Veikon, Hiljan ja Ullan kotiseutumatka

 

VEIKON, HILJAN JA ULLAN KOTISEUTUMATKA V. 1992

Salla-seuran järjestämälle matkalle lähti isänikin näyttämään äidilleni rakasta synnyinseutuaan kesällä v.1992. Mukana oli myös Ulla Kellokumpu, jonka äiti on myös samasta paikasta lähtöisin. Ulla oli matkassa mukana myös hoitajan ominaisuudessa, olihan kotiseutumatkailijat jo varsin iäkästä sakkia.

Salla-seura oli suunnitellut yöpymispaikaksi ja tukikohdaksi Mikkolanniemeä, mutta Kuolajärvelle saavuttuaan isäni oli sanonut ”Minä ainakin yövyn kotipaikallani, vaikkei kukaan muu tänne jäisikään”. Viisi henkinen ryhmä oli erkaantunut isosta ryhmästä ja pystyttänyt teltan Kairalan pellolle. Tämä matka oli huonokuntoiselle isälleni muistojen matka ja toiveiden täyttymys. Pääsihän vielä näyttämään äidilleni kaunista Kuolajärveä ja siellä olevia kauniita maisemia. Kuolajärvestä ja kotona olosta puhuttiin aina, kun sisarukset Eila ja Laila tulivat käymään ja useasti myös sukulaisten ja naapureiden kesken. Isä puhui paljon myös äidille ja meille lapsille kotipaikastaan, mutta en minäkään osannut kuvitella paikkaa niin kauniiksi ennen kuin itse näin omin silmin.

Isä oli kiertänyt ahkerasti tuttuja tanhuvia ja elänyt muistoissaan. Ullan oli täytynyt kulkea pari metriä edellä ja raivata kulkureittiä heinikossa ja katsoa turvallista tietä kulkea. Isä oli kulkenut kahden kepin kanssa ja välillä kontaten Ullan perässä, äiti tietenki apunaan. – Kontaten kun kulku ei muuten onnistunut. Tuntitolkulla hän oli jaksanut tutkia talon paikkoja. Erään kerran hän oli ehdottanut ”Mennään saunalle” ja saunalle oli menty. Näkyi vain kukkaketo, mutta Isä oli sen niin elävästi kuvannut, että Ulla Isän muistotilaisuudessa 17.4.1995 muistopuheessaan kertoi ”Itse näin vain kukkakedon, mutta niin elävästi hän saunankin kuvasi, että vieläkin kun suljen silmäni, näen saunan höyryävän”. Useita kertoja he olivat käyneet Alexin ja Selma-tädin puolella kylässä ja Kaira-Väinössä. Olivatpa yrittäneet Kalmaharjuunkin tanssimaan, mutta se oli suuri pettymys, kun kauniin harjun paikalla olikin ammottava soramonttu.

Yhtenä aamuna Isä oli herännyt neljältä, ryöminyt salaa toisilta teltasta ulos. Toisten heräillessä tuli isä jo retkeltään ja oli kertonut käyneensä Kaira-Erkissä kylässä. Matkasta innostuneena oli siltä aamulta unohtua insuliinit pistämättä – ei sitä ollut muistanut hoitaja eikä hoidettava. Tämä matka oli isälle muistojen ja toiveiden matka ja vaati fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja. Varmasti hän eli jaksamisensa äärirajoilla. Olemme silti iloisia siitä, että isä sai näyttää äidille omia rakkaita synnyinmaisemiaan. (Leila Piisilä, Veikko ja Hilja Kairalan lapsista vanhin).

Heikki Akola, Heino Karkkola, Ulla Kellokumpu, Veikko Kairala, Ilmari Junttila, Valtteri Karkkola, Hilja Kairala ja Yrjö Ulkuniemi (kuva Leila Piisilä)
Vasemmalta: Heikki Akola, Heino Karkkola, Ulla Kellokumpu, Veikko Kairala, Ilmari Junttila, Valtteri Karkkola, Hilja Kairala ja Yrjö Ulkuniemi (kuva Leila Piisilä)