yöpöydältä isän taskukellon ja tuikkasi talon tuleen. Rintamalla hän tapasi isäni ja luovutti kellon hänelle. Isäni antoi ennen kuolemaansa kellon minulle.

Kylän väki tyhjeni palavista taloista ja pitkä evakkomatka itärajalta länsirajalle alkoi. Kun oli ajettu noin kolme kilometriä, pysähdyttiin, tehtiin tulet ja lämmiteltiin. Samalla tarkastettiin olivatko kaikki kyläläiset mukana. Klemetin Juho ja hänen vaimonsa puuttuivat. Kaksi miestä lähti heitä hakemaan ja puoliväkisin panivat heidät rekeen sekä toivat taukopaikalle. He olivat  jääneet kotiinsa siinä luulossa, että kyllä venäläiset olisivat antaneet heidän olla kotioloissaan. Tulilla kaksi vanhaa miestä tuli mielenhäiriöön. Toinen valitteli suureen ääneen porokarjansa menettämistä ja toinen arvokkaan helmikoelmansa tuhoutumista. Hän oli kerännyt puro-ja jokisimpukoista helmet, joita hän minullekin näytti, kun kävin hänen luonaan. Taukopaikalla oltaessa Savi-Reeta kirkkaalla äänellä lauloi virren ”Herraa hyvää kiittäkää”. Kaikki kuuntelivat virttä syvän hiljaisuuden vallitessa ja tulen loimun valaistessa itäistä taivasta, kun kylä paloi. Mutta olimme kuitenkin selvinneet hengissä. Siitä piti olla Jumalalle kiitollinen.

No, niin matka jatkui kohti Sallan kirkonkylää. Kova komento tuli että hevosten tiu´ut ja aisakellot tulee tukkia heinillä, jotta viholliset eivät kuulisi niiden ääntä. Koska kaikki hevosmiehet eivät totelleet, niin huusin: ”Heiniä tiukuihin”. Nivalan asukkaat, yhteensä 12 henkeä, joutuivat venäläiten vangeiksi. Tähän joukkoon kuului myös Matti Sova. Hän oli kauppareissulla Alakurtissa. Paluumatkalla Nivalaan venäläinen joukko-osasto tuli häntä vastaan. Venäläisten johtaja osasi suomen kieltä. Mattia kuulusteltiin noin kaksi tuntia. Sinä aikana Alakurtin kylän asukkat ehtivät vihollista pakoon, mutta Matti jäi venäläisten vangiksi. Vangitut palasivat välirauhan aikana Suomeen.

Ylikurttilaiset lähtivät evakkoon saatuaan tietää , että sota on syttynyt. He liittyivät alakurttilaisten joukkoon matkalla Sallan kirkolle. Yksi ylikurttilainen perhe oli kuitenkin pois, Hautalan Jussin perhe. Jussi oli sodan syttyessä hakemassa poroilla heiniä karjalleen. Kun hän lähestyi kotiaan, hän kuuli venäläisten sotilaiden puhetta. Nopeasti hän ajoi porot metsän suojaan ja kiinnitti narulla puuhun. Sitten hän varovasti lähestyi kotiaan suojaten itseään. Hän tuli talon taakse, koputti pirtin ikkunaan. Vaimo kertoi, että venäläiset ovat pihalla ja pönkittäneet talon ulko-oven. Venäläiset ilmeisesti pitivät taukoa ja valmistelivat hyökkäystä Alakurttiin. Jussi pyysi vaimoaan valmistautumaan lähtöön.Hän käski varata evästä ja vaatetta paljon ja sanoi: ”Minä tulen kohta teidät hakemaan.”
Jussi meni porokaravaaninsa luo ja pudotti heinäkuormat alas. hän ajoi poronsa tyhjine rekineen talon taakse ikkunan alle. Ikkuna avattiin, varovaisesti ja hiljaa Jussi otti vastaan ensin makuuvaatteet porojen rekiin, sitten Liisa-mummin, lapset ja vaimon eväineen alas. Tämän jälkeen pantiin ikkuna kiinni. Sitten Jussi talutti poronsa rekineen aitan eteen. Jussi otti aitasta jauhosäkin ja poronlihaa. Hän laittoi ne poron rekeen. Niin oli kolme poroa rekineen valmis lähtöön. Isot tytöt hiihtivät porokaravaanin perässä.

Matka läpi tiettömien selkosten Sallaan kesti neljä vuorokautta. Monta yötä nukuttiin tulilla kuusten katveessa. Matkan puolivälissä syötiin ja yövyttiin poromiesten kämpällä. Korjan kylään tultiin neljäntenä päivänä. Se oli kuitenkin tyhjä. Nopeasti uuvuttava matka jatkui läheiseen Kotalan kylään ja sieltä autolla Sallan kirkolle. Autossa oli onnellisesti kolmetoista Hautalan Jussin perheeseen kuuluvaa. Jussi oli neuvokas, pystyvä ja riski mies. Hän teki sellaisen miehen työn, johon harva pystyy.

Sodan syttymispäivänä ala-ja ylikurttilaiset jatkoivat matkaa Sallan kirkolle. Iltapäivällä alkoi olla hämärää, tähdet tuikkivat taivaalla ja pakkanen kiristyi. Märät sarkahousut olivat jäätyneet ja kalisivat juostessani hevosen reen perässä. Välillä kävin levähtämässä reessä. Kun hiljainen evakkojoukko oli tovin vaeltanut, se pysähtyi. Tien vieressä,puhelinpylvään juuressa viestimies sanoi: ”Menkää hiljaa, vihollinen on lähellä, ensimmäinen suomalainen sotilas on kaatunut, Jumalan siunausta ja varjelusta teille”.

Kelsinkäisessä vanhukset ja lapset pääsivät kuorma-auton lavalle pressun alla Sallan kirkolle. Loput väestä tulivat Sallaan hevoskyydillä. Pääsimme yöksi Hilja Minkkisen taloon. Isänikin oli saanut lomaa äitini tavatakseen. Muistan, kun aamulla isä lähtiessään hyvästeli äitiä, äiti itki ja isä rauhoitteli: ”Eiköhän tästä hengissä selvitä.”

Aamulla äiti otti minut mukaansa ja menimme Sallan Osuusliikkeeseen. Äiti osti minulle uuden karvalakin. Vanha karvalakkini heitin huussin reiästä alas. Evakkomatkamme jatkui linja-autolla Kemijärvelle, jossa yövyimme Tapionniemen koululla. Junan härkävaunussa matkustimme Tornioon. Härkävaunussa oli puupenkit, eikä mitään mukavuuslaitoksia, ämpärit vain. Keskellä vaunua oli kamiina, jossa koko ajan paloi puut. Toinen mielenhäiriöön joutuneista miehistä pyrki koko ajan ulos vaunusta. Hänen vartiointiaan varten valittiin muutama mies ja taisi olla joukossa joku nainenkin.

Torniojokilaaksossa meidät sijoitettiin Karunkiin, Aapajoen kylään paikallisen kansakoulun opettajan ja hänen maanviljelijä miehensä taloon. Meitä oli melkoinen joukko mm. äidin vanhemmat, sisar ja veli. Äitini oli tilapäisesti palkattuna myymälänhoitajana Rahtulan kylässä, jossa asuimme pienessä mökissä. Meitä lapsia oli kaksi. Minä olin viisivuotias ja sisareni Eeva yksivuotias. Isä oli Sallan rintamalla. Vietimme Rahtulassa jouluaaton. Elävät Kynttilät loivat valollaan joulun tunnelmaa. Äitini oli keittänyt riisiryynipuuron ja luumukiisselin. Söimme tyytyväisin mielin jouluaterian. Illan pimetessä kysyin äidiltä:” Milloin joulupukki tulee? Onko se sama joulupukki kuin viime jouluna?”Äiti vastasi: ”Sama pukki se on.”

Mielessäni oli vuoden 1938 joulu, jolloin sain paljon lahjoja. Joulupukissa oli jotakin tuttua. Se oli kuin isä. Pukin keppikin oli meidän luudanvartemme. Jouluaamuna varmistin, että näin oli asianlaita. Vein luudan varren vintille tarkoituksella, että annan sen seuraavana jouluna pukille. Sitten havahduin, voi ei! Keppihän paloi, kun sotilas sytytti kotimme tuleen. Minua askarrutti miten se pukki pääsee kävelemään, kun se on vanha, eikä sillä ole keppiä. Äitini lohdutteli, että kyllä sillä pukilla on varmaan uusi keppi. Äiti oli kuulevinaan, että mökin porstuvassa kävi joku. Äiti meni tarkistamaan ja toi tullessaan kaksi pakettia ja sanoi:” Tonttu on käynyt ja heittänyt kaksi pakettia porstuvaan.” Sanoin: ”Vain kaksi pakettia.” Äiti selitti, että joulupukki oli myös joutunut lähtemään evakkoon Korvatunturilta ja kaikki pukinpajassa valmistetut lahjat paloivat.” Mihin joulupukki meni evakkoon?” kysyin. Äiti vastasi: ”Saanatunturille, eikä se tonttuineen ole lyhyessä ajassa paljoa ehtinyt lahjoja valmistamaan. Mutta onhan tässä kuitenkin kaksi lahjaa.Tonttu ei kiireessä ehtinyt näihin nimeännekään kirjoittaa. Sinä kun Uolevi olet jo iso poika ja vanhempi kuin sisaresi Eeva, niin saat valita ensin.” Otin käteeni ison, pallon muotoisen paperiin käärityn lahjan, heiluttelin ja kuulostelin. Tulin siihen tulokseen, että käärössä on iso suklaapallo ja sen sisällä pieni esine. Päätelmääni vahvisti se, että olin itsekin joskus saanut suklaapallon, tosin paljon pienemmän jonka sisällä oli pieni hopeanvärinen viulu. Panin lahjan sivuun ja otin toisen lahjan, joka oli pitkulainen. Otin sen käteeni, tunnustelin sitä ja tulin siihen tulokseen, että paketissa oli puukko, ajattelin, että jos valitsen suklaapallon, se tulee nopeasti syötyä. Ilo siitä jää lyhytaikaiseksi. mutta jos valitsen lahjan, jossa on puukko, niin siitä on iloa minulle pitkäksi ajaksi.

Äiti kysyi minulta:” Kumman lahjan olet valinnut?” Otin lahjapaketin, jossa mielestäni oli puukko. Eevalle jäi iso, pallonmuotoinen lahja. Äiti avusti paketin avaamisessa. Sieltä kuoriutui kultapaperiin kääritty suklaapallo, jonka sisältä löytyi pieni, hopeinen viulu. Eeva söi äidin tarjoamana ahnaasti suklaata. Äiti antoi palan minullekin. Sitten aloin nopeasti avata pakettiani. Sieltä tuli esille partiopuukko. Olin iloinen ja ylpeä lahjastani. Sisareni söi nopeasti suklaapallonsa. Ilo jäi lyhytaikaiseksi. Minulle oli partiopuukosta iloa ja hyötyä moneksi vuodeksi. Sotien jälkeen todennäköisesti paimenessa ollessa hukkasin sen.

Rahtulasta palasimme joulun jälkeen takaisin Aapajoelle. Samanikäisten poikien kanssa olimme lumisotasilla. Toiset olivat Suomen ja toiset Venäjän puolella. Suomenpuolelaiset pojat laittoivat lakkiinsa suomalaisia tai vastaavanlaisia kokardeja. Minäkin halusin uuteen karvalakkiini kokardin, tein sen isosta valkoisesta housunnapista värittämällä uran siniseksi kosmuskynällä. Äiti neuloi sen lakkiini. Talvisodan henki oli tarttunut pikkupoikiinkin.

Mieleeni jäi pysyvästi Yrjö-enon kaatuminen talvisodassa 1.1.1940. Yrjön kaatuminen oli jäyhälle isälleen suuri järkytys. Muut sukulaiset surivat myös syvästi pidettyä Yrjöä. Talvisota päättyi 13.3.1940. Radion äärelle kokoonnuttiin joukolla puolen päivän aikaan kuulemaan rauhan julistamista. Moskovan rauhassa Suomi säilytti vapautensa ja itsenäisyytensä, mutta rauhanehdot olivat ankarat. Suomi menetti Neuvostoliitolle Kaakkois-Suomen, Sallan alueen, Kalastajasaarennon länsiosan ja Suomenlahden ulkosaaret sekä vuokra-alueena Hangon.
Aapajoen pirtissä koettiin suurta helpotusta sodan loppumisesta. Matka kotiseudulle Sallaan alkoi. Poltetussa Sallassa alkoi jälleenrakennustyöt. Vain aniharva talo säilyi palolta.

Meidän kotimme Sallan Kursussa Tuurakosken rannalla säilyi. Se oli johtui siitä, että talvisodan syttyessä isäni äiti heitti höyhenpatjan kamarin lattialle ja olkipatjan pirtin lattialle. Sotilas, joka tuli sytyttämään taloa heitti polttopullon rikkomastaan kamarin ikkunasta höyhenpatjalle. Se ei syttynyt, vaan tuli tukehtui höyheniin. Näin v.1935 isäni ja isoisäni rakentama talo säilyi asumiskelpoisena ja on edelleenkin. Talo on sallan kunnan vanhin sodilta säilynyt asuinrakennus. Tähän kotitaloon tulimme evakosta kesän 1940 alusta.

Nähtyä, kuultua ja koettua

Uolevi Alakurtti, rovasti, Turku