Seuraavassa entinen sallalainen, tamperelainen toimittaja, serkkuni äidin puolelta, Pekka Mikkola kirjoitti Aamulehteen 25.8.1991 elämysmatkastaan vanhaan Sallaan. Pekan seurueeseen kuuluivat hänen serkkunsa Kauko Mikkola, Maritta Laurila (os. Kairala) ja Martti Remes. Ryhmä matkusti linja-autolla, jossa suurin osa oli entisiä vuorikyläläisiä.

”VANHA SALLA AUKI VAIN HETKEN

Pitkät matkat ovat pohjoisessa lyhyitä. – Tuossahan se on ihan lähellä, parinsadan kilometrin päässä, sanotaan. Lähelle sen sijaan voi olla pitkä poronkusema. Kaksi ryhmää ehti tänä kesänä käydä katsomassa entisiä myllerrettyjä kotikontujaan ns. vanhassa Sallassa. Aikaisemmin tarkasti vartioitu ja tiukasti suljettu sodassa menetetty alue avautui ainakin hetkeksi juuri ennen Neuvostoliiton kriisiä. Ensimmäistä retkikuntaa ei päästetty heinäkuussa ihan rajan pintaan. Toinen porukka pääsi elokuun puolivälissä kilometrin päähän täysin sodissa tuhotusta kirkonkylästä. Inarin Raja-Joosepin ja Kuolan Muurmanskin ja Kantalahden kautta taivallettiin noin 1200 kilometriä. Suoraan rajan yli olisi ollut muutama peninkulma, ja monen nykyinen kotitalo olisi ollut vielä lähempänä. Vain muutama kymmenen sallalaista ehti tänä kesänä käydä etsimässä juuriaan.

Vanha Salla kantaa nyt Alakurtin piirin nimeä ja on sotilaiden, rajavartijoiden ja metsureiden tyyssija. Neuvostoliitto halusi ottaa jo talvisodan rauhassa ison palan Sallasta suojatakseen varsin lähellä vanhaa rajaa kulkevaa Muurmanskin rautatietä, joka oli jatkosodassa tärkeä liittoutuneiden kuljetusreitti.

 

Toisen sallalaisryhmän matka sujui varsin luistavasti ja vastaanotto oli kaikkialla lämmin.

Vanhan Sallan alueella on nyt vain yksi taajama, ankea 6000 asukkaan Alakurtti, jonka vieressä sijaitsi aikanaan Kurtin suomalaiskylä. Tuntsajoen komea Kotikoski kohisee ohitse kuin koristaakseen varuskuntakaupungin nuhruisia kasvoja. Lehmät laiduntavat kerrostalojen pihoissa. Kankeita sotilaita, resuisia metsureita, ujonoloisia lapsia ja tanakoita naisia käyskelee harvakseltaan kaduilla.

Taistelut kulkivat talvi- ja jatkosodassa tienoon yli kolme kertaa. Raiskatulta vanha Salla paljolti vieläkin näyttää. Kantalahden seudun komeat aarnimetsät loppuvat melkein heti sata kilometriä leveän rajavyöhykkeen alkaessa. Metsät on ainakin teiden varsilta sodan jälkeen suurelta osin hakattu ja kasvavat nyt koivuvaltaista tiheää ryteikköä. Monet seljänteet ja vesistöt ovat kuitenkin hivelevän kauniita.

Entinen noin 50 talon Kuolajärven kylä levittäytyi nauhamaisena kolmen järven ympärille. Nyt seudulla toimii rähjäinen kolhoosi, rantamilla heikkokasvuisia heinäpeltoja ja pohjoisimman järven päässä on vaatimaton lihakarjan aitaus. Suomalaistalojen kivijalkoja löytyy sieltä täältä. Vain kaksi liuskekivistä tehtyä valtaisaa uunia on vielä pystyssä. Tämän tästä näkee sodan arpia: taisteluhautoja, poteroita ja bunkkeripohjia. Venäläisten muistomerkkejä on pystyssä monilla paikoilla. Sallan entisen kirkokylän seutuvilla on rajavartijoiden kasarmi ja peltoja.

Suomalainen puheensorina äityy pienessä neuvostobussissa jo mekkalaksi kun Vuorijärven seudun kangasmaisemat levittäytyvät ympärille. Leveä, muusta lapinmurteesta täysin poikkeava sallalainen puhetyyli remahtelee:

– Kattokaa mikkä jäkälämaat. Voi mahoton! – Tuossa minä hongalla makasin yötä kaksi viikkova ku kiekerövä hiihettiin. – Ja viiskytä vuotta on tuoki tunturi ollu silimiltäni piilossa. – Tässähän on Sulahaaran silta. Siinä se opettaja ja se sairasmajan hoitaja tapas. Ja taisi ne ruveta oikein seksittelemäänki. Ja yksi kupotti sillan alla saukonrautoja kokemassa eikä tohtinu tulla pois. Vaan taisi siinä kattojallaki tehä mieli…

Nauru remahtelee. Väki hiljenee hartaaksi, kun kristallinkirkas järvi vilahtaa esiin. Vuorelan Eelis näkee heti kotiniemensä, joka pistää tyyneen veteen. Monet harhaavat hetken, hahmottaminen on vaikeaa. Kylätien varsi on myllerretty ja heinäinen. Pian alkavat muistot kuitenkin vertyä. Kunnarit, Salmelat, Luusuat, Lassilat ja monet muut löytävät paikkansa. Sallan toisessa retkikunnassa on mukana paljon juuri entisen Vuorijärven kasvatteja. Syrjäinen erämaakylä eli sahoineen, myllyineen ja ohrapeltoineen lähes omavaraisena ja luontaistaloudessa sotiin saakka. Yli 60 sauhun kylä oli eloisa kokonaisuus ja luonto ympärillä antoi paljon ruuanlisää: jalosukuista kalaa ja tuoretta lihaa.

Eeliksen metsästys- ja kalastusjutut pulppuavat: – Ammuin minä kerran kolme hirveä kahdella laukauksella. Ja kerran sain hirven ampumatta. On minulla maailmanennätyskin: kun oli lohiverkot kuivumassa, tarttui niihin kerran naapurin sonni ja toisella kertaa venäläinen pässi!

Mukana seuranneilla venäläisisännillä riittää riemua. Varsinkin kun illalla ammuttuja karhuja oli kahdeksan ja seuraavana aamuna jo tusina. Isäntä johdattelee osan vieraista legendaariselle Kutsajoelle illaksi kalaan. Saalis ei ole kuitenkaan entisaikojen veroinen. – Sotilaat sen on lappaneet tyhjäksi. Mitä muuta niillä on täällä tekemistä.

Illan hämyssä irtaantuu ryhmä toisen polven edustajia, köröttelee maastoautoilla tovin ja leiriytyy Kuolajärven kauniille, tunturien ja vaarojen ympäröimälle rantamille. Nuotiolla palautuvat puheisiin vanhojen muistelukset niin, että jo luulee välillä itsekin asuneensa täällä veden partaalla jängän reunan sijasta.

 

Aamuvarhaisella löytyy monia talojen paikkoja kotiseutuharrastajan laatiman kartan avulla. Kairalan vanhasta sillasta on vain pilarin päitä jäljellä. Mikkolanniemessä on uuden sillan tekijöitä, mutta votkan juonniksi näyttää päivä pojilla taitahtaneen. Kaksi suurta kivikasaa on pystyssä Alapään kylänosassa. Toinen niistä varmistuu isän kotitalon uuniksi. Melkein on vielä leivänpaistokunnossa. Serkkupojan jalan alle sattuu pikkuruinen vihreälasinen pullo. Tammisaaren tehtaan tuotantoa, Hokmannin tippoja siinä varmaan on pidetty. Käyn lähtiessä koukkaamassa järven vettä ja ujutan pajunoksasta korkin päälle. Vaikka kuinka yrittää eritellä asioita tyynesti mielen valtaa äkkiä kumma haikeus: paljon on menetetty, ja minkä vuoksi – joidenkin paukapäiden suurvaltajohtajien vallanhimojen vuoksi. Ei niillä enää ole mitään merkitystä, jos oli silloinkaan.

Kostuttivat matkat siis vähän sallalaistenkin silmäkulmia. Mutta siinä missä avoimet karjalaiset ovat kotiensa raunioilla vuodatelleet herkkiä kyyneleitä, usein puristui jäyhän peräpohjalaisen käsi tiukasti nyrkkiin . – Saatanan ryssät, minkä tekivät. Maan ottivat, eivätkä osaa pitää niistä huolta! Voi voittajia! Kulunut sanonta, mutta niin totta taas.” (kirjoitus on lyhennelmä)

 

Mukana matkalla ollut Martti Remes muisteli, että Veikko oli tehnyt lähtiessä kartan Schroderuksen hetteelle. Pojat olivat käyneet kahviveden sieltä ja venäläinen vartija oli ihmetellyt, että mistä nämä tämän hetteen olemassaolon tiesivät.

Pekka Mikkolan alkuperäistekstistä muokannut e-l vuonnala