Ruotsalaisen vapaaehtoisen lehtijuttu – Sofiero, Kujalan torppa

Ruotsalainen Lars Colliander oli keväällä 2010 hiihtämässä Sallassa vuosittain järjestettävässä Ruotsalaisten Vapaaehtoisten muistohiihdossa. Täällä hän tapasi Paikanselän taistelupaikalla sallalaisen Juhani Piisilän. Keskusteluissa hän halusi luovuttaa löytämänsä ruotsalaisen Nils-Ivar Roslundin matkakertomuksen, jonka tämä oli kirjoittanut v. 1949 ruotsalaiseen lehteen ”Förbundet Svenska Finlandsfrivilligas Tidning”.  Jutun Sofiero, Kujalan torppa, on Juhani Piisilän kotipaikka.

Ohessa lehtijuttu alkuperäisenä ja suomennettuna.

Förbundet Svenska Finlandsfrivilligas Tidning
N:o 3 November 1949
Nils-Ivar Roslund

”Hälsning från Märkäjärvi”

På försommaren i år fick jag tillfälle att återse SFK:s gamla front.

Om jag berättar att jag i sakta mak med uppmärksamheten på helspänn bilade rakt igenom den väster om Märkävaara utan att upptäcka den har jag antytt hur annorlunda allting ter sig nu jämfört med vintermånaderna 1940. Då fanns det ingen Sallabana! Dennas höga grusvall klyver vår gamla front i två halvor, klipper av åsar och dalgångar i första gruppens norra flank 2-300 m norr om Sallavägen. Banan bildar därpå en skarp skärning i den gamla ”korsuhöjden”, av vars skog f ö senare strider lämnat föga annat än stubbar och bråte kvar.

Men jag börjar från Rovaniemi. Där vi i våra vita bilar endast hade att följa den plogade vintervägen till Saarenkylä över den 2 km breda Ounasjoki får vi nu bekväma oss att anlita en primitiv färja – ett flak över två krigsbropontoner samt motor från en rysk lastbil. Ishavsvägen stretar rakt upp i himlen, och den kallas ocks¨för ”himlavägen”. Där den och Sallavägen grenar sig rastar vi en stund. Vid Kuusivaara tigger ett par bondkvinnar skjuts till Kemijärvi och man blir varm i hjärtat av deras glädje då de hör att jag är en svensk f d frivillig, som kommit för att turista. De pekar ivrigt ut tyska flygfält vid Ketola. Av dem får också veta att järnhandlaren Tervo i Kemijärvi är död och att hans änka flyttat söderut. Detta par minns nog många av oss ty de höll öppen kaffetaffel och hade hundratals svenska namn i sin gästbok.

Landvägsbron över järnvägen väster om Kemijärvi, de ryska bombflygarnas dagligen missade mål. klarade sig hela andra kriget också men tyskarna sprängde den grundligt vid sitt återtåg. Nu höll man på att rensa upp i spillorna.

Kemijärvi känner man knappt igen. Visserligen finns Saastamoinens stora affär (där SFK hade sitt fältpostkontor i vilket löjtnant Mannerstråle lämnade sin häst till förvaring medan vi drack kaffe hos Tervos!), brandkårshuset och en del andra byggnader kvar men hela, västra gatan är borta. Tervos järnhandel är bara grus, källarkaffeet där vi noviser med vördnad lyssnade till de barkade finska patrullkarlarnas berättelser är bara några svarta murar etc. 40-50 % av byggnadsbeståndet är utraderat av tyskarna, men återuppbyggnaden har redan tagit stark fart.

Jag kan hälsa kamraterna i kårstabskompaniet från Tohmo, där Arvid Pekkala, tillsyningsman för byn, hade flyttat sin gård någon kilometer norrut. Hans dotter Ingrid, som gått i skola Rovaniemi och nu blivit en rar 17-års tös, blev oss en god tolk när vi senare gick runt i de gårdar där ryttargruppen, lastbilsförarna, ordonnanserna och kokvagnsgubbarna hade sina kvarter. Pekkala strålade, både han och gumman och barnen kände omedelbart igen mig. De hade haft mycken glädje av den kontakt lastbilsföraren Nyman uppehållit med dem brevledes.

I min gamla kompaniexpedition, den lilla röda stugan väster Pelkosenniemivägen, vimlade det nu av ungar och hustru Kervonen låg i barnsäng. Och nere i utspisnings-gården, där kapten Selander och lottorna Toini och Eva residerade, hade dottern hunnit gifta sig och få flera barn. Gammelpojken Lauri plirade alltjämt godmodigt med sitt enda öga – både bad mig hälsa till alla som de kommit i kontakt med.

Svenskarna var fina pojkar, sade de, annat blev det när tyskarna kom!

I skogen söder denna gård, Peltojärvi, och i väster om Viggo Olssons ammunitionskompani, hade uppstått en ny garnisonstad – gränsbevakningstruppernas nya central.

Och så bar det iväg österut, mot Sallagränsen. Vid Kemijärvi kyrka mötte oss synen av den ståtliga järnvägsbron över älven, med möda byggd enligt Moskvafreden av 13 mars 1940 och sprängd av tyskarna vid deras återtåg. Ett helt brospann låg ännu och balanserade på en pelare. Landsvägen och den nya Sallabanan följs åt hela vägen och korsas otaliga gånger.

Där vi endast såg svartnade skorstener ligger nu nybyggda gårdar och byar. Vid Salmijärvi parkerar vi för att leta upp den plats där jag i minus 38 grader låg och tryckte i snön förmiddagen den 13 mars 1940.

Tänk er, kamrater, att fara så där långt för att visa sin hustru den historiska plats där man första gången på allvar hör granaternas visslingar och pä nära håll studerat flygplanskulsprutornas mönster i snötäcket och så finna att denna historiska mark bokstavligen talat är bortskottat. Just här går Sallabanan i en djup skärning. Det var alltså där, som kårstaben hade huvuddelen av sina fordon parkerade utmed den lilla vägen till torpet Kujala eller som kallade det, Sofiero.

Naturligtvis besökte vi torpet och försökte göra begripligt vad vi var för ena. Man åt kvällsvard. Ungefär på den plats i stugan där stridsgruppchefen överste Nordenswan plägade residera vid våra måltider, koncentrerade familjefadern sitt intresse på att bena saltströmming, på numera general C A Ehrensvärds gamla plats satt hustrun och Malcolm Murray, Per Bauers m.fl. platser upptogs av en till synes jämnårig barnaskara. Varje försök till konversation misslyckades varför vi återvände till terrängen och letade rätt på några ännu bevarade artillerigropor i backen utanför.

Så passerade vi bron, där Röings Ivakantropp – om jag minns rätt – var stationerad och så kommer vi till Aapalampi, en centralpunkt under våra frontveckor.

Torpet är återuppbyggt och vid Paikanselkä, där vårt kamratförbund bildades, där Mannerheim avtackade oss och pastor Åkerhielm höll minnesgudstjänst över våra stupade kamrater, ligger nu två nya gårdar kring vilka barnskaror svärmar.

Hur jag förgäves spanade efter våra ställningar har jag redan berättad. Höjderna hade skövlats på skog och den ryska korsun på backen var borta. Först då jag befann mig i vägskälet i Märkäjärvi by var jag tvärsäker på att ha varit för långt.

Sallatunturis och Pyhätunturis små fjällkalotter står vackert mot himlen när jag letar efter en bondgård där man uppgav att den ryske frontchefen bodde. Men varken den eller någon annan av de gamla gårdarna finns kvar, hela byn har varit utplånad under senare strider. Det mesta är uppbyggt på nytt och uppe i backen är ett stort bygge i gång, som verkar flyghangar.

I en ”invalidkiosk” dricker vi en kopp dåligt kaffe och får veta att det är en stympade Salla församlingens nya kyrka som håller på att ta form. På en stolpe lyser biografaffischerna – naturligtvis är det ryska filmer som står på programmet.

Pä återvägen hittar jag den lilla krattskog bevuxna dalgång som skilde oss från ryssarna. All skog är borta, även på kompaniet Berghs frontavsnitt längst i söder, men efterhand lyckas jag sammansmälta vad jag minns med det jag nu har för ögönen.

En del stigar leder in i komp. Bondes område medan komp. Ehrenkronas genomskäres av Sallabanan. Jag hittar den gamla kulspruteställningen, genom vars skjutlugg jag en gång filmade den ryska ställningen mitt emot, och min fru upptäcker ett par korsur på vars tak mossan och en och annan grästuva grönskar. Naturligtvis känns det frestande att göra en ordentlig terrängpromenad genom området, söka leta fram den dyrssenska minnestenen eller resterna av den, men vi har blivit strängt varnade för minfaran just i detta område att vi måste avstå från riskabla strövtåg. Och varje tanke på att ta sig ner till andra gruppens gamla förläggning är av samma skäl ogenomförbad.

Varje spår av de ryska rishyddorna är nu borta men utmed vägen – ungefär där den ryska stridsvagnen på vår tid tvungits att parkera – finns en cirka 2 m hög minnessten av huggagen granit med oläslig skrift och med en del granatsplitter hopsamlat överdelen och omgiven av små prydliga stenkantade gångar. Tyvärr är skriften skadad – i Rovaniemi sägs att kommunisterna varit framme – men från annat håll ha vi hört att ett svenskt förband, som stannade efter freden, skall ha rest den. Efter vad jag kan bedöma bör stenen över överstelöjt. Dyrssen ligga i höjd med det här monumentet fast några hundra meter i skogen.

På andra sidan vägen står fyra kraftiga, avsågade trädstammar i fyrkant cirka 30 m sida. På var och en av stammarna ligger en tysk soldathjälm och vissnade blomsterrankor ger något av dagenefterstämning över stupade kamrater. Att tyskarna här haft en uppställningsplats, kanske för minneshögtidligheter över stupade kamrater, är uppenbart.

Vi måste tänka på att återvända till Rovaniemi och Pohjanhovi. Dagen har varit oförgätlig, jag har sett levande människor gjuta liv i det landskap, som för oss tedde sig närmast som en steril, obebodd ödemark. Bönderna myllade sitt korn, traktorerna brummade och fräste på åkrarna, murare, snickare och andra byggnadsarbetare av båda könen byggde upp vad som bränts och sprängts. Strömmande vatten i spåd vårgrönska, sjungande forsar och blånade åsar gav oss en helt ny bild av landskapet än den vi fick då Svenska Frivilligkårens vita spökkolonner med knirkande stavtag ringlade sig österut under norrskenet för att överta ansvaret för Märkäjärviavsnittet.

Bearbetning : Klaus-Juergen von Schmidt-Laussitz

Käännös:

Förbundet Svenska Finlandsfrivilligas Tidning
Nro 3 Marraskuu 1949
Nils-Ivar Roslund

”Terveisiä Märkäjärveltä”

Kuluvan vuoden alkukesänä sain tilaisuuden nähdä SFK:n vanhan rintaman uudestaan. Jos kerron että ajoin autolla sen ohi Märkävaaran länsipuollta huomaamatta sitä, vaikka ajoin todella hitaasti ja keskittyneeesti, olen osoittanut kuinka erilaiselta kaikki näyttää verrattuna talvikuukausiin 1940. Silloin ei ollut Sallarataa. Tämä korkea soravalli jakaa meidän vanhan rintaman kahtia, leikkaa harjut ja laaksot esimmäisen ryhmän pohjoisessa sivustassa 2-300 m Sallantieltä pohjoiseen. Rata leikkaa tässä vanhan  ”Korsuharjun”, jonka metsään myöhemmät taistelut ovat jättäneet vain kantoja ja sotkuja.

Mutta aloitan Rovaniemeltä. Siellä missä valkoisissa autoissamme pystyimme vain seuraamaan aurattua talvitietä Saarenkylään 2 km leveän Ounasjoen yli voimme me nyt käyttää hyväksemme primitiivistä lauttaa – eli kahden sotasiltaponttoonin päällä olevaa lavaa, joka on varustettu venäläisellä kuorma-auton moottorilla. Jäämerentie nousee suoraan taivasta päin ja sitä kutsutaan myös ”Taivaantieksi”. Pidämme paussin siellä missä Jäämerentie ja Sallantie haarautuvat. KUusivaarassa kaksi maalaisnaista kerjäävät kyytiä Kemijärvelle ja sydämeni lämpenee heidän riemusta kun he kuulevat että olen ruotsalainen entinen vapaaehtoinen joka on tullut matkailemaan. Innokkaasti he näyttävät Ketolan saksalaisen lentkentän. Heiltä saan myös tietää että kemijärveläinen rautakauppias Tervo on kuollut ja hänen leskensä on muuttanut etelään. Tämän parin muistavat kyllä monet, sillä he pitivät avoimia kahvitilaisuuksia ja heillä oli satoja ruotsalaisia nimiä vieraskirjassaan.

Maantiesilta rautatien yli Kemijärveltä länteen, johon venäläiset pommikoneet eivät ikinä osuneet, säilyi myös toisen sodan yli mutta saksalaiset räjäyttivät sen perusteellisesti perääntyessään. Nyt pirstaleita oltiin siivoamassa.

Kemijärveä tuskin enää tunnistaa. Tosin Saastamoisen iso kauppa(jossa SFK:lla oli kenttäpostikonttori ja johon kenraali Mannerstråle jätti hevosensa sillä aikaa kun joimme kahvia Tervoilla!), palonkuntatalo sekä muutama muu rakennus on vielä jäljellä mutta koko läntinen katu on poissa. Tervon rautakauppa on vain soraa, kellarikahvilasta (jossa me kokelaat kunnioittavasti kuuntelimme parkkiintuneiden suomalaisten partiomiesten kertomuksia) on enää jäljellä muutama musta muuri. 40-50 % rakennuksista on hävitetty saksalaisten toimesta, mutta jälleenrakennus on täydessä vauhdissa.

Terveisiä esikuntakomppaninan ystävilleni Tohmosta. Arvid Pekkala, kylän vanhin, on siirtänyt tilanda muutaman kilometrin pohjoiseen. Hänen tyttärensä Ingrid, joka on käynyt koulua Rovaniemellä ja josta on nyt tullut herttainen 17-vuotias tyttönen, oli meille hyvä tulkki kun myöhemmin kävimme läpi ne tilat joissa ratsuosasto, kuorma-autonkuljettajat, lähetit ja kenttäkeittiömiehet olivat majoittuneet. Pekkala säteili, sekä hän että hänen vaimonsa ja lapsensa tunnistivat minut oitis. Kuorma-autonkuljettaja Nymanin heidän kanssaan ylläpitämä kirjeenvaihto oli tuottanut heille paljon iloa.

Minun vanhan komppanian komentopaikassa, pienessä punaisessa mökissä Pelkosenniementieltä länteen, vilisi nyt lapsia ja rouva Kervonen makasi lapsivuoteessa. Ja alhaalla muonituspaikalla jossa kapteeni Selander ja lotat Toini ja Eva majoittuivat, oli tytär ehtinyt naimisiin ja saanut monta lasta. Vanhapoika Lauri tirkisteli jatkuvasti ainoalla silmällään ja pyysi minua lähettämään terveisiä kaikille jotka he olivat aikoinaan tavanneet.

”Ruotsalaiset oliva hienoja poikia”, he sanoivat, ”Toista oli kun saksalaiset tulivat!”

Tästä tilasta etelään ja Viggo Olssonin taisteluvälinekomppaniasta länteen sijaitsee Peltojärvi jonne on ilmestynyt uusi varuskuntakaupunki – rajavartio-osaston uusi keskus.

Ja näin matka jatkui itään, Sallan rajalle. Kemijärven kirkolla meitä kohtasi näky joen ylittävästä upeasta rautatiesillasta, joka suurella vaivalla rakennettiin 13 maaliskuun 1940 Moskovan rauhan mukaisesti ja jonka saksalaiset räjäyttivät perääntyessään. Kokonainen jänneväli tasapainoitteli vielä yhden pylvään varassa. Maantie ja uusi Sallan rata seuraavat toisiaan koko matkan ja risteävät lukuisasti. Siellä jossa ennen näimme vain tummuvia savupiippuja on nyt uudisrakennettuja taloja sekä kyliä. Pysähdymme Salmijärvellä ja menemme etsimään sitä paikkaa jossa makasin lumessa -38 asteessa aamupäivällä 13 maaliskuuta 1940.

Ajatelkaa, ystävät, miltä tuntuu lähteä näin pitkälle matkalle näyttääkseen vaimolleen sen historiallisen paikan missä olet ensimmäisen kerran kuulut kranaattien vihellyksen ja pääsyt lähietäisyydeltä tutkimaan lentokoneiden konekiväärien tekemiä jälkiä lumessa, ja kun tulet paikalle niin huomaat että tämä paikka on nykyään kirjaimellisesti poispyyhitty. Juuri täällä Sallan rata kulkee syvässä leikkauksessa. Tämä on siis se paikka missä joukko-osastomme esikunnalla oli suurin osa ajoneuvoistaan pysäköitynä, pienen tien varrella joka vie Kujalan torppaan, tai niin kuin me sitä kutsuimme, Sofieroon.

Vierailimme tietysti torpassa ja yritimme selittää keitä me olemme. Torpassa oltiin syömässä iltapalaa. Suunnilleen siinä paikassa missä eversti Nordenswan yleensä istui meidän aterioiden aikana, perheenisä keskittyi perkaamaan suolasilakkaa. Nykyisen kenrenraalin C.A. Ehrensvärdin vanhalla paikalla istui vaimo, ja Malcolm Murrayn, Per Bauerin jne. paikoilla istui näennäisesti tasaikäinen lapsikatras. Jokainen keskusteluyritys epäonnistui joten palasimme maastoon ja löysimme vielä muutaman säilyneen tykistökuopan.

Sitten ohitimme sillan, jossan Röingin Ivakantropp – jos muistan oikein – oli sijoittunut ja tämän jälkeen tulimme Aapalammelle, rintamaviikkojemme keskuspisteeseen. Torppa on rakennettu uusiksi ja Paikanselässä, jossa meidän toveriyhdistys perustettiin ja jossa Mannerheim kiitti meitä ja jossa pastori Åkerhielm piti kaatuneiden ystäviemme kunniaksi muistojumalanpalveluksen, on nyt kaksi uutta tilaa jossa vilisee lapsikatraita.

Kuinka yritin turhaan löytää vanhoja asemia olen jo kertonut. Harjujen metsät olivat kaadettu ja venäläinen korsu mäeltä oli poissa. Vasta kun olin Märkäjärven kylän risteyksessä niin tiesin että olin mennyt liian pitkälle. Sallatunturin ja Pyhäntunturin pienet tunturikalotit nousevat kauniisti taivasta kohti kun etsin maatilaa jossa venäläisen rintamajohtajan sanottiin asuvan. Mutta sitä, eikä muitakaan vanhoja tiloja, ei enää ole. Koko kylä on hävitetty myöhemmissä taisteluissa. Suurin osa tiloista on uudisrakennuksia ja mäen päällä on rakenteilla jotain suurta, joka muistuttaa lentokonehallia. ”Invalidikioskissa” juomme kupin huonoa kahvia ja saamme tietää että rakennus on hajoitetun Sallan seurakunnan uusi kirkko joka on saamassa muotonsa. Yhdessä tolpassa loistaa elokuvateatterimainokset – ohjelmasta vastaa tietysti venäläiset elokuvat.

Kotimatkalla löydän sen pienen haravoidun pensoittuneen tieuran joka erotti meidät venäläisistä. Kaikki metsä on poissa, myös Berghin komppanian eteläisimmällä rintama-alueella, mutta jälkikäteen onnistuin yhdistämään sen minkä muistan siihen mitä minulla on nyt silmien edessä. Jotkut polut johtavat Bonden komppanian alueelle, kun taas Sallan rata leikkaa Ehrenkronan komppanian alueen. Löydän vanhan konekivääriaseman, jonka ampuma-aukon läpi kerran kuvasin meidän asemaa vastapäätä olevaa venäläistä asemaa, ja vaimoni löytää muutaman korsun joiden katolla kasvaa sammalta ja muuta ruohoa. Luonnollisesti tunnen kiusausta tehdä kunnon maastokävelyn alueen läpi ja etsiä Dyrssenin muistokiven tai sen jäänteet, mutta meitä on ankarasti varoitettu alueella vallitsevasta miinavaarasta joten joudumme luopumaan riskialttiista retkistä. Ja jokainen ajatus siirtymisestä toisen ryhmän vanhaan majapaikkaan on samasta syystä mahdotonta.

Jokainen jälki venäläisistä risumajoista on poissa mutta tien varrella – suunnilleen siinä missä venäläinen taisteluvaunu joutui pysähtymään meidän aikana – on noin 2 m korkea veistetystä graniitista tehty lukukelvottomalla kirjoituksella kuvioitu muistokivi, jonka päälle on kerätty kranaatinsirpaleita ja jota ympäröi pienillä koristekivillä reunustettuja käytäviä. Valitettavasti kirjoitus on vaurioitunut. Rovaniemellä sanotaan että kommunistit ovat olleet asialla, mutta muualta olemme kuulleet että ruotsalainen joukko-osasto joka jäi rauhan jälkeen tänne, olisi pystyttänyt muistomerkin. Arvioni mukaan everstiluutnantti Dyrssenin kiven pitäisi sijaita samalla korkeudella kuin tämä kivi mutta muutama sata metriä pidemmälle metsään.

Toiselle puolelle tietä on asetettu neljä tukevaa sahattua puunrunkoa neliön muodossa noin 30 m/sivu. Jokaisen rungon päällä on saksalainen sotilaskypärä ja kuihtuneet kukkaköynnnökset luovat haikean tunnelman kaatuneiden ystävien muistoksi. On selvä että saksalaisilla on täällä ollut kokoontumispaikka, ehkä kaatuneiden ystävien muistotilaisuuksia varten.

Meidän on harkittava paluuta Rovaniemelle ja Pohjanhoviin. Päivä on ollut unohtumaton, olen nähnyt elävien ihmisten tuovan eloa siihen maisemaan joka meille näytti steriililtä ja asumattomalta erämaalta. Maanviljelijät kylvivät viljaansa, traktorit surisivat ja jyrsivät pelloilla. Muurarit, puusepät ja muut molempia sukupuolia edustavat rakennustyöntekijät uudisrakensivat sitä mikä oli aikoinaan poltettu tai räjäytetty. Virtaava vesi orastavassa kevätvihreydessä, laulavat kosket ja sinertävät harjut antoivat meille nyt aivan eri kuvan maakunnasta kuin se jonka saimme kun Ruotsin vapaaehtoisjoukkojen valkoiset kummitusmaiset rivistöt narisevine sauvanvetoineen kiemurtelivat revontulien alla itään vastaanottamaan rintamavastuun Märkäjärvellä.

Käsittely: Klaus-Juergen von Schmidt-Laussitz

Vapaasti suomentanut vuonna 2011 Niklas Malm