Pieniä muisteluja

Huh hellettä

Joskus 1960-luvulla Kaaleppi Mikkola, joka asui Kemijärvellä, tuli Kutrikkoon tapaamaan iäkästä isäänsä, Lassi-ukkoa. Oli pitänyt helteitä jo jonkin aikaa ja kuuma oli sinäkin päivänä. Kaaleppi alkoi ihmetellä, että mitä se ukko tuolla pottumaalla. Toisessa kädessä on ämpäri ja toisessa saunavasta. Siellä menee, välillä käyttää vastaa ämpärissä ja sitten huiskii ympäriinsä. – Mitä sinä oikein hommaat? – Kastelen pottumaata kun on ollut näin hellettä. – Heitä pois. Tähän pitäisi tuoda vettä tankkiautolla jos halutaan sen vaikuttavan. Saat vain itse auringonpistoksen kun olet vielä paljain päinki. – No, jos niin on.

Kasettinauhuri

1960-luvun alkupuolella ilmestyi kauppoihin sellainen ihmeaparaatti kuin kasettinauhuri. Ostettiinhan semmoinen meillekin. Oli se hieno. Saattoi kuunnella musiikkia ja jopa nauhoittaa omia puheita tai mitä halusi. Siihen aikaan oli ihmisillä tapana kokoontua vapaa-aikoinaan milloin mihinkin taloon. Joskus saattoi jonkun pirtti olla täynnä väkeä. Siinä sitten joristiin  joutavia jos asiaakin.

Kun se nauhuri oli meillä vielä uusi, oli meillä melkoinen joukko naapureita ja tietysti siinä ihmeteltiin tekniikan ihmeellisyyttä. Naapurimme Erkki Mikkola (Lassin poika) innostui oikein lennokkaasti kertomaan kuinka eräällä nuoremmalla poromiehellä oli ollut sellainen vempele porokämpällä. Illalla kun miehet olivat nautiskelleet janojuomaa ja siitä hyvillään hoilailleet pikkasen isojenpoikien lauluja, oli kaveri ottanut sitä nauhalle. Aamulla, kun monien tukanjuuret oli vähän kipeitä, oli hän pannut nauhan soimaan. Siinä oli tullut kiire pelastaa tekniikan ihme kiukustuneilta juhlijoilta. Erkki lopetti kertomuksensa leviään nauruun ja nauroivathan siinä muutkin.

Tämän tarinan juonihan on tietysti se, että onnistuin pistämään Erkin huomaamatta nauhoituksen käyntiin ja kun oli tarpeeksi naurettu kelasin alkuun ja panin soimaan. Hetken aikaa Erkki katsoi silmät ymmyrkäisinä ja sitten se vasta riemukas nauru räjähti.  – Kato tuota poikaa, minkä teki!

Kelekalla

Setäni Vertti sairasti jotain liikkumista vaikeuttavaa tautia. Siitä asti mitä muistan, hän kulki sisällä ja kesällä kahden kepin kanssa saikaten. Talvella ulkoreissut hoituivat vesikelkan avulla, jossa oli työntöaisa.

Vertin veljenpoika Pekka oli muutaman vuoden ikäisenä kuullut, että Vertti oli ollut ensimmäisen maailmansodan aikana taistelulähetti. Oli siinä ollut pojalla ihmettelemistä: – Miten se kelekan kans?

Hyppy

Vertti kulki viimeisinä vuosinaan pyörätuolilla. Käytiin kerran häntä tapaamassa ja ihmeteltiin kun naama oli kuin tappelun jäljiltä. – Mitä sulle on sattunut? – Kaavuin tämän tuolin kans turvalleni. – No mitä sitten? – Minähän  hyppäsin ylös!

Kumma kuski

Erääseen sukulaismieheen iski kerran paha mahatauti. Monta päivää väänteli mahaa ja oli aivan hulivilisonnalla. Kirkollakin olisi pitänyt käydä mutta miten sitä kun jatkuvasti lentää kuin varpusparvi. Älähän huoli ollakaan. Iltapäivällä loppuu vääntely mahassa, eikä  tarvitse juosta nurkan taaksekaan. Iltakin menee ihan hyvin ja kun yölläkään ei ole vaivoja niin aamulla varovasti hiukan sapuskan tapasta, kun ei ole moneen päivään voinut syödäkään.

Kun ei vieläkään tunnu pahalta niin kirkotteluvaatteet päälle ja odottamaan linjuria. Auto pysähtyy, matkaaja nostaa jalkansa ensimmäiselle askelmalle ja silloin. Ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Kovan pörinän kanssa, niin että autossa olijatkin hyvin kuulivat. Ja housut täyteen!  – En minä taijakkaan lähtiä kirkolle.  Kumma kuski, ei ollenkaan kiukutellu, että turhaan auton pysäytit. Nauro vain!

Ylähuulessa

Joskus 1950-luvun alkupuolella lähti Mikkolan Sauli vaimonsa Saimin ja poikansa Timon kanssa Ylähuuleen (ravintola Sallansuu) syömään. Timo oli reilusti alle kouluikäinen. Osasi kuitenkin hyvin puhua. Seurueessa oli myös Lauri Alapeteri vaimonsa Tyynen kanssa. Salissa oli jo paljon väkeä, mutta aivan perältä löytyi sentään tyhjä pöytä. Tilattiin, kun kerran oikein ravintolaan oli tultu, alkupalat, pääruoka ja vielä jälkiruokakin. Tuli alkupalat ja mukavan tunnelman vallitessa nautiskeltiin. Mutta! Toinen herroista sattui kokeilemaan takataskuaan. Tyhjä! Kokeilee toisiakin taskuja. Sitten kuiskaa toiselle herroista: – Mulla on jääny lompsa toisten housujen taskuun. Miten sinun rahatilanne? Toinen haparoi taskujaan.  – Niin mullaki!

Mikä nyt neuvoksi kun rouvien väskyistäkään ei löydy killinkiäkään. Kaikkea muuta kyllä mitä naisilla yleensä on mukanaan. Kuiskaillen, ettei muu ravintolassa oleva kansa  kuulisi, pohditaan tilannetta. Tuossa lähellä asuu hyvä tuttu. Jospa siltä saisi! Jonkin tekosyyn, ravintolasta lähtöön kesken ruokailun, varjolla Sauli kiiruhtaa asialle. Toiset jatkavat niin kuin ei mitään. Hetken päästä asiamies palaakin. Kun hän pääsee ovesta sisään huomaa poika tulijan. Silloin kajahtaa kirkkaalla lapsenäänellä yli salin:  – ISI, SAITKO RAHAA?

Mitähän hyvää

Takavuosina oli hirviä Vallovaaran suunnalla kovasti vähän ja siksipä hirvimiehet kävivätkin Tuntsan kairassa yrittämässä, josko saisivat “isoa lihaa”. Monta lupaa jäi sielläkin käyttämättä. Mikkolan Saulikin kulki siellä niissä merkeissä muutaman kaverinsa kanssa. Olivat taas kerran reissussa ja yöpyivät jossakin kämpässä. Tulet sytytettiin ja tehtiin olo mahdollisimman mukavaksi. Sauli availi reppuaan ja pohdiskeli: –  Mitähän hyvää se vaimo on tänne nyt laittanut?

Repun pohjalla oli pussi ja siitä löytyi muovinen lasten leikkipuhelin. Lapset olivat isänsä huomaamatta sinne kätkeneet. Kämpässä vallitsi varsin hilpeä tunnelma, kuten arvata saattaa. Sauli nauroi myöhemmin, että kovasti usein hän kuuli tuon: ”Mitähän hyvää se vaimo nyt?”

Rakotulilla

Sauli lähti kotoansa, Vallovaaran Vesantieltä, kokeilemaan josko löytyisi vaikka hirvenjäljet. Lunta oli sen verran että jäljet näkyisivät. Tuuri kävi. Varsin pianhan ne löytyivätkin ja ei muuta kuin perään. Tunnit kuluvat ja jäljet senkun jatkuvat. Mutta periksi ei anna. Kyllä se sieltä vielä. Vähitellen  alkaa päivä pimentyä ja sumuakin alkaa olla. Pakko tässä on luovuttaa. Mutta missä oikein olenkaan. Päivän olen kierrellyt seuraamatta vähääkään mihin olen mennyt. Mutta tuossahan on komia honka. Ei mitään hätää, kun repussakin on vielä evästä. Siihen vain rakotulet ja yöpymään.

Aamulla, kun päivä alkaa valjeta, heräilee metsämieskin ja katselee ympärilleen. Tuossahan on kymmenen metrin päässä aita. Jos hän olisi illalla jatkanut matkaansa ,olisi hän törmännyt siihen. Nousee, kävelee aidan luo. Näkyy peltoaukea ja talokin. Kotomökkihän se siinä. Niinpä tuli vietettyä yö rakotulilla runsaan sadan metrin päässä kotoa. Sumu ja pieni mäenkumpare estivät näkemästä taloa. Se honka oli sellainen, että monta kertaa oli aikonut sen kaataa, mutta aina se oli jäänyt kaatamatta. Jos sitä joskus vaikka paremmin tarvitsisi.

Yöllä

Poikamiesaikana me serkkuni Ollin kanssa kuljeskelimme milloin missäkin. Niitä nuorten kotkotuksia. Kerran olimme aamuyöllä, noin 3-4 aikoihin, matkalla jostakin jonnekin. Minä ajoin. Olli puolinukuksissa vieressä. Tuli auto vastaan ja Olli havahtuu. Katsoo hämmästyneen näköisenä: – Kuka hullu tähän aikaan yöstä on vielä liikkeellä? Sanopa muuta!

Väsky

Lyyli-tädin mies, Ilmari Akola, oli käynyt Sallan kirkolla. Kysyttäessä mitä siellä oli näkynyt oli hän sanonut, että Aarno siellä kulki käsilaukun kanssa. Lyyli nauramaan, että oletko hölmö, ei miehillä ole käsilaukkua. Se on salakku ja se on melkein semmoinen kuin sinulla mutta sinulla se alkaa mululla.

Paukku

Lyyli-täti kyläili Vallovaarassa ja samaan aikaan meillä oli vävykandidaatti (Markku Kolistaja, myöhemmin myös vävy) ensi kertaa näytillä. Kotiin palattuaan oli kertoillut kuulumisia ja senkin, että oli siellä Irjallakin  hellukaveri. Kuka se oli? En tuntenut. No kai sillä nimi on? Markuksi kutsuivat. No mikä sukunimi? En tiedä. No etkö kysynyt? Kysyin, mutta miksikähän eivät halunneet sanoa. Sanoivat vain että joku Paukku.

Aarno Mikkola