Kairalan perheen ensimmäinen evakkopaikka oli Kaakamo. Kaakamosta he palasivat Kemijärven Isollekylälle, josta sitten menivät Kortesjärven Purmojärvelle.  Sieltä he muuttivat Tornion Kaakamoon. Kaakamosta takaisin Isollekylälle ja sieltä Sallan Kursun kylään Leskelän Arvin ja Helvin yläkertaan. Kursussa Janne-ukki sairastui ja kuoli 68-vuotiaana 3.11.1947.

Kursussa Leskelän yläkerrassa asuivat Janne-ukin ja Marja-mummun lisäksi lapsista Veikko, vaimonsa Hiljan kanssa eli isäni ja äitini. Minä synnyin esikoisena Kursussa. Lisäksi perheeseen kuuluivat Lenne-setä ja Liisa-täti. Lapsista Laila jäi töihin Kemin mlk:n Laurilaan ja Eila meni sota-aikana naimisiin ja muutti asumaan Tornion Karunkiin. Jannen ja Marjan lapsista Tuovi kaatui 10.10.1944 Ylimaalla.

Kursusta Veikko ja Lenne kulkivat rakentamassa uutta kotia Vallovaaraan.  Ensin tehtiin väliaikainen asunto, jota myöhemmin kutsuttiin pikkupirtiksi. Siinä pikkupirtissä oli vain yksi huone, jonne muutettiin asumaan kesällä 1948. Väliaikaisia rakennuksia olivat navetta, talli ja savusauna. Samana vuonna valmistui myös päärakennus ja pääsimme muuttamaan isompiin tiloihin.

Navetta valmistui v.1950. Navetan rakennusajalta minulla on muistikuva sahanmuhien kannosta. Sahanpurua laitettiin navettaan täytteeksi, olisiko vuosi ollut 1951.  Lenne-setä kantoi purua kahdella sangolla ja selässä olevalla repulla.  Muistan kun halusin mukaan ja niin minä sain pienen henkkarin (pieni sankko).  Sammalikkoa kävelimme ja minä kupsahdin aina polvilleni, niin Lenne-setä sanoi: ”Voi sen lapsi!”. Tuli ja nosti ylös ja niin jatkettiin matkaa.

Lenne-setä sairastui ja kuoli 10.1.1955 26-vuotiaana. Se tapahtuma oli hyvin surullinen ja hämmentävä 7-vuotiaalle lapselle.  Hautajaispäivä oli tammikuussa ja silloin oli kova pakkanen ja lapsia ei otettu mukaan. Vieläkin muistan miten jäin itkemään, kun en päässyt mukaan Kursun hautausmaalle. Lenne-sedällä oli aina aikaa meille lapsille ja varsinkin minulle, joka olin vanhin joukosta.

Isällä ja äidillä oli kädet täynnä työtä. Oli raivattava pellot ja kaivettava ojat suolle, heinäsarkoja varten.  Pellot Kairalan tilalla oli kiviset, mutta hyväkasvuiset. Pelloilla kasvatettiin ohraa ja kauraa ja tietenkin perunoita ja oli pieni kasvimaakin. Alkuaikoina isä oli viikot Pohjolan Voimassa töissä ja tuli viikonlopuksi linja-autolla Salmivaaraan ja siitä oli äidin haettava Tähti-nimisellä hevosella. Kerran sitten Tähti oli noussut kahdelle jalalle ja pudottanut äidin ja Luusuan Ainin tielle roukoineen ja turkkineen. (Aini oli Vallovaarassa töissä Luusuan Väinön kaupassa ja oli menossa pyhäksi kotiinsa Salmivaaraan). Tähti oli ollut isää vastassa yksin Salmivaarassa. Isä tietenkin oli pelästynyt ja juoksuttanut katsomaan mihin ajaja oli jäänyt. No… siinä ei kuulemma voinut muuta kuin nauraa tapahtuneelle, kun mitään pahempaa ei tapahtunut. Pohjolan Voiman jälkeen, isä kävi talvisin savotassa Ritavaarassa ja Maltiolla, tukinajossa hevosella.

Kesällä aika ei tahtonut riittää, kädet olivat täynnä peltotöitä. Usein kun me lapset menimme nukkumaan, isä ja äiti olivat vielä peltotöissä. Mummu teki sisällä töitä ja kävi navetassakin, hoiti lapsia ja laittoi ruokaa. Alkuaikoina isä ja äiti olivat perustamassa Vallovaaran Maamies-seuraa ja toimivat minkä töiltään ehtivät. Isä oli useasti järjestysmiehenä ja äiti ravintolan puolella. Politiikkaa meille ei suoranaisesti puhuttu lapsena, mutta mottona kuitenkin saimme kasvatuksen ”koti-uskonto-isänmaa”. Nämä kolme etenkin mummu minulle opetti.

Sodasta ei myöskään lasten kuullen juteltu. Joskus illalla miehet kokoontuivat taloihin, silloin kuuli jotain, mutta ei oikein tajunnut muuta kuin, että se on pelottavaa. Tiesin kyllä, että isän veli Tuovi oli kaatunut 22-vuotiaana. Se oli niin arka asia, ettei siitä voinut mummun kuulen kysellä. Mummu tuli surulliseksi ja usein itki.

Pyykit pestiin kesällä viemärin varressa. Viemärissä virtasi hetevesi, joka kuumennettiin padassa ja vaatteisiin laitettiin mäntysuopaa ja pyykkilaudalla hangattiin.  Pyykit keitettiin padassa lipeässä esim. lakanat ja pyyheliinat ja huuhdeltiin viemärissä. Äiti pyykkäsi ja me isoimmat lapset saatiin olla mukana. Mummu hoiti pienempiä lapsia. Yhden padan oli Leskelän Helvi lahjoittanut minua varten Kursusta lähtiessä. Eli iso Kuolajärvi oli muuttunut hetteestä virtaavaksi ojaksi, jota kutsuttiin viemäriksi.

Liisa-täti karttasi ja kehräsi lampaan villoista lankaa, josta sitten kudottiin vanttuut, sukat, villapuserot ja housut. Liisa-täti oli käsityöihminen, kätevä käsistään.  Isä kertoi myös Liisa-tädin olleen hyvä suunnistamaan metsässä. Liisa oli ollut monesti miehillekin oppaana, eikä tarvinnut karttaa, eikä kompassia. Liisa-täti kuoli 13.11.1958 ja oli kuollessaan 87-vuotias. Liisa-tädistä muistan, kun hän ihmetteli sota-aikaa, sanoi näönkin menevän huonoksi voin puutteesta.

Lapsia syntyi lisää, yhteensä neljä, joista nuorin vasta oli poika. Meidän tyttöjen oli opeteltava seivästämään heiniä ja tehtävä kaikkia raskaitakin töitä. Emme me saaneet olla jouten, oli vietävä lehmät kesällä laitumelle ja osallistuttava kaikenlaiseen työhön mihin vain pystyi. Oli vietävä 30-40 litran maitotonkat maitolaiturille äidille apuna ja usein oli yksinkin pyöryteltävä.

Illalla sitten oli haettava tonkat pois laiturilta ja taas ne oli täydet kurrista ­ja harmajasta(kuorittu maito ja kirnupiimä). Meijeriltä sitten tilattiin voit ja juustot. Aikaisemmin kun maitoa ei viety meijeriin, kirnuttiin maito kotona voiksi, piimitettiin viiliksi ja paistettiin juustoiksi. Sitten oli tinkiläisiä eli maidon hakijoita, joilla oli lehmät ummessa tai ei ollut lehmiä ollenkaan. Äiti pääasiassa hoiti navettatyöt.

Kyllä me välillä ehdimme leikkiäkin, tehtiin kävyistä ja savesta eläimiä ja oli meillä nukkejakin. Nanni-niminen nukke oli meidän ensimmäinen, joka kului niin loppuun, että purut kumisesta päästä tulivat ulos. Nanni haudattiin seremonioineen kamarin ikkunan alle maahan. Uimaan ei mummu meitä päästänyt yksinään, pelkäsi meidän hukkuvan syvään Kirmoilampeen. Viemäriin tehtiin pato ja siinä räpiköitiin. Vahti-niminen koira oli meidän lemmikki. Vahti tuli niin vanhaksi, ettei enää tuntenut talonväkeä. Nolostui, kun isolla äänellä kysyi, etkö tunne. Meni kai kuulo ja näkökin. Meidät Annikin kanssa laitettiin mummun mukaan Nousulle yhtenä syksynä ja sillä välin Vahti oli poistunut. Olimme vihaisia isälle ja etsimme hautaa monta päivää.

Juhannuksen aikana kävimme Sotkamon mummolassa äidin ja isän kanssa. Oulun rautatieasemalla jouduttiin yöpymään. Junan vaihto oli Oulussa Kontiomäkeen menevään junaan. Tultuamme kotiin Sotkamosta, mummu lähti Nousulle veljiensä Anselmin, Viljamin ja Kaalepin luo vierailulle, tai sitten Kemiin ja Kukkolaan katsomaan Eila ja Laila tyttäriään. Mummu ei lähtenyt koskaan yksin, minä olin aina matkalla mukana. Matkan teko oli hidasta ja Nousullekin matkattiin monta tuntia, lähes päivä siinä postiautossa meni ja tie oli mäkinen ja mutkainen. Mummu alkoi aina voida pahoin, kun lähdettiin Kotalasta eteenpäin. Muistan ne ruskeat paperipussit hattuhyllyllä, jotka oli otettava varalta jo autoon mennessä. Auto haisi pahalta ja kiersi ja pysähtyi aina vähän väliä.

Heinänteko aloitettiin usein heinäkuun 20. päivä, joka oli myös maitotilipäivä ja sitä ennen tehtiin saunavastat. Vastakset haettiin Kepanassa olevalta metsäpalstalta ja kotona pihalla tehtiin vastoiksi. Vastat suolattiin ja vietiin navetan vintille talvea varten säilöön. Heinänteon aikana ei sateellakaan saanut olla vapaasti, kun sade lakkasi isä vei meidät hillan keräykseen.  Kun koulu alkoi syyskuun ensimmäinen päivä, niin meillä oli monesti vielä heinänajoa. Koulun jälkeen oli lähdettävä polkemaan heinäkuormaa. Ladot ahdettiin täyteen, niin että heinänpolkijalla oli pieni ”liukumäki” mistä pääsi laskemaan alas. Isä ja äiti hangolla työnsivät latoon heiniä ja me tytöt vedettiin peremmälle ja joka nurkka piti täyttää.  Kuinka ne pistelivät ja raapivat ihoa ne kuivat timotei heinät. Vieläkin tunnen ihollani, kun vain ajattelen. Toinen mikä tuntuu, oli auringon polttama iho. Saunaan kun meni palaneen ihon kanssa, ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Niiden heinänteon ja aurinkokylpyjen jälkeen ei ole tehnyt mieli lähteä juurikaan etelään polttamaan nahkaansa.

Syksyllä oli ohranpuinti.  ”Ryskä” eli puimakone kulki joka talossa. Talkoilla puitiin ja se oli lapsille mieluista aikaa, sai naapurissa syödä. Miten se naapurin laittama ruoka olikin hyvää.

Perunoita nostettiin kuokalla, ei alkuaikoina ollut koneita. Koulusta oli perunan nostoon lomakin. Perunamaat olivat isoja, kun karjaa varten täytyi viljellä. Perunamaat jouduttiin joinakin kesinä suojelemaan hallalta tekemällä tulia, savuiksi sanottiin. Maa oli kitkettävä rikkaruohoista ainakin kahdesti ja lapiolla mullattiin ensimmäisen kitkennän jälkeen. Sitten oli se siemen perunoiden kanto kellarista Vappuna. Ei auttanut Valpuria kovin myöhään vastaanottaa, kun tiesi jokavuotisen marssin kellarin ja navettakeittiön välillä.

Mummu siirtyi ajasta ikuisuuteen kotona Vallovaarassa 3.11.1964, eli samana kuukauden päivänä kuten ukki, mutta 17 vuotta myöhemmin. Mummu oli kuollessaan 69-vuotias.  Nuorin eli ainoa veljeni oli alle kolmen vuoden, kun mummu kuoli. Velu oli aamuisin tottunut menemään mummun luo kamariin ja pettymys oli suuri, kun mummua ei sieltä löytynyt. Niinpä sitten mummua kannettiin hautaan, Velu oli iloinen ja lauleli ”mummua viijään kotihin, mummua viijään kotihin.” Pettymys oli varmaan lapselle suuri, kun mummu ei enää tullutkaan kotiin.

Isä ja äiti kannustivat käymään kouluja. Isä etenkin sanoi ”minä olen nuoruusvuosistani uhrannut isänmaalle yli viisi vuotta ja raskaalla työllä menettänyt terveyteni, käykää te kouluja, että saatte helpommalla leipänne.” Jokainen meistä opiskeli ammatin itselleen, yksikään meistä ei jäänyt kotiin.

Sitten koitti aika jolloin isän ja äidin oli lopetettava terveydellisistä syistä maanviljelys. Isä istui useasti terassilla ja katsoi haikeasti pellolle päin, melkeinpä tippa silmässä. Mitä hän ajattelikaan… varmaankin hän ajatteli, miten tehty työ meni hukkaan, kun jatkajaa ei vuodesta 1776 saman suvun omistuksessa olevalle Kairalan tilalle ollut. Vanha perinne isältä pojalle ei jatkunut ja isä sanoikin, että hän tekee poikkeuksen ja antaa tilan kaikkien meidän lasten omistukseen.

Isän matka päättyi 30.3.1995 74-vuotiaana ja äidin 5.11.2000, äiti oli kuolleessaan 75-vuotias. Kiviaidat ovat vain jääneet jälkipolville muistuttamaan uutterista pellonraivaajista.

Lapset ovat hajonneet maailmalle, minä vanhimpana olen jäänyt tänne Sallaan. Annikki meni Kuusamon mutkan kautta Helsinkiin. Eila Rovaniemelle, Maritta jäi myös Sallaan käytyään välillä Helsingissä töissä.  Nuorimmainen poika, Veli Veikko, oli etelässä yli kaksikymmentä vuotta ja tuli takaisin ja kotiutui Savukoskelle. Kaikilla meillä on jo omat perheemme ja lastenlapsia kaikilla tytöillä.

Vaikka aika oli työntäyteistä, meillä oli ihana ja turvallinen lapsuus.