”Muorin Saaran” jäljillä Sallan Ukerovaarassa

Tällä otsikolla appeni Uula Piisilä muisteli Saara Hannulaa Pohjolan Sanomat lehdessä elokuussa 1977.

Sallan Salmivaaran kylässä on pelastettu jälkipolville arvokas tieto kylän menneisyydestä. Asia oli jo painumassa unohduksiin. Tällä hetkellä ei tiedetä, miltä ajalta löytö on, kertoi mv. Uula Piisilä.

Talvisodan kynnyksellä kuoli tyttärensä luona Kursussa vanhus nimeltä Saara Hannula. Hän oli salmivaaralaisen Jaako Hannulan leski. Salmivaaralaiset tunsivat hänet paremminkin ”Muorin Saaran” nimellä. Saarantuvaksi kutsuttiin Hannulan taloakin. Jaako Hannula palveli Kuolajärven seurakunnan katekeettana. Suku kuuluu kylän vanhimpiin. Oppineen suvun jäsenenä  nai Jaako itselleen vertaisensa vaimon. Saara Laurintytär Kursu kuului Kursun kylän napatalon tyttäriin. Jaakon osaksi tuli sittemmin kuitenkin kuolla vaimoansa aikaisemmin. Jälkeen jäänyt Saara asui aluksi kotonansa ”Saarantuvalla”, mistä hyöhemmin siirtyi Piisilän taloon. Piisilän tuvassa hänellä oli oma nurkkansa, missä tämä leppoisa vanhus karttasi, kehräsi, kutoi, leikkeli leikkoja ja käpsäsi kaikennäköistä käsityötä. Jos kuka, niin Saara oli hyvä kertoja ja muistelija. Allakka oli hänen päässään. Sieltä soljui rätinkiä monenlaista: mitä oli mistäkin mihin, kiuvottiko kuu kynsistään vai, millainen sää oli tuleva sää, liikkuiko kala, kävikö teeri pyydykseen jne. Niin kuin miehensäkin,  Saara oli hurskas kristitty,  vaatimaton ja nöyrä Jumalan lapsi, josta jo täällä ajassa kuvastui rauha ja autuus. Muisti oli verraton. Hän pystyi oitis luettelemaan kaikkien salmivaaralaisten syntymäajat ja paljon, paljon muuta.

Kylän lapsilla oli tapana kokoontua iltaisin ”Muorin Saaran” ympärille kuulemaan Saaran joskus hyvin jänniä ja mieleenpainuvia kuvauksia ja muisteloita. Uula Piisilä oli tuolloin vuosikymmenen ikäinen ja muistaa vielä Saaran kuvauksen ankarista nälkävuosista,  jolloin Salmivaarassa syötiin pettua, nähtiin nälkää ja koettiin erittäin ankaria aikoja. Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi tarkoittanut 1800-luvun loppupuolen katovuosia, joita hän oli itsekin ollut kokemassa. Hänen kuvauksensa käsitti oletettavasti vielä vanhempaa aikakautta, joista hän oli kuullut kerrottavan.

Joka tapauksessa Saaran kuvaus koski 7 vuotta pitkää katokautta,  jonka kestäessä salmivaaralaiset joutuivat pakosta pohtimaan, millä turvata leipä ja sen ehtona oleva siemen mahdollisen hallan varalta. Kylästä kilometri, puolitoista itään kohosi korkea Ukerovaara, joka oli nimensä saanut lintujen soidinajan ukerruksesta. Sen lakimaa oli kivettömämpi kuin lännessä kohoavan Kukkuran. Päätettiin raivata sinne pelto, turvaan tuimimmaltakin pakkaselta.  Lapioin ja kangein kävi aherrus. Muutamassa kesässä syntyi vaaran lakeen pelto, jonka ala voidaan määritellä  1.0 -1.5 hehtaariksi.  Tänä päivänä aluetta peittää tukeva petäjikkö, jonka iäksi on arvioitava satoja vuosia.

Kun pelto on otettu lapiolla,  ovat pelto-otoksen reunat edelleenkin nähtävissä. Pellon kaakkoisnurkassa löytää vielä pätkän pelkka-aitaa, poroaidan tapaan rakennettua, kiviraunioita on etenkin koillisnurkalla.
Raivausajankohdan määrittelemistä vaikeuttavat petäjät, jotka ilmeisestikin saattavat  sijaita keskeneräiseksi jääneellä raiviolla, johon on saattanut jäädä myöskin puita pystyyn. Alue on mielenkiintoinen ja sitä kannattaisi tutkia oikein asiantuntijavoimin.

”Muorin Saaran” kertoman mukaan pellon voimaksi tarvittu karjanlanta jouduttiin kuljettamaan jyrkän vaaran laelle kantaen. Tuohon aikaan tiukkaan tilsaantunut vasikkain tai lampaiden karsina tavattiin tyhjentää kuorien ohuena levynä reunasta alkaen ja käärien levy rullalle. Kun Saara puhui selässä kantamisesta,  on ilmeisesti kysymys tällaisten lantapaalien kantamisesta takkavitsassa,  taikka narussa. Eipä sillä, ei sen aikainen lanta yleensäkään ollut vetelää. Lypsylehmille ei ollut korsirehua sotkea saakka, kun taas lampaat saivat usein hevosilta jääneitä luisteita, sotkien niitä sitten karsinoitten siteeksi. Vasta myöhemmin tuli tavaksi puuhaarukan ja aikanaan rautatalikon käyttö.

Voimme kuvitella tuon ajan ihmispoloisten taistelua jokapäiväisen elantonsa pitimiksi. Hallat saattoivat olla usein täysin totaalisia. Niin kuin kato, sattui usein myöskin heikkoja riistavuosia. Etäisyydet oli pitkät, yhteydet muuhun maailmaan heikot, rahaa oli hyvin niukalti.

Paljon muutakin on ” Muorin Saara” kertonut. Salmivaarassa Pirttilän talossa on yhäkin pelto nimeltä Ojantakanen. Sen reunalta löytyy mökin perustus. Veisti kerran talon isäntä saavin vannepuuta, kun takaa konttasi lapsi, jota isäntä ei huomannut. Kirves kilposi vannepuusta ja osui lapsen otsaan. Kuolema seurasi välittömästi.

”Muorin Saara” kuoli Talvisodan aattona. Huolimatta, tai ehkä siitä syystä – syvästä kristillisyydestä. Kerrotaan Saaran viimeiseen saakka voineen huolehtia  myöskin sukunsa maallisista asioista. Kun kato uhkasi kuivuuden muodossa kuolajärveläisten peltoja, pyyteli Saara, että ”satais edes Vuonnalan Pekan pelloille Kursussa”.

Vielä kuolinvuoteellaan kerrotaan hänen kysäisseen porometsästä saapuneelta miesväeltä: ”Löytyikö niitä poroja? ”

 

Näkymä Ukerovaaralta kylään päin.
Näkymä Ukerovaaralta kylään päin.

Leila Piisilä 23.10.2009