Suvun vävy – Kalle Tähtinen

Suvun vävy

Tätini Hilman miehestä, Kalle Tähtisestä, on jäänyt mieleeni  muutamia muistikuvia. Kalle oli poliisina Sallassa sodan jälkeen monia vuosia. Suurimman osan ajasta hän  asui Kursussa, joka oli hänen tukikohtansa. Toimi  hän muutaman vuoden myös Sallan kirkolla ennen kuin muutti Pelloon, josta jäi sitten eläkkeelle.

Kairassa ( Kallen kertomaa)

Sodan jälkeen oli iso savotta jossain Ahvenselän kairassa. Teitä ei vielä ollut ja kulkeminen tapahtui hevosteitä pitkin. Tuli virka-asiaa savotalle ja niinpä hiihtelin hevostietä  ja tietysti virkapuku päällä. Matka tuntui pitkältä, varsinkin kun alkoi nälkäkin kurnia mahassa. En ollut ottanut evästä kun ajattelin , että kyllähän siellä savotalla. Onnekseni siellä matkalla oli asuttu talo. Mietin siinä taloon mennessäni, että miten ihmeessä ne täällä pärjäävät. Onko niillä edes ruokaa tarpeeksi. Nälän takia kuitenkin menin kysymään jos heillä olisi myydä jotain purtavaa. Kun avasin pirtin oven, löyhähti nenääni erittäin hyvä paistetun lihan tuoksu ja pöydällä oli isoja paistettuja lihakimpaleita. Emäntä, nähdessään virkapukuisen poliisin, näytti kauhuissaan menevän pitkin seiniä. Luvattomia hirvenlihojahan ne. Tilanteen rauhoittamiseksi kysyin, että missä teillä on hyyssikkä kun mahaa vääntää niin. Siellähän se navetan nurkan takana. Aikani siellä källäiltyäni palailin sisälle kysymään sitä evästä. Lihat olivat häipyneet ja asukkaat olivat niin kuin ei mitään. Löytyihän sitä syötävää. Hyvää ruisleipää, piimää ja erinomaista suolakalaa. Mutta ei lihaa. Teki kyllä kovasti mieli pyytää sitäkin, mutta en kuitenkaan halunnut enää kiusata heitä. Jatkoin matkaa maha täynnä ja tyytyväisenä, että onhan heillä  ruokaa.

Välit selviksi

Kahdella Kursunkylän nuorella miehellä oli mennyt sukset pahasti ristiin ja niitä selvitellessä  tuli käytettyä luuvitostakin varsin ahkerasti. Eli ihan kunnon tappelushan siinä oli käynnissä. Kylän poliisi, Tähtinen, seisoi vieressä virkapuku päällä ja katseli tapahtumaa silmä kovana. Ohikulkija ihmetteli, että mikset sinä lopeta tuota mittelöä. ” Pitäähän poikien saada asia selvitettyä. Olen erotuomarina etteivät vahingoita toisiaan. Jos minä nyt kesken selvittelyn erotan, niin nehän saattavat nurkan takana aloittaa uudestaan ja mitä sitten tekevätkään.”

Karvalakkipaari

Sallassa oli suosittu kuppila, Karvalakkipaari.(Sotainvalidien baari) Linja-autot lähtivät sen  edestä  ja auton odottajat kuluttelivat muitten asiakkaitten lisäksi aikaansa. Kun väkeä oli paljon ja muutamat olivat nauttineet muutakin kuin kansalaisluottamusta, niin siinähän tuli välillä vähän erimielisyyksiäkin ja äänikin kohosi muutaman desibelin. Baarin tytöt soittivat poliisin rauhoittamaan tilannetta.  Kun työvuorossa oli nuoremman polven lainvartijoita, lähti heitä kaksi  ”Maijalla” hakemaan huligaaneja putkaan rauhoittumaan. Baarissa katsottiin, että nyt sieltä tulee poliisi ja innokkaimmat syljeskelivät nyrkkeihinsä,  että päästäänpä tappelemaan. Siinä kävikin melkoinen hulina ja meteli kun innokkaimpia vietiin pahnoille lepäilemään. Joskus taisi tarvita jopa kaasuakin parhaille ”urheilumiehille” vauhtia antamaan. Tähtinen oli muutaman vuoden kirkonkylän poliisissa. Kun hän sattui työvuoroon, hän pisti lakin päähän ja  käveleskeli verkalleen, kädet taskussa,  sen runsaan sadan metrin matkan mitä Karvalakkipaariin oli. Kun baarissa nähtiin hänen tulevan rauhoittui porukka saman tien. Onhan poliisi tulossa! Kalle meni tiskille, osti kahvin ja kysyi tytöiltä kuka siellä oli rähissyt. Kuultuaan sen  käveli kyseisten pöytään ja piti puhuttelun, että koittakaapa nyt olla ihmisiksi ettei tarvitse ottaa viranomaistoimia käyttöön.

Notkea

Hilmalle ja Kallelle syntyi poika. Olin silloin alle 10-vuotias. Mentiin katsomaan uutta serkkua. Ylpeä isä esittelikin perintöprinssiään.”Katsokaapas kuinka notkea tällainen pieni  vauva on!” Sitten hän väänteli pojan sellaiseen solmuun että hirvitti katsoa. En vieläkään, kolmen lapsen isänä, ymmärrä että miten hän uskalsi väännellä niin.

Renu

50-luvun loppupuolella Kalle osti ensimmäisen autonsa, Renault Dauphinen.  Sillä hän sitten harjoitteli autoilun saloja ja sattuihan aluksi yhtä jos toistakin. Renu oli aivan uusi ja Kalle lähti päivällistä odotellessaan vähän tutkailemaan rakkinetta. Mitä lienee sen kanssa touhunnut mutta lopulta , käynnistettyään sen, oli törmännyt edessä olevaan seinään. Tulihan siihen lommoja. Saman tien rattiin ja kohti  Rovaniemellä ollutta merkkiliikettä. Sieltä hän oli soittanut: ”Hilma rakas, en taida ehtiä päivälliselle!”

Kerran hän ihasteli: ”On siinä tuossa ruskossa (postiauto ) hyvät jarrut. Se tuli vastaan niin jarrutin ja Renu käännähti poikittain tielle. Ei se tullut päälle.” Taas kerran: ” Mikä on kun Renu ei verä? Vaikka kuinka painaa kaasua. Mutta minullahan onki kakonen silmässä !”

Renu sai loppunsa kun riitautui kuljettajan kanssa. Otti ja syöksyi kesken matkan metsähallituksen puolelle. Renu romuttui, Kalle pääsi vähäisemmin vammoin, mutta Hilma, joka lensi autosta ulos, oli pitkään  sairaalassa. Kalle muisteli myöhemmin:” Minä näin kun Hilman jalat vilahtivat. Tajusin heti tilanteen.”

Pösö

Seuraava auto oli Peugeot 403. En ole kuullut että sen kanssa olisi suurempia sattunut. Olin kerran kyydissä. Meitä oli auto täynnä. Silloinhan tiet olivat kapeita ja mutkaisia sorateitä. Jossain sillä matkalla oli kuitenkin ainakin kilometrin pituinen suora. Kalle, kuskimme, alkaa virittää kaksin käsin Saimaata holkkiin ja sytyttää sitä. Ja mittari näyttää melkein sataa. Ota nyt ainakin toisella kädellä ratista! ”Kyl pösö suoraan kulkee.”

Hermot

Kalle oli rauhallinen kaveri. Ei aivan vähällä hermostunut, mutta kerran oli lähellä. Poikansa Vesa oli sen kokoinen, että kun Kalle oli polvillaan, olivat naamat samalla tasolla. Ottivat leikisti nyrkkeilyottelun. Olivat vain lyövinään, mutta ei perille. Tietysti tuli vahinko. Pojan lyönti osui Kallen silmään melkoisella voimalla. Silloin näytti hetken aikaa, että otti tiukalle hillitä itsensä.

”Puheripuli”

Joskus 50-luvun loppupuolella heinäkuussa. Oli oikein kaunis sunnuntai. Ajattelin lähteä katsomaan ,josko hillat olisivat jo  sen verran kypsiä, että saisi maun suuhunsa. Otin varalta kahden litran päälärin mukaan että jos vaikka. Hilloja oli runsaasti mutta raakoja. Kuitenkin onnistuin löytämään ajan kanssa astian täyteen. Palailin kotiin. Siellä olivat kaikki ovet ulos asti auki, mutta ei ristinsielua maisemassa. Missä lienevät. No eipä väliä. Nytpä herkuttelenkin yksin oikein kunnolla. Hilloja lautaselle. Sokuria ja maitoa sekaan. Siinä annosta tehdessäni näen kun Tähtisen Renu kääntyy pihaan. Auto täynnä väkeä. Ketähän vieraita lie mukana. Avoimista ovista kuulen kun väki nousee autosta. Hilman, pojan ja kahden vieraan äänet  kuuluu pihalta, mutta Kalle tulee sisälle. Pysähtyy keittiön ovelle. Katselee siinä vähän aikaa. Ei puhu mitään. En minäkään. Tulija saa aloittaa. Kävelee astiakaapille, ottaa lautasen ja lusikan ja istuu vastapäätä. Tekee annoksen ja alkaa syödä. Santsaan ja niin tekee Kallekin. Syötyään vie astiat tiskipöydälle ja menee ulos. Sanaakaan ei ole vaihdettu. Ulkoa kuuluu: ”Ei siellä ollut kuin poika kotona. Lähdetäänkö katsomaan onko Saulilla ketään kotona? Auton ovet paukkuvat ja Renu kurvaa tielle. Sehän siinä jännitti, että kutsuuko toisetkin herkuttelemaan.

Aarno Mikkola – muistiin merkinnyt

Vesa Tähtinen muistelee:

Savu nousee ja Matti kulkee

Olimme isän kanssa käymässä isän jo jäätyä eläkkeelle Pellossa ja poikkesimme paikalliseen baariin keskiolusille ja baarissa oli täynnänsä paikallisia veikkosia, joukossa muutama ns. alan mieskin.

Eräs näitä alan miehistä, Hosion Matti, alkoi kyselemään isän kuulumisia ja ukot vaihtoivat kuulumisia ja puhe tuli siitä, että isäkin on alkanut sairastella. Matti kovaan ääneen alkoi mainoa, että se on sitten mahotonta, kun se terveys menee riskillä miehelläkin niin kuin Kallella

Matti muisteli kerran, että oli ollut jossain Nivanpään kämpässä pitkässä istunnossa ja filmi oli katkennut. Seuraava muistikuva Matilla oli se, että hän huomaa liikkuvansa, vaikka luuli olevansa jossain huoneessa. Matti oli sellainen lihavahko yli 100 kgn mies. Matti katsoi alaspäin ja näki savun nousevan holkkitupakasta ja että hän oli Kallen selässä matkalla kotia kohden. Matka kämpille ei ollut kovin lyhyt. Samainen Matti sitten juovuspäissään poltti mökkinsä ja hänellä oli isän suostumuksella väliaikainen yöpaikka Pellon poliisiputkassa, Majoitukseen kuului kuulemma silloin tällöin aamukahvikin.

Metsäpalot

Palolainsäädäntö velvoitti kenen tahansa osallistumaan metsäpalon sammutukseen. Jossain Pohjois-Sallassa oli metsäpalo (ei tämä suuri Tuntsan palo vaan joku muu). Joka tapauksessa Sallan poliisit tekivät rynnäkön Sallansuun ravintolaan ala- ja ylähuuleen ja ilmoittivat, että joka ukko lähtee metsäpalon sammutukseen. Poliisit tukkivat kaikki ulosmenotiet ja Osuusliike Sallan varastoista jaettiin kintaita, kumisaappaita ja haalareita joka ukolle. Osa miehistä oli ankarasti päissään, mutta se ei haitannut. Ukot työnnettiin Osuusliike Sallan linja-autoon ja matka-aika paloalueelle käytettiiin sammutusmiehistön selviämiseen. Tuli näin ollen jollekulle pidempi kapakkareissu.

 

Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen

Kallella paloi kerran Kursun kuppilassa täysin hihat ja hän heitti yhden miehen alas rappusilta niin, että mieheltä murtui kylkiluu. Kaveri tuohtuneena ei nuollutkaan haavojaan vaan teki ilmoituksen ja sitä tutki KRP:n lääninosasto niin taitavasti, että Kalle oli lopulta asianomistajana virkamiehen väkivaltaisessa vastustamisessa. Kaveri sai siitä tuomion. Isä totesi jäljestäpäin jo eläkkeellä ollessaan, ettei se ihan oikein mennyt vaan kyllä hän siinä virassa oli. Mutta se oli sitä aikaa.

No, tällä miehellä oli suhtautuminen toinen kuin toisella Kursun miehellä, joka ilmoitti että jos hän riehuu humalassa, niin hänelle pitää antaa pampusta raskaimman jälkeen. Oli kuulemma Kemissä aiemmin sikäläiseltä poliisipartiolta saanut kunnolla Nokian nuoriso- ohjaajasta ja muisteli, että se löyly opetti olemaan ihmisiksi korkeissakin viinoissa ollessa.

Korttiringin hajoittaminen  Kursussa

Kursun miehillä oli tapa kokoontua sökölle tai ventille johonkin mäensyrjään. Toisinaan sitten naiset soittivat, että mitä se on, kun poliisi ei tee mitään ja ukot vaan pelaavat. Isän epäilyn mukaan soittajan mies ei ollut viime aikoina ollut ilmeisimminkin voitolla vaan päinvastoin. Joka tapauksessa Kalle meni paikalle pitäen jo kaukaa sellaista meteliä ja rytinää, että pöljinkin ja huonokuuloisin korttimies osasi ottaa jalat alleen. Raportointi oli sitten se, ettei siellä mitään korttirinkiä ollut.

Matti Mikkola muistelee:

 Tyylinäyte

“Kysymyksessä on suvun vävy Kalle Tähtinen. Elettiin 50-lukua. Oltiin kuunneltu radiosta Ruotsi-Suomi maaottelua, jonka Suomi niukasti voitti. Viesti ratkaisi tämän voiton. Me pojat ruvettiin puuhaamaan kahta viestijoukkuetta. En muista kaikkien poikien nimiä, mutta Kallen poika Vesakin oli yhtenä ja Saulin pojat Timo ja Pekka sekä allekirjoittanut. Ankkureina olivat Kalle ja Sauli. He lähtivät viimeiselle osuudelle yhtänaikaa. Yhtäkkiä Kallen jalka lipesi ja hän lensi korkeassa kaaressa ojaan. Meillä pojilla riitti naurua! Kalle huumorimiehenä alkoi kysellä, minkälainen tyyli hänellä oli lennon aikana! Meillä pojila oli hauskaa! Annoimme pisteitä koko sen illan! Tällainen juttu on jäänyt mieleen Kallesta ja lapsuudesta!”

Halkosavotta

Elettiin 50-luvun alkuvuosia, oli kuuma kesäaika. Suvun vävy Kalle ja Sauli olivat halkometsässä. Siinä puolenpäivän aikaan nähtiin kaksi miestä juoksemassa peräkkäin, takimmaisella oli kirves kädessä. Vanhempi väki säikähti, että mitä nyt tapahtuu. Sauli pysähtyi talon kohdalla ja Kalle jatkoi juoksuaan. Sauli puuskutti hengästyneenä: “Pysähdy, ei mitään hätää!” Mistä kaikki sai alkunsa? Kalle oli kaatamassa koivua ja latvaoksat sipaisivat Saulin naamaa, jolloin Sauli kirosi kirves kädessä ja siirtyi kohti Kallea. Kalle luuli, että Sauli tulee nyt päälle ja lähti karkuun. Sauli puuskutti perässä ja yritti huutaa: “Pannaan tupakiksi, ei mitään hätää!” Kalle vain jatkoi juoksuaan ja Sauli perässä. Siinä tuvassa Sauli harmitteli, että mitähän tästä seuraa. Kalle-vävyhän oli vielä poliisimies. Kyllä asiat sitten selvisivät ja sille naurettiin ja vaiettiin. Sauli ja Kalle jatkoivat elämäänsä kavereina elämänsä loppuun saakka. Tällainen muistikuva minulla on halkosavotasta.