Haastattelijan sananen – Leila Piisilä

Muutama sananen kuolajärveläisten haastatteluista ja nauhalta kirjoittamisesta

Kerron ensiksi mikä sai minut tähän historian keräykseen mukaan. Lähdin tuomaan vanhoja isäni jäämistöstä löytyneitä valokuvia ja vanhoja 1600-1700 -luvulta olevia papereita, jotka ovat tulleet Kuolajärveltä lähtiessä mummuni mukaan. Kuuntelin Perinnepiirissä Kuolajärvellä asuneiden naisten ja miesten muisteluja. Asia alkoi kiinnostaa myös minua ja olinhan toki kuullut siellä olosta ja asumisesta jo lapsuuden kodissani, koska isäni on syntyisin Kuolajärveltä, eli hänkin oli joutunut jättämään kotinsa rajan taakse.

Sitten kävi niin, että varsinainen perinnepiirin vetäjä jäi mammalomalle ja haastattelijoita ja puhtaaksi kirjoittajia puuttui ja jotenkin se vain siirtyi minulle tämä tehtävä. Eli tämä haastattelu ja nauhojen purku ja tallentaminen. Enkä tainnut oikein vastaankaan panna.  Ajattelin, että tämä on nyt viimeistään tehtävä, kerätä ja yrittää kirjata vielä tietoja mitä on tallella ja muistissa jälkipolvia varten. Monet ja suurin osa on jo rajan toisella puolella ja tämä historia olisi pitänyt koota jo ainakin 10-15 vuotta sitten.

Olin jo aikaisemmin haastatellut 80 -vuotiasta tätiäni. Tädilläni oli hyvä muisti, ja hän kertoi hyvin mielellään ja seikkaperäisesti Kuolajärven kodistaan, naapureista ja asumisestaan siellä. Kävimme läpi lapsuusleikit ja leikkipaikat, samoin koulunkäynti, joulujuhlat ja arkiset askareet aina evakkoon lähtöön saakka. Joten tämä haastattelujen teko ja asiat, joista kysyin, eivät olleet minulle täysin vieraita. Koin tämän tehtävän hyvin mielekkääksi, olihan tämä osin vanhan kertausta. Ajattelin, ettei minulla ole enää kuin yksi täti, jolta voin kysellä Kuolajärvellä olevista asioista. Kaikilla ei ole enää sitäkään!

Mummuni ja isäni kertoivat Kuolajärvellä olosta ja vielä isäni eläessä v.1994 sisarukset keskenään käyttivät sanaa ”kotona” ja he tarkoittivat ”kotona olosta” ja ”kotona” -sanasta Kuolajärvellä ollutta kotiaan, niin rakas paikka se heille oli ollut.

Kaikki haastateltavat ovat olleet hyvin mielenkiinnolla mukana ja antaneet haastattelun mielellään. Kaikilla haastatelluilla oli vähän erilainen tarina, mutta kaikilla oli sama ajatus:

”MIKÄÄN EI KORVAA SITÄ PAIKKAA!”

Auringonnousut ja -laskut, kalastus ja joka kivikin on muistissa kodin ja koulun välillä ja paljon muuta. Haikeus, ikävä oli läsnä. Viha ja katkeruus olivat myös mukana, mutta ne ovat jo iän myötä laantuneet. Sodan kauheus. Kodin jättäminen. Evakkoon lähtö. Sotilaita oli talot ja koulu täynnä. Viiden päivän eväs otettiin vain mukaan ja matkalle. Kuka kulki hevosella Keskiniemelle Erkki Kairalan kartanolle, josta sitten oli kuljetus Sallan kirkolle ja sieltä eteenpäin. Eläimet oli teurastettava lähtiessä ja kuka näki, kun taivas oli tulimerenä ja vain aavisti talojen olevan tulessa. Sitten Kemijärveltä noustiin junaan. Ihmiset sullottiin härkävaunuihin, jossa ei ollut edes wc:tä vaan tarpeet oli tehtävä kaikkien samaan sankoon.

Aikuisilla oli hätä, mutta lapsista oli jopa jännittävää ja hauskaa, kun evakkokilpukat laitettiin kaulaan, kilpukoissa oli lapsen nimi. Ja tietenkin, kun pääsi vielä matkustamaan, johan se oli hauskaa. Evakkopaikoista ei kellään ollut juuri mitään moittimista. Mitä, nyt pientä lapsilla oli, sanottiin ”evakoksi” ja aina oli evakon lapsi se syyllinen, riitoihin. Lapset luonnollisesti ystävystyivät kuitenkin helpoimmin paikallisten kanssa. Joidenkin mielestä evakossa olo oli jännittävää, kuten lähtökin. Sai nähdä uusia paikkoja ja sai uusia kavereita. Vanhemmilla oli vaikeampaa sopeutua ja tutustua. Olihan siellä erilainen kulttuuri esim. uskonto.  Äitini kertoi joskus, että Pohjanmaalla oli paljon körttiläisiä ja niiden kampaukset ja vaatetus kummeksutti. Ruokakin siellä oli erilaista. Enemmän käytettiin viljatuotteista tehtyjä puuroja ja vellejä. Muistaakseni äiti mainitsi klimppisopan ja mykyvellin, mutta en kyllä muista mitä ne pitivät sisällään. Kuolajärveläiset olivat tottuneet syömään lihaa, poron, vasikan ja sianlihaa ja kalaa tietenkin. Yksi haastateltavista kertoikin ostaneensa Kälviän torilta silakoita ja kertoi miten ne maistuivat hyvältä, vaikka olivatkin merikaloja.

Sitten tietenkin, mitä enemmän oli kanssakäymistä, sitä lähemmäksi toisia tultiin. Nuoria kun oli paljon, oli myös romantiikkaa ja moni on hakenut vaimon sodan päätyttyä evakkopaikkakunnalta.  Ja on monia jotka ovat jääneet asumaankin evakkopaikkakunnalle. Evakkopaikoista ja taloista ja siellä olevista ihmisistä oli melkein kaikilla haastateltavilla lämpimät muistot. Kuolajärveläisten evakkopaikkoja olivat mm. Kälviä, Kortesjärvi, Kaustinen, Ullava, Kannus jne. Sitten tietenkin pohjoisempana Kemijärvi, Tornio, Kaakamo, Ylitornio ja Pelkosenniemi. Monilla evakoilla on vieläkin säilynyt ystävyyssuhteita evakkopaikkoihin.

Haastattelut olen kirjoittanut nauhalta ja olen pyrkinyt siihen, etten pyri muuttamaan mitään kirjakielelle,  vaan annan murteen säilyä haastatteluissa. Sanotaanhan, että kirjoitusasut ovat arvokasta tietoa kansanperinteen tutkijoille, jos näitä nyt joku vaivautuisi joskus tutkimaan.

Toivottavasti!

Leila Piisilä