Poronhoito ennen

Poro (Rangifer tarandus tarandus) polveutuu suoraan villistä peurasta ja oli aluksi ihmisten käyttämä työapulainen, kuten hevonen myöhemmin.

Pororaidoksi sanottiin sellaista letkaa, johon oli liitetty useampi poro joka veti rekeä tai pulkkaa. Pororaitoa ohjastettiin vuottoraipalla. Pororaidoilla ajettiin kauppamatkat Kemijärvelle, Rovaniemelle jopa Tornioon ja Ouluun saakka. Talvisin nämä raitoporot olivat ainut kuljetusmahdollisuus. Kaupankäyntiä oli myös Venäjälle Kantalahteen, Juonniin ja Knäsöön. Sieltä haettiin mm. jauhoja. Poro jaksoi vetää ns. jauhomaton, jossa oli kaksi jauhosäkkiä yhdessä. Arviolta n. 70 kg. Poroa käytettiin pulkan kanssa yleisesti liikkumavälineenä.

Aiemmin poroja käytettiin myös peuranpyynnissä houkutuseläiminä ja kesäisin tavarankantajina ns. takkaporoina. Laajat ja vapaat jäkälämaat takasivat poroille suotuisat olosuhteet kasvaa yhä tärkeämmäksi ravinnon tuottajaksi. 1800-luvun lopulle saakka poroja oli paimennettu pitäjän alueella. Porojen määrän runsastuttua ja laidunmaiden käydessä ahtaiksi, porollisten oli pakko lähteä laiduntamaan karjaansa Venäjän puolelle. Siellä oli tilaa eikä laidunmaista tarvinnut maksaa vuokraa. Paliskunnat syntyivät jo 1800 -luvun lopulla. Kuolajärven pitäjään tuli kaksi palkista, pohjoinen ja eteläinen. Kuolajärveläiset, jotka kuuluivat pohjoispalkiseen, paimensivat porojaan mm. Airistunturin läheisyydessä Hanhivaarassa.

Paavo Hautala (entinen kurtinkyläläinen, kirjailija) kirjoittaa värikkäästi poronhoidosta ”Entisajan poronhoitoa Sallassa” Raito-lehti 1/2003:

Syksyllä ilmojen jäähdyttyä aloitettiin varsinaiset hakutyöt ja niitä jatkettiin puolitalveen, kunnes palkinen oli tyhjä ja kaikki porot kasassa. Hakutöitä johti poroisäntä. Hakumiehet jaettiin roikkiin, joilla kullakin oli johtajansa. Johtaja piti aamuisin ennen hiihtoon lähtöä käskynjaon, jossa määrättiin missä kukin pari sinä päivänä hiihti. Kasvavaa tokkaa kuljetettiin sitten sovittua kautta, etsimistä jatkaen, kohti erotusaitaa. Roikalla oli raitomies, asentomies, joka huolehti hakumiesten ajokkaiden kuljetuksesta sekä rakotulien ja ilta-aterian valmistuksesta. Ensimmäisenä hakupäivänä teurastettiin ruokaporo. Veri jäädytettiin nurin käännettyyn ja pestyyn poron mahalaukkuun. Poron verestä tehtiin myös poromiesten herkkua tunkaa. Tunka tehtiin ahtamalla verta ja kuuta pestyyn ja puhdistettuun paksuunsuoleen. Tunka keitettiin tai paistettiin. Aamuateriaksi poromies söi paistista tai lavasta vuollun läskillä ja voilla höystetyn käristyksen. Iltaseksi asentomies valmisti liha- tai tunkakeiton, jonka palanpainikkeena oli keiton päältä kuorittu rasva.

Paksu lumi upotti poromiesten pitkien suksien alla. Suksen päläs, mäystimen takana oleva alue, oli entisaikaan tehty poron koipinahkasta, sittemmin ohuesta messinkipellistä ja lopulta tulivat polkupyörien päällyskumiset päläkset. Lipsumista ehkäisivät siteissä olleet kannantakaiset remmit. Kenkinä käytettiin kippurakärkisiä porotossuja, kallokkaita. Sauvat oli koivukepeistä tehtyjä, joissa oli vitsasta punottuja sompia. Myöhemmin tulivat rytisauvat ja nahkasommat. Täydellä ahkiolla ajettaessa roikkuivat sukset kannat edellä ja sauvat sommistaan perässä ahkion liekkoon sidottuna.

Porokämppiä oli harvassa, joten hakumiehet yöpyivät yleensä hongalla. Louevaatteet oli pystytetty ja makuupaikka, loito, havutettu kuusenoksilla. Rakotuli, joka tehtiin jykevästä hongasta, oli sytyttämistä vailla, kun hiihtomiehet saapuivat hikisinä ja väsyneinä asennolle. Rakotulen, hongan, osien nimet ovat alinen, päällinen, tulipuoliset, pönkät, tulkut, roitakkeet, perkka ja kynnyspuut.

Parissa viikossa tokat kasvoivat satoja poroja käsittäviksi ja roikat yhtyivät kyläkunnittain porukoiksi. Erotuspäivä lähestyi. Tokka kierrettiin, ajettiin kasaan ja vetomies vetoporoineen lähti Muotkalahtea kohti. Oohotus, eräänlainen käskyhuuto, kajahti! Tokka höristi korviaan, mihin suuntaan lähdetään. Siulaajat, porojen ohjaajat, asettuivat tokan kahta puolen ja ajajat perään. Viimeisinä seurasivat asentomiehet raitoineen. Siulaajat käänsivät kilmoilijat, tokasta karkaajat, takaisin. Joku poro saattoi karata ja rohkaista toisia mukaansa. Jos tämä alkoi toistua, saattoi poromies ampua villitsijän hankeen, josta raitomiehet sen korjasivat ahkioonsa. Matka jatkui. Oohotus kaikui, poronkellot kilkattivat, vasat roukuivat emiään ja saivat niiltä tyynnyttäviä vastauksia. Miehet huutelivat ja porotokka huurusi. Toiselta suunnalta läheni toisen kylän hakuporukka, kolmannelta kolmas. Kukin pyrki vuorollaan vetovuoroon.

Poroaita oli rakennettu sellaiseen paikkaan ja tulo suunnattu siihen niin, että porot huomaamattaan tulivat asteittain kapeneville johteille ja hakausten läpi isoon aitaan, jonka veräjä suljettiin.Tästä porot sitten pienemmissä erissä ajettiin varsinaiseen erotusaitaan. Erotusaitaan liittyivät tappokarsinat ja kunkin kylän elokarsinat. Erotus kesti yleensä kaksi päivää. Teurasporoja olivat lähinnä härät sekä vanhat tai marrot vaatimet. Osa niistä myytiin summakaupalla paikalle saapuneille ostajille, suuri osa hihnoitettiin ja kuljetettiin kyliin teurastettaviksi. Porot otettiin hengiltä puukolla niskaan pistäen, veri laskettiin onteen, talteen, eläimet nyljettiin, asetettiin hankeen jäätymään ja ajettiin hevosilla kirkonkylään markkinoitavaksi. Kotona teurastetuista myytiin yleensä vain paistit, etupää jäi omaan käyttöön. Vaatimista parhaat yksilöt ohjattiin elokarsinoihin. Porot luettiin veräjänpieliin asettuneiden lukumiesten lautoihin ja samalla viillettiin puukolla lapaan lukumerkki. Purrut urokset taas saivat purumerkin paistiinsa. Vasat merkittiin ja tunnistamattomat myytiin palkisen hyväksi. Poroisäntä, joka valvoi erottelua, osti parhaita hirvaita siitokseen, palkisenpolkijoiksi. Kun erottelu päättyi, ottivat kunkin kylän miehet oman tokkansa ja lähtivät kuljettamaan sitä omiin suuntiinsa ja perustivat kylänsä lähistölle kiekerön vahtien huostaan. Kuolajärveläiset, jotka kuuluivat pohjoispalkiseen, paimensivat porojaan mm. Airistunturin läheisyydessä Hanhivaarassa. Poroja jäi paimentamaan muutama palkattu renki. Porot laidunsivat runsailla jäkälämailla keväthangille Maarianpäivään saakka. Porokarja säilyi huonosti noilla hyvillä laidunmailla, koska porovarkaudet olivat tavallisia ja Venäjällä merkit muutettiin helposti. Näin jatkettiin kevättalvelle, kunnes palkisen tyhjennettyä ja teurastusten loputtua huhtikuun lopulla, alkoi taas aitaanveto. Hankien alkaessa löysätä, mutta ennen soseen tuloa, kiekerö koottiin ja porot vedettiin kylän tuntumassa olevaan aitaan. Siermukoita, nuoria poroja, lukuun ottamatta kaikki hihnoitettiin. Vaatimet ja opetetut hirvaat vietiin aidan ulkopuolelle kaivamaan. Vuonnelot ja urakat sitä vastoin päntättiin, sidottiin lyhyellä hihnalla, kiinni aitaan tai aidan sisällä oleviin puihin. Siinä ne juntturoivat päivän tai kaksi koetellen niskavoimiaan, alistuen lopulta vankeuteen ja alkoivat seistä hihna löysällä. Sitten seurasi opetus tanumaan, tottelemaan.

Nöyrimmästä porosta alkaen ne sidottiin ajoporon kurkun alle ja lähdettiin nykytellen liikkeelle, poukkoillen ja saparo tärräten. Kulun tasaannuttua liitettiin kollokseen, porojonoon, toinen, kolmas ja niin edelleen. Kun raito katsottiin kulkevaksi, vietiin porot ulos syömään. Työtä jatkettiin kunnes kaikki oli saatu opetetuksi. Näin pohjoispalkisen porot olivat kaikki hihnaporoja, opetettu kulkeviksi, myös teuraaksi tulevat. Kolmantena päivänä, ensin vaatimet, sitten hirvaat ja urakat, vietiin raidoittain kylän läheisille vasotuskankaille, kukin taho omille paikoilleen.

Pohjoispalkisessa käytettiin hihnavasotusta. Se vaati paljon työtä, mutta varmisti emien ruuansaannin, vasomisen onnistumisen ja säästi karjaa pedoilta. Poro sidottiin metrin mittaiseen mäntypölkkyyn, jota siirreltiin kolme neljä kertaa päivässä. Yhdellä miehellä saattoi olla yli sata vaadinta vasotettavana. Siirtämisen lisäksi työhön kuului kaivamisen auttamista, tannertuneiden, kiinnitarttuneiden, irrottamista ja petojen karkottamista. Pohjoispalkisessa saattoi esiintyä talvisin kymmenkunta sutta, useita ahmoja, ilveksiä, karhuja ja kotkia. Pahimpina vuosina hävisi petojen suuhun jopa 70% vasoista. Vasominen alkoi yleensä vapulta. Vasa merkittiin ja kun se vöyristyi seuraamaan emää, emä päästettiin irti. Pälvien tultua vapautettiin myös hirvaat ja urakat. Lumen sulattua siirryttiin jänkien reunoille ja jängille, mistä porot saivat vettä juodakseen. Viimeistään juhannukselta tyhjenivät vasotuskankaat. Vasotusmiehet keräsivät, kuivasivat ja tervasivat suksensa ja ahkionsa. Voitelivat hihnansa aitan orsille ja lähtivät koteihinsa talostelemaan. Poromiehen vuodenkierto oli päättynyt.”

Syksyisin olivat porojen teurastukset eli poroerotukset. Tällöin porottomatkin saivat poronlihaa ostaa. Porojen ettotyöt eli porojen kokuamiset aitoihin vaativat runsaasti raakaa työtä ja voimaa. Ei ollut moottorikelkkoja eikä helikoptereita auttamassa. Hiihtämällä kuljettiin peninkulmien pituisia matkoja keräten poroja pienimmistä parttioista isompiin tokkiin. Heti kohta kun koko elo oli saatu kasaan ja siirrettyä erotusaitaan, alkoi porojen erottelu. Poroaita oli ennen puisista riu´uista koottu aitaus johon johti siuloilla kapeat rännit, joita pitkin porot kuljetettiin aitaan eli kirnuun. Varsinaiset aidan osat ovat syöttöaita, kaarre, kirnu ja konttorit. Porot kiersivät kirnussa vasat pinkoen perässä. Jokainen vasa löysi oman emänsä ja juoksi tämän rinnalla tai perässä. Näin saatiin tietää kenelle vasa kuului. Vasat otettiin aidassa kiinni käsin tai vimpaa ja suopunkia käyttäen. Terävällä puukolla leikattiin vasan korviin omistajan merkki. Konttoriksi sanottiin poroaidan yhteydessä olevaa pienempää aitausta, jossa merkintä tapahtui.

Yleensä poroelosta oli n. 75-80 prosenttia vaatimia eli naarasporoja ja loput uroksia, hirvaita ja härkiä. Härkiä tehtiin puremalla hirvasporoja. Eli puremalla murskattiin terävillä hampailla urosporon kivekset, jolloin siitä tuli kuohittuna härkä. Härkäporot olivat hyviä ajo- ja takkaporoja. Hirvas on yli kolme vuotias urosporo. Poroilla on ns. rykimäaika eli kiima-aika syksyn pimeimpään aikaan elokuulta marraskuulle. Porovaadin kantaa noin yhdeksän kuukautta ja tekee vasan pälvelle eli jo osittain sulaneelle maalle. Poron vasa nousee jo tunnin kuluttua jalkeille ja on valmis elämän koettelemuksille. Keväällä poron on helppo ruokkia vasojaan, koska luonto ei ole vielä herännyt eikä räkkä haittaa. Räkkä eli kaikki lentävät hyönteiset, sääsket, paarmat, kärpäset, hyttyset ovat porojen kiusa kesällä. Poroilla on kesäisin haittana myös kurmut ja nenäsaivartajat. Nämä ovatkin autojen lisäksi porojen pahimmat viholliset. Syrjäisillä metsäseuduilla saattaa myös kotkat verottaa vastasyntyneitä poronvasoja. Syystalven kiima-ajan jälkeen hirvas pudotti sarvensa. Kesän ruohokasvit lakastuivat ja poro siirtyi jäkälän, varpujen ja muiden kuitukasvien syöntiin.

Poro on kuulunut sallalaiseen ruokapöytään jo kauan. Poronlihan lihassyyt ovat ohuet ja liha siten erittäin mureaa. Poronlihan rasvapitoisuus on alhainen. Lihasten ja lihassyiden välissä ei juuri ole rasvaa. Poro varastoi rasvoja selän päälle useita senttejä paksuksi kerrokseksi eli pinnaksi. Näillä rasvavarastoilla poro selviää talven yli. Poronlihan valkuaisainepitoisuus on korkea ja se sisältää runsaasti vapaita aminohappoja. Syksyisessä poronlihassa on runsaasti vitamiineja, A, B ja C –vitamiineja. Poronliha sisältää runsaasti kivennäis- ja hivenaineita. Poron veri on rautapitoista. Eräs tärkeä hivenaine lihassa on seleeni. Seleenillä sanotaan olevan syövän synnyn estäviä tekijöitä. Vasan lihassa pitoisuudet ovat vielä korkeammat. Porosta otettiin kaikki talteen, nahka, veri, sarvet, koivet lihan lisäksi. Poron nahat ”peijittiin”, naulaamalla ne seinille kuivumaan. Poron veri otettiin talteen ja siitä tehtiin ruokaa, punasrieskaa eli veripalttua. Poron kuuta eli selkärangan vieressä olevaa rasvakertymää käytettiin tämän veriruoan maustamiseen.

Sarvet käytettiin erilaisten tarvekalujen aihioiksi, puukon varret, suopungin kielat yms. Koivista irroitettiin koipinahkat erilleen ja ne muokattiin pehmeiksi. Muokatuista kopinahoista tehtiin heinäkenkiä, kallokkaita ja nutukkaita. Nämä jalkineet olivat talvella käyttökelpoiset, kun niihin laitettiin pehmyttä kenkäheinää sisälle. Mitä tämä kenkäheinä sitten oli? Ja mistä sitä saatiin. Yleensä kenkäheinäksi kelpasi jänkäniittyjen pehmeä sara. Kallokkaat tehtiin varresta löysiksi ja noin 30 senttiä korkeiksi. Varren suut kiedottiin sitten erillisillä pauloilla säären ympärille. Paulat olivat koristeellisista villalangoista punotut noin viisi senttiä leveät nauhat, joiden päissä oli vielä kirjavat tupsut. Nutukkaissa saattoi olla kiinteät nauhat esim. nahkasta ja varren suussa pehmikkeenä lampaan nahkaa. Näihin kenkiin tehtiin kippurainen nokka, jotta niillä saattoi hiihtää mäystinsuksilla.

Poron koivet kuivattiin ja niistä tehtiin ns. koparakeittoa. Sääriluut käytettiin siten, että ne laitettiin uunin tai piisin kuumaan hiiliahjoon, jossa ne kypsyivät. Sen jälkeen ne katkaistiin ja kypsynyt luuydin eli luikku imaistiin suoraan suuhun. Luikkuvelliä saatettiin myös keittämällä tehdä. tällöin sääri- eli konttiluut pantiin isoon kattilaan kiehumaan ja sen jälkeen särjettiin ja syötiin ytimet pois. Myös luiden nivelten kohdalla olleet jänteet kypsyivät pehmoisiksi ja syötäviksi. Poron sisäelimet, sydän, maksa ja munuaiset sekä kieli käytettiin kaikki tarkoin. Poron sisäelimet olivat arvokasta ravintoa. Maksan a-vitamiini oli moninkertainen sian tai naudanlihaan verrattuna. Kieli olikin herkkua, keitettynä suolavedessä ja sen jälkeen jäähdytettynä vastasi tämänpäivän makkaraa. Entisajan makkaran virkaa toimitti myös ns. tunka. Tunka tehtiin puhdistettuun suoleen, johon laitettiin poronverta ja ruisjauhoja sekä mausteeksi suolaa ja poron kuuta. Solmittiin päät kiinni ja pistettiin uuniin paistumaan. Myös poronpää keitettiin, mutta vain keitetyt lihat syötiin, ei keitinvettä. Ei tainnut pororievussa olla käyttämätöntä osaa. Vattanahkastakin keitettiin velliä. Rapamahaa käytettiin nurin käännettynä ja lumella puhdistettuna veren säilöntäsäkkinä. Säkki nostettiin joko puun oksalle tai sullottiin lumihankeen säilöön. Osa lihoista kuivattiin kevättalvella ahavassa. Koska suolan käyttö oli siihen aikaan vielä vähäistä lihan säilömiseen, niin kuivat lihatkin jäivät vähän huonolle suolaukselle ja osa lihoista jäi kuivattaessa märiksi. Lihat laitettiin usein kokonaisina lapoina ja puolikkaina paisteina kuivamaan talojen seinille räystään alle. Kyljet nosteltiin myös kokonaisina. Kevätahava eli kuiva pakkasilma ja tuuli kuivasivat lihat koviksi ja tummiksi. Kuivat lihat säilöttiin kesäksi viemällä ne vintille tai aitan ylisille jauhosäkkeihin pakattuina. Pakasteitahan ei ollut mihin säilöä. Kesällä niitä sieltä hakiessa saattoi mukana tulla ”kutsumattomia vieraita”.

Porosanastoa:

poro= puolikesy peurasta polveutuva hyötyeläin

vasa= poro ensimmäisellä ikävuodellaan

seirmukka= poro toisena kesänään

vuonelo= naarasporo toisella ikävuodellaan

vaadin= kolmea vuotta vanhempi naarasporo

runo= tilapäisesti mahoksi jäänyt naarasporo

tainakka= ikimaho naarasporo

urakka= urosporo toisella ikävuodellaan

vuorso= urosporo kolmannella ikävuodellaan

hirvas= kolmea vuotta vanhempi urosporo

härkä= kuohittu urosporo

kunteus= urosporo neljännellä ikävuodellaan

kosotus= urosporo viidennellä ikävuodellaan

maakkanas= urosporo kuudennella ikävuodellaan

nimiloppu= kuutta vuotta vanhempi poro

kesakko= kesällä syntynyt vasa

valakko= valkea poro

musikki= musta poro

rusakka= ruskea poro

luostakka= valkeakylkinen poro

kalppinokka= valkeaturpainen poro

nulppo= sarvensa pudottanut hirvas

naamasarvet= nahan peittämät kasvavat sarvet

peurakorva= poro, jolla ei ole vielä merkkiä

peurakka= vauhko tai arka poro

maanija= arka, ihmistä karttava poro

taamoa= opettaa, kesyttää

pailakka= kesyttämätön poro

kesukka= kesy poro 89

kisura, kermi, rautsa, morri = pieniä, raihnaita poroja

räkkä= hyttyset, paarmat kurmut ja saulakat

kurmupaarma= porokiiliäinen

kurmu= edellisen toukka

saulalintu= poron nenäsaivartaja

paliskunta, palkinen= poronhoitopiiri

palkia= kulkea kesälaitumella

kiekerö= valvottu alue, jossa porot kaivavat talvella

jotos=porojen kulkema rannio hangessa

luppo= naava

vasanmerkitys= keväällä syntyneet vasat merkitään

erotus= syksyinen merkintä, teurastus ja kuohitusaika

lukeminen= yli yksivuotiaitten porojen laskenta verotusta varten

etto= porojen kokoaminen erotusta varten

aita, erotusaita= johdinaidoin eli siuloin varustettu aitaus, jossa erotus tapahtuu

kirnu= erotus aidan pyöreä osa

konttori=erotusaidan sivukarsina

vieroporo= aitaan joutunut vieraanpalkisen, tuntematon poro

pureminen= poron kuohinta puremalla

piettiö= vaillinaisesti purtu poro

rykimä= porojen kiima-aika

kulvakko= rykimän uuvuttama hirvas

elo= suuri porolauma (tuhansia poroja)

tokka= suuri porolauma(satoja poroja)

parttio= pieni porolauma (kymmeniä poroja)