Olen Voitto Armas Vihtorin poika Ulkuniemi. Ja vielä jatkan, pienenä olen syntynyt ja itkulla olen elämän aloittanut. Se oli ihan tavallista jos pieni lapsi ei alkanut itkemään, niin kätilö läpsi sitä takapuolelle etteikö siitä ääntä lähe. Olen syntynyt Kuolajärvellä ja siinä paikassa jossa on nykyisin venäläisten muistopatsas. Eli Keskiniemellä Nokkala nimisessä talossa 21.3.1923. Sittenhän sitä oltiin, kun olin pikkupojan tallukka, monessa talossa siellä järven ympärillä. Kivelän Villen talossa asuttiin ja siitä muutettiin Alavaaran Jussin taloon. Sitten tuota oli Nikkarin Kalle, niillä ei ollut lapsia, niin se sai houkuteltua minun isän perheensä kans asumaan heille, ja saattelemaan heijät hautaan asti. Asuttiinhan siinä jonku aikaa sotaan asti. Siinä oli asukkaita isä ja äiti ja Nikkarin Kalle sehän oli niinku perheenjäsen. Sisaruksia oli Pauli, Pentti ja sitten oli Helmi ja Liisa. En muista miksi sitä Kallea kututtiin Nikkariksi ja ei se todellisuudessa ollut sukunimi Nikkari. En muista sukunimiä, oliko se Kalliainen.

Pauli oli vanhin joka kaatui sitten talvisodassa. Lapsuudessa oli niitä leikkiä Kalmaharjussa. En oikein muista mitä, mutta urheiluahan se oli ja hiihtokilpailuja.

Minä muistan, kun kerran juostiin siellä maantiellä kilpaa. Se oli 1500 metriä ja minä olin siinä maalin kohalla ensimmäinen. Minä jo löysäsin, sitten kierrosten lukija luki, monta kierrosta on juostu ja valvoja huusi, että viimeinen kierros. Minä kun juoksin sen viimeisen kierroksen, olin niin väsynyt, että kaavuin siihen maahan ja heti meni maailma pimiäksi. Vähän aikaa pimeys valtasi ja minä arvelin että lähtö tuli, mutta niin minä siitä selvisin.

Minä olin mielestäni hyvä hiihtäjä ja opettaja Hanna Pitkänen laittoi minut Rovaniemelle kansakouluin välisiin kilpailuihin. Kivelän Esko oli toinen joka sinne laitettiin ja niinhän me mentiin kirkolle.

Töihin oli alettava sillon, kun ei menty kouluun. Metsätyöt on jääneet mieleen, kun mentiin Akanpylsyksi sanottiin sitä tunturia ja siellä rinteessä tehtiin kuusista kaksi metrisiä pöllejä. Minä tietenki pojan koltiainen olin ja minähän väsyin ja sitten nukahin justeerisaha kainalossa, isä huuteli siellä missä se sahauskaveri on, minä en puhunut mitään ja isä haki sahan minun kainalosta ja minä olin hiljaa vaikka olin jo hereillä. Olin silloin seitsemän vuotias ja halu oli metsätöihin, miesten hommiin.

Kouluun oli matkaa n. viisi kilometriä, Aleksi Kairalan tyköä lähti kärrytie järvensivusta Alapäähän, siellä asui Helpin Aukusti ja Yrtti-Anna ja Alavaaran Jussi perheensä kans ja Akolan Ilmari. Se koulutie oli semmonen, ei siellä ollut valoja. Piti katsoa ylös puiden latvoihin, että näki aukon mistä tie meni. Alaluokalla oltiin asuntolassa, mutta isompana oltiin miehiä ja kuljettiin kotua. Koulu oli toisella puolen salmen.

Kavereita oli Akolan Rikhart, Akolan Kaino ja Akolan Viljami. Kainoa kävin Kemijärvellä katsomassa, se oli niin masentunut ja sanoi ettei hän halua elääkään ja niinhän se kuoli sitten sinne sairaalaan.

Kävin Venäjällä, niin ensimmäiseksi laskin kotirantaan verkon ja sain 1,800 kg painavan siian. Olen käynyt siellä 45 kertaa ja siellähän on paljon niitä sukulaisia siellä Juonnin kylässä. Kuolajoella ja Akanojalla ongittiin kaloja. Siellä meijän Pirjokin yhtenä kesänä ja Jormakin. Pirjo jäi yksin järvenpäähän, kun minä lähin, sinne jäi yksi Venäläinen päästelemään verkkojaan. Vieläkin ihmettelen, oli rohkia se tyttö, kun uskalsi yksin jäähä. Pirjo oli Salla-seuran järjestämällä kotiseutu matkalla ja toimi samalla sairaanhoitajana, jos tarvittiin. Pirjo on sisätautien erikoissairaanhoitaja. Oli siellä Vuorikylässä kyy pistänyt jotakin ja sille oli joutunut antamaan ensiavun.

Nuoruuessa harrastuksena oli kyllä kalastus. Kalastus oli heti, kun koulusta päästiin, mentiin Kuolajoelle kalaan ja kotirantaan laskettiin verkot.

Rippikoulun olen käynyt Kuolajärven koululla kaksi viikkoa syksyllä ja keväällä kolme viikkoa. Tansseja oli Kalmaharjussa. Siellä oli semmonen kenttä ja siellä huuliharpun tahdissa tanssittiin. Minäki soitin jonku verran huuliharppua. Taloissa en muista olleen mitään.

Koulukavereita oli Alavaaran Aarne, se oli pikkusen nuorempi minua ja Akolan pojat. Alavaaran Aarnen kans me vehattiin ja tehtiin semmonen temppu. Järvi oli jäässä ja minä hommasin luistimia jalkaan, niin niissä oli huonot nauhat ja siinä huomasin isännän suopungin ja leikkelin siitä sopivan mittaset narut.

Alavaaran Jussi kohta löysi ne luistimet ja kysyi mistä ne kotoisin. Jussi sanoi, että ympäri korvia sinua pitäisi vejellä, mutta ei kuitenkaan vejellyt.

Harrastus oli minulle kaikki kaikessa hiihto ja sitten sota-aikana oli semmoset hiihtokilpailut, jossa oli suomalaisia, venäjänkarjalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia. Ne oli ampumahiihtokilpilut. Minä sain venäläisen kiväärin jolla ampua ja sitten siinä kävi sillä tavalla, että kaksipäiväisten kilpailujen paras olin minä. Sain saksaksi kirjoitetun laatan ja Marttiinin ison puukon. Karjalan hongassa läkkipalanen jossa päiväys 23-24.3.1943.

Sittenhän minä olisin halunnut sairaita hoitaa, siinä olis ollu ammatti. Olin sitten Kemijoen uitossa töissä, niin se työnjohtaja Oiva Hulkko hommas minut ensiapukursseille ja sitten Sallassakin olen käynyt kurssin. Sairaanhoitoala oli ammattihaave.

Naapureina lähimpänä oli Yrttiaho Kaisa perheineen. Asuivat neliseinäisessä mökissä, Kauraoja oli vain meijän ja Yrttilän välillä. Kotona oli ruokana kalaa, ohraleipää, poronlihaa, sianlihaa, vasikanlihaa. Kotona oli lampaita ja sikoja ja sika piti lihottaa, että saatiin paksua läskiä. Kaupasta ostettiin tulitikut, kahvit, sokerit ja saman sorttiset, kuin nykysinki. Maito oli omasta takaa ja rapuska voi ja tietenkin piimä. Isä oli poromies, vaikka itellä ei ollutkaan ensi alkuun poroja. Minäkin kun olin 14-15 vuotias sain poromerkin ja siihen muutaman poron Olli-ukolta.

Vaatteet meillä kyllä oli, mutta en muista mistä ne hankittiin. Kirkolla kyllä käytiin äiti oli Harjulaisia kirkonkylästä. Olin 7-8 vuotta kun sanoin äitille, että minäkin haluan kirkolle ja niinhän minä pääsin ja siellä oli Arvilla haitari ja minäkin aloin soittamaan, joku miehistä huomautti, että käännä se haitari toisin päin. Soitin muka haitaria ja halusin näyttää että minäkin osaan. En osannut yhtään nuottia ja haitarikin oli väärinpäin. Kirkolle mentiin suksilla ja erittäin varhaisessa vaiheessa tuli autokuljetus.

Joulusta on hyvät muistot, opettaja tuli minun tykö ja kuiskasi: ”Mene lukemaan jouluevankeljumi”. Minä siihen: ”En minä ole lukenut”. ”Mene vain, kyllä sinä osaat”. Ja niin minä menin ja mielestäni osasinki ja jälkeenpäin huomasin, että siinä oli raamattu aukaistu jouluevankeljumin kohalta. Siitä olis voinu lukea, mutta minä hätäännyin. Luin siitä enkelistä joka ilmestyi. Hyvin minä omasta mielestä siitä selvisin ja ihmettelin kun Pitkänen luotti minuun. Kotona oli kuusi, muttei siinä ollut kynttilöitä ja muistan kun äiti oli joulupukki ja kyseli onko täällä kilttejä lapsia. Äiti oli noennut naamansa, niin tytöt vähän pelkäsi ja kyseli kuka tuo mies on. Juhannuksena varttuneempana mentiin juhannusjuhlille. Pääsiäisenä kävi rulleja ja ne oli leikelleet lampaita, tehneet oman puumerkkinsä.

Kuolajärvi on säilynyt muistoissa. Minä olin aika nuori, kun lähin sieltä. Muistan kun naiset pesi pirttiä ja vesi oli kiehuvaa ja minä leikin ja vettä kaatui jalkani päälle, sanottiin että paloi ja sen jälkeen tuli iso rakko. Olen ihmetellyt miten pesuveenki on pitänyt olla niin kuumaa, että palaa iho. Kuolajärvi on jäänyt kauniina muistona mieleen. Kaipaan kalavettä ja niitä ystäviä siellä, Akolan poikia ja Kivelän Kaapoa ja Eskoa, ne oli kavereita. Siellä oli ystäviä ja täällä ei niitä sillä lailla ole, se on erilaista elämä täällä.

Kuolajärveltä piti lähteä evakkoon. Minä olin sen verran iso jo, että lähin viemään hevosella äitiä ja siskoa, joka oli viikon vanha ja vein ensin äitin tien laitaan ja palasin takaisin ja kattelin taloja. Menin Helpin Iidan maitokamariin ja siellä oli viiliä jota ei ollut kuorittu, niin hopusti piti lähteä. Olihan se jonkulainen käymistila ennen sotaa. Kuuluinhan minä suojeluskuntaan. Minä kysyin isältä: ”Miten se on, kun toiset pojat kuuluu suojeluskuntaan ja minä täällä kälpäilen?”. ”Jos niin on kova halu mennä, saat mennä!” Sehän oli niin, jos ei kuulunut suojeluskuntaan, sanottiin punikiksi. Keskiniemeltä vietiin autolla eteenpäin ja lastattiin härkävaunuihin. Karja jäi sinne. Yksi lehmistä, Lumikki-niminen tuli jonku matkassa mukaan. Ja niitä lehmiä jotka tuli mukaan sai ottaa hoitoonsa ja niinpä Lumikkikin päätyi Pelkosenniemelle ja joku tunsi sen ja ilmoitti äitille. Vuosien päästä Lumikki tunsi hoitajansa, Lyytin äänen kuultua alkoi ynistä. Lyyti sai lehmänsä pois.

Kemijärveltä mentiin Vojakkalaan. Ja kun minä sain äitin sinne, minä lähdin rintamalle. Ja se oli semmonen homma, että meitä oli monta poikaa jotka väärensi vanhenpiensa nimet, että pääsi sotaan. Me ei oltu vielä siinä ijässä. Sittenhän me mentiin ja ensimmäinen yhteenotto oli venäläisten kanssa. Minä jo koppanianpäällikölle sanoin, että olen sotilaskarkuri. Minua ei ole isä eikä äiti luvanneet. Komppanianpäällikkö sanoi ”Täällä olet ja täällä pysyt!” Lokakuussa sitten minut komennettiin Kuusamoon poromieheksi. Sotareissu kesti 3 ja puoli vuotta. Nyt kun olen käynyt Venäjällä, sitä ei voi uskoa miten vieraanvaraisia ne ovat. Sinne jos jotakin vie, ne antavat vastalahjan.

Siitä joulusta vielä tulee mieleen. Yrttiahon Annalla oli komia joulukuusi. Aina siinä oli kynttilät ja koristeet ja maiden liput, Neuvostoliiton lippua ei kyllä ollut.