Uutelan Mauno

Joskus lapsena ihmettelin kun vanhat kuolajärveläiset puhuivat Uutelan Heikistä ja Maunosta. Selvisihän se. Heikin perhehän asui Uutelan talossa ja tavan mukaan  puhuttiin Uuteloista. Ja kaikille Maunu-poika oli puhuttaessa Mauno. Jopa itsekin käytti sitä. Myös virallisissa papereissa ja kun hän kirjoitti sen, niin viimeisessä o:ssa oli komea siansaparo. (Vanhassa kaunokirjoituksessa tuli sanan lopussa olevaan o-kirjaimeen oikeaan yläkulmaan pieni silmukka ja pieni väkänen.)

Hänellä oli myös sellainen erikoisuus, että hän käytti ihmisistä yleensä oikeaa nimeä vaikka toisilla oli aivan yleisesti käytettyjä ”korkonimiä”. Esim. minä olin aina Aarno ja hänen sisarensa Katri oli aina Katri vaikka muut puhuivat Kaijasta. Samoin koko Sallan tuntema Mambo ( joka vastasi puhelimeenkin: Mambolassa, Mambo itte puhelimessa) oli aina Kunnarin Oiva. Eihän sääntöä ole ilman poikkeusta ja niin tässäkin tapauksessa. Ainakin kolme henkilöä oli joitten nimet hän ” väärensi”. Tuo jo edellä mainitsemani oma nimensä.  Äitini serkku, Eino Särkelä oli hänelle ”Särki-Kämyrä” ja veljensä Aulis, ”Värttänä”.

Heikin viidettä lasta, Maunua, pidettiin kuulemani mukaan hyvänä juttujen kertojana, huumorimiehenä ja jonkin sortin velmuna. Omat kokemukseni noista ominaisuuksista ovat melkoisen vähäiset. Ehkä sodan jälkeinen elämäntilanne oli niin ankaraa ja voimia ottavaa ettei ainakaan kotona jaksanut isommin innostaa tarinointiin. Niinpä nämä muisteluni ovatkin lähinnä muilta kuultuja. Pari juttua velmusta:

 Apteekki

Mauno kävi rippikoulun 1920-luvun alkupuolella ja kuulemani mukaan oli poikajoukossa melkoinen keulahahmo. Touhuttiin sitten mitä hyvänsä. Olivat menneet yhtenä päivänä apteekkiin ja oli syntynyt seuraavan tapainen sananvaihto:

– Päivää! – Päivää, mitä pojille saisi olla? – Mitä teillä on? – Meillähän on monenlaista. – Lusikallinen maitovelliä. – NYT POJAT PEIJOONIT ULOS JA VÄHÄN ÄKKIÄ. TÄNNE EI TARVITSE TULLA PELLEILEMÄÄN! ( Niihin aikoihin maitovelli oli kovasti arvostettua herkkua)

Köyhän huokaus

Kun olin pojankloppi meillä Vallovaaran nuorisolla oli usein tapana kokoontua Mattilanmäen neljän tien risteykseen. Siinähän oli koulu ja parhaimmillaan kolme kauppaa lähekkäin. Kerran kun taas tulin sinne, oli siellä jo muutamia kavereita ja heillä näytti olevan hauskaa.  -No mikäs nyt niin naurattaa? – Isäs ajoi äsken tästä ohi. Palasi tuolta vähän matkan päästä takaisin ja kysyi että saako köyhä huokasta. Mehän luvattiin ja silloin se päästi oikein pitkän, naukuvan pierun, nosti lakkia, kiitteli ja lähti menemään.

Terijoki

Maunun sotaväkireissu 1920-luvun lopulla suuntautui kauas näistä maisemista, Terijoelle, Karjalan kannakselle. Silloisen Leningradin valot olivat pohtaneet taivaalle. Harva sen aikaisista kuolajärveläisistä kävi läheskään niin kaukana. Monenkin kuulin kertovan, että kun Uutelan Mauno palasi sotaväkireissultaan, oli pitkän aikaa suosittua huvia mennä Uutelaan kuuntelemaan Maunon kertomuksia etelän ihmeistä. Juttua piisasi ja väki kuunteli suurella mielenkiinnolla. Kertojat naureskelivat, että kuinkahan paljon niistä jutuista oli aivan keksittyä. Tosiasioita ei varmasti olisi riittänyt niin paljon. Olipahan kuitenkin hyvää huvia.

Konekauppoja

Kerran meille  tuli nuorehko mies salkku kainalossa.  – Päivää. Onko isäntä ajatellu moottorisahan ostoa? -Päivää. Olenhan tuota ajatellu.  Hetkessä oli pirtinpöytä päällystetty salkusta löytyneistä esitepapereista ja juuri kun näytti, että nyt alkaa varsinainen asian käsittely, totesi talon isäntä:  – Olen ajatellu, että en osta sitä.  Muutamaa sekuntia myöhemmin oli paperit kadonneet pöydältä ja ovenraosta kuului: – Näkemiin!

Aarno Mikkola