Esihistoriallisella ajalla, jolloin koko pohjoisen pallonpuoliskon peitti mannerjää, Kuolajärvi uinui muinaisen Itämeren (Yoldianmeri/Asylusjärvi) alla. Jään sulaminen alkoi noin 12 tuhatta vuotta sitten. Sulaessaan vesi kasasi hiekkaharjuja, näistä syntyivät alueen tunturit. Tunturikasvit ja erilaiset nopeasti leviävät rikkaruohot valtasivat maan iloisenkirjavana kukkatarhana, jota puut eivät varjostaneet. Seudulle tulivat avoimeen ruohikkovyöhykkeeseen sopeutuneet eläimet ja niiden metsästämiseen erikoistuneet metsästäjäheimot. Sen jälkeen tulivat pensaat ja lehtipuut, koivu ja haapa, jonkin aikaa ainoat puulajit. 8000 vuotta sitten saapui mänty. Parissa vuosituhannessa se valtasi tunturien rinteet n. 200 metriä nykyistä ylempänä ja vetäytyi nykyiseen asemaansa noin 3000 vuotta sitten.

Osa metsästäjäheimoista seurasi maan kohoamisesta johtuen pakenevaa meren rantaa. Sisämaahan jäi vaeltavia heimoja, joiden tärkein saaliseläin oli hirvi. Noin 5000 vuotta sitten, alkoi ilmasto viiletä ja kasvillisuus karuuntua. Rautakaudella asui jokien ja järvien rantamilla vuodenaikojen mukaan kiertävä pyyntikulttuurikansa, saamelaisheimojen edeltäjä, jonka elinkeinoihin kuuluivat peuran ja turkisriistan pyynti, kalastus ja turkiksilla käyty kauppa.

Ensimmäiset merkinnät ihmisasutuksista Kuolajärven rantamilta ovat 1500-luvulta. Kuolajärven Lapin asukkaat olivat osittain Venäjän puolella vaeltavia metsälappalaisia. Asutus keskittyi jokien ja järvien rannoille. Elämänmuotoon vaikuttivat toistuvat vuodenaikojen vaihtelut, jotka voidaan jakaa kuuteen eri vaiheeseen. Niiden historiallinen tausta ulottuu lappalaisasutuksen varhaisimpiin vaiheisiin:

• Eskilinpäivästä (12.6) Olavinpäivään (29.7) asukkaat kalastivat Kemijärvellä. Porot olivat veiti eli irrallaan metsissä tai järvien saarissa. Talvikylät olivat tyhjillään.
• Osa kesyistä poroista otettiin kiinni syyspyytöön houkutus- tai takkaporoiksi ja peuranpyynti niiden avulla alkoi Jaakon (25.7) tienoilla. Se jatkui aina Mikkeliin (29.9) tai saattoi jatkua Pyhäinpäiväänkin (1.11) saakka. Peurojen ansa- ja kuoppapyynti alkoi elokuussa, erityisesti Perttulin päivän aikoihin (24.8).
• Pyhäinpäivästä Antinpäivään (30.11) koottiin kaikki kesyt porot ja peuranpyyntiä jatkettiin. Kalajärviltä palattiin talvikyliin, joissa vanhukset, naiset ja lapset pysyivät seuraavaan kesäkalastukseen saakka.
• Antinpäivästä Paavalinpäivään (25.1) oli majavanpyynti. 1700-luvulla jaettiin koko saalis jo loppiaisen tienoilla (6.1). Koko kylän väki oli Matinpäivään (24.2) asti talvikylässä.
• Paavalinpäivästä Matinpäivään (24.2) oli käräjien, veronkannon ja markkinoiden aika. Koko kylän väki oli talvikylässä, mikäli edellisen kauden pyytö oli ollut hyvä. Jos saaliit olivat olleet huonoja, miehet saattoivat lähteä jo helmikuun alussa uuteen peuranpyytöön.
• Matinpäivästä huhtikuun loppuun tai toukokuun alkuun peuranpyyntiä harjoitettiin kahdeksasta kymmeneen viikkoon ”yhtiöittäin”. Porot päästettiin irti huhtikuun lopussa.

 

Vuosisadan vaihtuessa Kuolajärven rantamille oli jo muodostunut kiinteää asutusta, savupirttejä tai ainakin puisista rungoista kyhättyjä kotarakennelmia. Kuolajärven lappalaiset elivät siidassa eli lapinkylässä. Mikä tämä siida oikein on? Voidaan puhua kokonaisesta elämänpiiristä tiukkoine rajoituksineen ja sääntöineen. Siidassa kaikille asukkaille oli jaettu tietty alue, jossa elää ja olla. Käsitys ”kuljeskelevista lappalaisista” on siis virheellinen: saamelaiset olivat elämäntavoiltaan liikkuvia, mutta vain oman, tarkasti määritellyn alueensa puitteissa. Siida oli sekä kyläyhteisö, joka huolehti kylän toiminnoista, että alue, johon tällä yhteisöllä oli käyttöoikeus.

Siidan yhteiset maat ja vedet oli jaettu nautinta-alueiksi kullekin suvulle ja perheelle, joiden nautinta oli toiset poissulkeva oikeus. Muilla ei ollut asiaa perheen tai suvun alueille muuten kuin naimakauppojen tai myymisen kautta. Aluehallinnosta määräsivät erityiset kotakäräjät. Se oli kylän keskeinen hallintoelin, joka määritteli ja valvoi nautinta-alueita, määräsi oikeudenkäytöstä, hoiti hallintoasiat ja muita yhteisiä asioita, kuten vahvisti avioliitot ja hyväksyi uudet jäsenet. Kaikilla kyläläisillä oli äänioikeus.

Kylä oli jakaantunut suorakaiteen muotoisiin kotakuntiin, jotka erkanivat kylästä vesijaolta itään ja länteen. Kuolajärven kylällä asuivat maakirjojen mukaan seuraavat kotakunnat:

• Mikko Hannunpoika (nimismies)
• Antti Hannunpoika
• Markus Ollinpoika
• Olli Mikonpoika Mujo
• Hannu Tuomaksenpoika
• Matti Tuomaksenpoika Mujo
• Antti Pekanpoika
• Antti Åkenpoika
• Markku Erkinpoika

Historiankirjoista voimme lukea, että Kuolajärven lappalaiset metsästivät kahdenlaista riistaa. Toiset eläimet olivat pyytäjänsä omaisuutta, mutta toiset joutuivat siidan yhteiseen kassaan. Kassasta maksettiin verot Ruotsin, Venäjän tai Norjan kruunulle, riippuen siitä minkä maan verottajan alainen kylä kulloinkin sattui olemaan. Siidassa ylläpidettiin myös ”köyhäinkassaa”. Jonkin perheen menettäessä jouduttua pulaan, kokous myönsi avustusta siidan pääomasta. Siida määräsi myös rajoituksia metsästykseen tärkeiden riistakantojen säilyttämiseksi tuottavina. Siida jakoi myös ruokakunnille metsästysmaita, järviä ym. hyödynnettäviä kohteita tarpeen mukaan. Jako tapahtui pääluvun mukaan. Kylässä kokoontui vuosittain siida-kokous, johon kaikki perheet osallistuivat. Yleensä edustaja oli miespuolinen, mutta poikkeuksiakin oli.

Peuranpyynti oli koko kylän yhteinen projekti. Peuroja pyydystettiin ajamalla niitä etukäteen kaivettuihin maakuoppiin, joihin oli asetettu teräviä keihäitä. Pyynnillä turvattiin talveksi lihavarasto. Poroja ei juuri paljon ollut muuta kuin ajoporoina ja houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Kuolajärven lappalaisten elämää ”häiritsivät” kemiläiset ja tervolalaiset ”terrorismillaan”, tekemällä ryöstöretkiä ja hävityksiä seudulla.

1600-luvulle tultaessa puhtaana elämämuotona vuotuiskierto päättyi. Lännestä käsin levisi uusi kulttuuri, täyspaimentolaisuus ja suurporonhoito. Vanha perinteinen keräilytalous sai väistyä. Etelästä lannanmaalta tuli suomalainen uudisasutus ja maanviljelyskulttuuri.

Luvun lopussa olivat suuret kato- ja nälkävuodet. Nälkävuodet koettelivat Kuolajärven pitäjää. Osa asukkaista pakeni paremmille maille, osa kerjäsi ja toiset tuoni korjasi.

Asukkaat maksoivat veroa sekä Ruotsille, että Venäjälle. Tämän he katsoivat jopa eduksi, koska näin he saivat käyttää hyväkseen kahden valtion alueita.

Kuolajärven seurakunnassakin kirkkoherrana toiminut tutkimusmatkailija Johan Fredrik Thauvon muistelee:

”Merkillinen seikka, että Kuolajärwi muinaisina aikoina kuului kahden eri wallan, nimittäin Venäjän ja Ruotsin alle. Kummaltakin puolelta tuli tuonne joka talvi weronajaja, jolloin myös oikeutta istuttiin ja riita-asiat ratkaistiin. Tämä seikka muuttui ruotikontrahdin kautta w. 1789, jolloin Kuolajärvi samoin kuin Kuusamo wapautettiin weronmaksusta Wenäjälle, mutta rajarauhaa woimassa pitääksensä sitoutuiwat he asettamaan määrätyn luwun jääkäreitä. Wenäläiset wihoissaan siitä kielsiwät jauhon tuonnin Wienan meren rannalta, josta tämä maakunta silloin niin kuin nykyaikanakin sai leipäaineensa. Tätä kauppaa ei kuitenkaan taidettu estää, waan sitä harjoitettiin edelleen niin kuin ennenkin, waikka salaa.

Yllämainitun ruotikontrahdin kautta wapautettiin Kemijärvi, Kuusamo ja Kuolajärwi ikuisiksi ajoiksi isostajaosta, ja owat wiimeksi kuluneena kesänä käyttäneet tätä etuoikeuttansa tuonne aiottua isoajakoa pois kieltämään. Se jauhokaupan kielto, jota tässä wasta mainittiin, peruutettiin niin pian kuin koko Suomi tuli Wenäjän wallan alle. Sitten rupesi jälleen, niin kuin luultavasti jo ennen kieltoakin oli tapahtunut, eräs Wenäläinen kauppamies Kouwasta (Wienan meren tienoilla) joka talvi pororaidolla kuljettamaan tänne jauhoja ynnä muuta kalua, ja tavarat täällä myytyänsä palasi hän takaisin, wieden myötänsä sekä rahaa, että kaikenlaista metsänriistaa”

1700-luvulla lappalaiset pelkäsivät isonjaon lisäävän uudisasutusta, joka turmelisi heidän elinkeinonsa. Kauppaa käytiin turkiksilla sekä itään, että länteen. Lisäksi tarjottiin lihaa ja kapakalaa. Myyjät toivat hamppua, kankaita, nuoraa, lankaa, vuotia, jauhoja, leipää, voita, silavaa, juustoa, suolaa, taoksia, patoja, kattiloita, kirveitä, nauloja, pyssyjä, lyijyä, ruutia, vaski- ja hopeataoksia, käsityötuotteita ja rihkamaa, myöhemmin viinaakin.

Kauppa ei ollut vapaata, vaan hallitusten määräyksiin perustuvaa. Ostaja maksoi käypää arvoa joskus jopa huikeasti huonommat vaihtohinnat turkiksista. Siksi käytiin paljon salakauppaa, jonka estäminen suurissa erämaissa oli mahdotonta. Lappalaiset väittivät, että jos he eivät saisi käydä kauppaa venäläisten kanssa, heidän kävisi huonosti.

Majavanpyyntioikeus oli 1700-luvun alkupuolella lappalaisilla, joita kuolajärveläisetkin olivat. Peuran ja majavan pyytö oli tärkein ja myös ajoittain tuottoisa elinkeino. Pyyntikuntien pyyntialueiden rajat olivat sopimusluontoisia. Pyynti oli yhteistä. Kaikki saalis tuotiin ikivanhan lappalaisten saaliinjakotavan mukaan kyläyhteisölle ja jaettiin tasan perheiden kesken. Voitonhimon takia peuraa ja majavaa alettiin pyytää liian ahneesti. Kannat vähenivät, vaikka pyytöä laajennettiin hyvin laajalle alueelle. Vaadittiin, että on nimettävä joet, joissa tietty pyyntikunta saa pyytää. 1700-luvun lopulla majavanpyynti heikkeni, mutta kaiken muun riistan: oravan, karhun, näädän, ja kärppien metsästys oli tuottoisaa.

Poroja pidettiin peurojen houkutuseläiminä sekä kanto- ja vetojuhtana. Peuran pyynnin heiketessä siirryttiin vähittäin poron hoitoon, joka aika-ajoin lisäsi peurakantoja. Naimakauppoja tehtiin uudisasukassukujen kanssa. Mukana tuli uusia elinkeinoja pyyntielinkeinojen rinnalle. Osa rakensi savupirtin puusta kyhätyn kodan tilalle. Tehtiin pieniä peltotilkkuja, joista saatiin tärkeä ravinnon lisä. Puolet niistä oli ohralla, yksi neljäsosa ruista ja yksi neljäsosa kesantoa. Peltoviljely eneni vuosi vuodelta, mutta pettua pantiin silti leivän jatkoksi hyvinäkin vuosina. Karjanhoidosta tuli tuottava elinkeino, oli hevonen, lehmiä ja lampaita. Jokivarsissa oli niittyjä, joiden tuotolla elätti hyvin karjan talven yli. Joella kalastettiin rysillä, verkoilla ja nuotilla, mutta tuotto oli heikko.

ENSIMMÄISET ASUKKAAT

Näistä lapinkylän alkuperäissuvuista tulevat Akansalmi, Huono, ja Sovajärveltä sittemmin siirtyneet Hari-nimiset suvut. Muita asukkaita rannat näyttäisivät saaneen 1760-luvun lopulla ja sen jälkeen. Niistä nähtävästi ensimmäisinä Olli Erkinpoika Halonen, myöhemmin Kesälahti, s.1742, jonka yhdessä Hari-sukuja olleen vaimon kanssa perustaman tilan pitoa lähti jatkamaan heidän Erkki-niminen poika, s.1768. Erkki Ollinpojan molemmat vaimot olivat kemijärveläisiä, ensimmäinen Talvensaari ja toinen Kärppä -sukuja.

Olli Halosen jälkeen seuraavina Akansalmen tilan asujiksi ovat lähes samanaikaisesti tulleet kaksi Kuhmitsa-Salmijärvi-suvusta polveutuvaa veljestä, Olli Matinpoika, s.14.3.1766, myöhemmin Ulkuniemi, ja Johan Matinpoika s. 11.1.1769, myöhemmin Kairala. Pojat ovat tulleet vuosikymmenen ikäisinä Matti Salmijärvestä leskeksi jääneen Anna Matintytär Salmijärven, os. Imponen, 1732 – 1798, kanssa, joka avioitui toiseen avioon järven rannalla asuneeseen Akansalmen sukuun. Akansalmet asuivat tuolloisen mittapuun mukaan yhtä paikkakunnan vahvinta maataloa, talossa oli mm. 2 hevosta ja 14 lehmää. 1800-luvun alussa suku joko ehtyi, tai sen jäsenet ovat menneet Venäjälle.

Olli Matinpoika Salmijärvi asettautui asumaan niemeen, jossa perinteisesti kuivatettiin nuottia nuotankuivaustelineillä eli uluilla. Tästäpä hän otti nimekseen Ulkuniemi. Vastaavasti Johan Matinpoika Salmijärvi asettui Kairalahteen, joten luonnollisesti sukunimeksi tuli Kairala.

Mikko Mikonpoika Jaakkola, s. 1766, Kemijärven Jaakkoloita, on tullut oston kautta Hari-Sulasalmen tilalle isännäksi vuonna 1789 ja on omaksunut sukunimekseen Sulasalmi, ollen sillä nimellä tunnetun suvun kantaisä. Muita järven rannalle asettuneita sukuja tässä vielä mainitakseni asettamatta millään tavoin tulojärjestykseen ovat Granrothin suvusta polveutuva Esaias Johaninpka Granroth, s. 1742 Kuusamossa. Hän on tullut Kuusamosta vuonna 1772 joulukuussa ensinnä Palojärvelle ja sieltä 1786 Kuolajärvelle.

Esaias Johaninpka Granroth on ollut Knihtikorpraali. Tämä selittänee hänen silloisen sijoittumisensa, tai sijoittamisensa asukkaaksi Kuolajärvelle, jossa sijaitsi alueen itäisintä pysyvää asutusta. Ja edelleen tästä löytynee selitys myös sille, että alueen vanhoista Hari-, Miulus– ja Koria-suvuista polveutuvia oli tuolloisen sotaväen palveluksessa poikkeuksellisen paljon nuoria etuvartiomiehiä.

Myöhempinä asujina tästä suvusta polveutuvina kylää ovat asuttaneet Karkkola sekä Kalliainen -nimiset suvut. 1800-luvun taitteessa sinne ovat muuttaneet mm. Salmijärvi-Helppi-sukujen esi-isät, sekä Hautakylästä muuttanut Lauri Laurinpoika Niemelä, s. 1820, hänestä polveutuvat mm. Mikkolat, Akolat ja Alavaarat.

Ylipäässä olivat Kurtilta tulleet Junttilat ja Jussilat.

Kuolajärven asukkaat maksoivat veroja ”kahdelle kruunulle”, Ruotsille ja Venäjälle. Tähän tuli vapautus vasta v. 1789 ns. ruotikontrahdin muodossa eli Venäjälle ei enää veroja maksettu.

1800-luvulle tultaessa villien peurojen pyynti loppui ja tuli nälkäaika. 1820-luvulla kärsittiin kovasta pula-ajasta. Seitsemään vuoteen pellot eivät tuottaneet mitään, metsänriistaa ei ollut, kalasta puhumattakaan. Kaikesta oli puutetta, silloin osa väestä lähti nälkää pakoon, kuka minnekin, Amerikkaan, Ruijaan tai Venäjälle. Uudisasutus alkoi levitä ja vakiintua.

J.F. Thauvon kertoo Kuolajärveä kohdanneesta nälän hädästä:

”Tämän wuosisadan toisella wuosikymmenellä oli Kuolajärwellä kowa aika, joka nykyisen miespolwen mielessä kangastaa riutuwaisena kamalana muistona. Silloin oli seitsemän nöyrää wuotta peräkanaa. Pellosta ei saatu mitään, metsänriista oli kadonnut ja kalaa ei saatu ensinkään. Sanalla sanoen silloin oli nuusa (puute) kaikesta niin suuri ett’ei ennen eikä jälkeenpäin semmoista ole kuulunut. Asukasten täytyi paeta pois, mikä Wenäjälle, mikä Ruijaan, mikä minnekin. Suuri osa maita jäi silloin autioksi.”

Peuranpyynti loppui kokonaan 1800-luvun puoliväliin mennessä. Poronlihasta tuli yhä tärkeämpi ravinnonlisä, vuota, sarvet ja koivet käytettiin tarkoin hyödyksi. Poroja oli paljon. Laitumet olivat erinomaiset. Varsinkin Tuntsan laajat jäkälää kasvavat kankaat.

Porohommiin lähdettiin vähän ennen joulua, jos jäät kestivät ja lunta oli maassa. Tehtiin lattiattomia porokämppiä, joissa oli laverit, kivimuuri ja savureikä seinässä. Yöksi pantiin sammaltukko reikään. Pedot tappoivat 1800-luvun lopulla suuren osan porokarjasta. Lisäksi Venäjän lappalaiset varastivat poroja. Metsästys alkoi suuntautua petoeläimiin, karhuihin, susiin ja ahmoihin. Sitä vauhditti vielä mainituista eläimistä maksettu pyyntipalkkio. Karhusta ja sudesta sai tapporahaa 6 killinkiä ja ahmasta 2 killinkiä. Maalintuja, teeriä, metsoja ja koppeloita pyydystettiin ansoilla, liskuilla ja satimilla.

Kuolajärveläiset saivat huomattavia rahatuloja Norjan, Venäjän ja Tornion markkinoilta karjan tuotteista: voi, liha, tali ja sarvet, metsälinnuista ja turkiksista.

Asutus suomalaistui, kieli muuttui suomen kieleksi. J. Fellman mainitsee muistiinpanoissaan, että hänen käydessään Kuolajärvellä v. 1826 siellä lappia vielä yleisesti ymmärrettiin, vaikkakin suomen kieltä käytettiin enemmän. Kuolajärven kunta perustetaan v. 1857. Kuolajärvi irtautui Kuusamon kunnasta omaksi kirkkoherrakunnaksi Keisarillisen Majesteetin käskykirjeellä 30.11.1857.

Vuosisadan lopulla lapset alkoivat käydä kiertokoulua, jota pidettiin jossain kylän pirtissä. Väkiluku alkoi kasvaa vuosisadan loppupuolelle tultaessa. Syntyvyys oli suuri ja lapsia tehtiin paljon, koska ”särkymävaraa” piti olla ja lapset olivat kasvava työvoimareservi. Kuolleisuus laski ravitsemustason paranemisen vuoksi.

Kunta oli edelleen tietön erämaakunta. Kulkureitteinä käytettiin jokia ja järviä. Järveä pitkin laskeuduttiin Kuolajokeen, josta päästiin edelleen Tenniöjokeen ja sitä myöten Kemijokeen ja aina Kemijärvelle saakka. Kulkuyhteydet naapurikuntiin hoidettiin kyyti- ja kestikievarivelvollisuuksin. Talvisin kuljettiin hevospelillä viitoitettuja talviteitä pitkin. Kärrytie kulki kirkonkylästä Kuolajärvelle, jossa se haarautui edelleen Kurtille ja Vuorikylään. Talvisin käytettiin myös pororaitoja kuljetuksiin.

Kestikievaripalveluja Kuolajärven kylällä oli ainakin Kaira-Jannessa. Postin kulku oli turvattu v.1895 lähtien hevospelillä. Posti kuljetettiin kerran viikossa. Postitoimisto sijaitsi kirkonkylässä.

Maanviljelys oli vuosisadan loppupuolella vielä pientä. Ohra oli päävilja ja kauraa kokeiltiin joskus. Maanviljelys oli uudis- ja pienviljelystä. Ankarat ilmastolliset olosuhteet, pitkä ja pimeä talvi sekä lyhyt kasvukausi rajoittivat. Kuolajärven kylässä oli kuitenkin vehmas järvilaakso, jota suojasi korkea maanselkä itäänpäin ja länteenpäin Kuolajärven ja kirkonkylän korkeat harjut. Kairalahden salmen peltoja suojasi erityisesti Kalmaharju. Kuolajärven kyläläiset ajoivatkin pelloille keväisin multaa poroilla, jotta auringon paistaessa lumi sulaisi pikemmin pois. Hallan karkottamiseksi Aapajänkään Kuolajärven länsipuolelle tehtiin viemäri, jotta jängän vedenpinta laskisi ja alkukesällä kirren pinta ei huokuisi hallaa rinnepelloille. Rinnepellot olivat Alapään järven itä-ja länsirannoilla.

Suomen viimeinen alkuperäinen majava, euroopanmajava tapettiin Kuolajärven kylän lähettyvillä Nurmijoen Siikanivalla v. 1886. Tapahtumapaikalla oli Alavaaran niittyjä.

Porokarjoja laidunnettiin talvella kaukana nykyisen Venäjän alueella. Karjatalouden, pelto- ja niittyviljelyn merkitys vain kasvoi. 30-luvulla kasvatettiin vehnääkin. Kun pellon kasvu heikkeni, käytettiin sitä heinällä.

1900- luvun vaihteessa Kuolajärven kylältä lähti joitakin ihmisiä Amerikkaan. Muiden muassa Heikki Mikkolan veli Erkki ja sisko Elma suuntasivat uudelle mantereelle v.1909. Helppiläisistä lähti ainakin Alarik Helppi. Hän oli Aukusti Helpin veli. Venäjälle meni 1917 vapaussodan aikana, Läskikapinan mukana ja 30-luvun pula-aikana muutamia kyläläisiä. Osa heistä palasi takaisin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Kantalahdesta kuljetettiin sotatarvikkeita Rovaniemelle Kuolajärven kautta. Kuljetukset tapahtuivat ns. kassitalvena 1915-1916. Kuljetukset tapahtuivat hevosilla. Hevosia hankkeessa oli parhaimmillaan yli tuhat, joista kuolajärveläisten omistamia oli satoja. Kasseiksi sanottiin puulaatikkoja, joihin kiväärit ja muut tuliaseet oli lastattu. Kiväärikollin koko oli n.150 cmx 40 cm x 40 cm.

Työväen aate levisi tukkityöläisten mukana myös Kuolajärvelle ja pitäjään perustettiin työväenyhdistys v. 1904. Punakaarti perustettiin Kuolajärven kirkolle syksyllä 1917. Punakaarti pakeni Venäjälle.

Vuoden 1917 yleislakon jälkeen alkoivat yleiset levottomuudet lisääntyä. Tammisunnuntaina 1918 alkoi sota valkoisten ja punaisten välillä. Kemijärvelle perustettiin 28.tammikuuta 1918 suojeluskunta vastapainoksi punakaartille. Kuolajärveläisetkin heräsivät perustamaan suojeluskuntia. 16. helmikuuta perustettiin sitten Kuolajärvelle suojeluskunta ja luettelon mukaan nimiä kertyi 272. Maaliskuun alussa luutnantti Willamo keräsi kuolajärveläisistä, kemijärveläisistä ja rovaniemeläisistä vapaaehtoisista alkujoukon Kuolajärven pataljoonaa varten. Pataljoonan muodostuttua Willamo sijoitti sen maalis-huhtikuun vaihteessa eri paikkoihin rajan läheisyyteen.

Maaliskuussa 1918 käytiin itärajan takaisella Kurtin (Tuntsan) alueella taisteluita, kun punaiset yrittivät idästä hyökkäystä Peräpohjolaan. Tässä taistelussa valkoisten 50 suojeluskuntalaista, joista Kuolajärveltäkin oli neljä miestä, saivat punaiset perääntymään. Punaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja perääntyivät. Taisteluissa haavoittui ainoastaan yksi suojeluskuntalainen, Vertti Pohtila, Salmijärven kylästä. Punaisten tuhot olivat suuremmat. Koska punaiset vetäytyivät rajan taakse ja valkoiset puolestaan epäonnistuivat Muurmannin radan valloituksessa, jäivät rajaseudun taistelut ratkaisemattomiksi.

Vuoden 1918 sodan jälkeen itärajan vartiointi oli annettu armeijalle. Rajalle komennettiin eri joukko-osastoja. 19.7.1918 muutettiin Sallan rykmentti Lapin I Rajavartiopataljoonaksi. Kuolajärven kylältä pataljoonassa oli 5 miestä. Pian tämä systeemi kuitenkin huomattiin riittämättömäksi ja rajaseudulle perustettiin rajakomppania 21.3.1919. 1920-luvulla Kuolajärvellä olot olivat levottomat runsaan luvattoman rajanylikulun takia. Koko Sallan komppanian vahvuus oli 1 upseeri, 7 aliupseeria ja 35 rajasotilasta. Miehet olivat hajallaan kahdeksassa eri paikassa pitkin pitäjää. Kuolajärven kylällä rajakomppanian asemapaikkana oli Olli Juho Erkinpoika Kairalan talo.