Olen syntynyt 7.10.1934 Kuolajärven Keskiniemellä. Isä, Väinö Kairala, oli ammattiporomies ja äiti, Kaija, oli syntyisin Yli-Kurtilta, Hautaloita.

Viimeinen kesä Kuolajärvellä oli kaunis ja Ales-ukki oli tuonu Rovaniemestä kauppatavaroitten matkassa leikki-auton, se oli siniseksi maalattu kuorma-auto ja keltaset lyhyt siinä oli ja metalliset. Sitä minä vetelin ja sitten tietenki tuli syksy ja sodasta ei ollut tietoa sen kummemmin ihmisillä ja lapsilla vielä vähemmän.Tuli sitten puintiaika ja vanhempi väki kuunteli radiosta uutisia.
Kaira-Aleksilla oli radio ja Saksa oli silloin elokuussa, päivää en muista, hyökännyt Puolaan. Huomasin aikuisten ilmeistä että jokin asia on vialla. Ja sitten sota oli tullut esille eri muodoissa.

Käydessäni Kuolajärven kylällä viimeksi v .2005, oli siellä pellolla venäläisillä rakenteilla kaksikerroksinen hotellirakennus mutta kuitenkin keskeneräinen.

Vuonna 1939 elettiin ns. reservisyksyä. Asevelvolliset ja sotilaat oli kutsuttu reserviin silloin 10.10.1939. Niitä sotilaita oli meijän pikkupuolella ja koulu oli majoitettu täyteen. Keskiniemellä niillä oli niitä harjoituksia ja poikosia ne kiinnosti. Siellä sitä pyörittiin. Sittenhän tuli jo tosi tilanteet 30.11.1939 tuli ryssän kone, joka lensi pitkin Alajärviä meijän talon yli ja sitähän riennettiin portaille katsomaan. Yrtti-Anna ja Ales-ukki oli vanhimpia katsojia ja siinä aikansa katsottiin. Portaalla seistessä on jäänyt hyvin muistiin, että siinä koneessa oli kaksi miestä peräkkäin ja se lensi hiljaa. Sanottiin, että siinä on venäläiset tunnukset eli punaset tähet. Aleksi komensi sisälle kaikki ja sanoi, nyt se alkaa ampumaan. Koululla oli isompi porukka sotilaita ja siellä ne oli yrittänyt sitä ampua, mutta eivät saaneet tulosta. Meni se ilta ja sotilaat alko raivata sitä meijänki takustaa, männikköä ja kaikki puut nurin. Raivasit sen vuoksi, että kun vihollinen hyökkää, niin näkevät sen tulon jo kauempaa. Valojen käyttö oli kielletty ja meillekin oli laitettu eriparia olevat kengät jalkaan, en muista oliko ne minulla vai siskolla.

Yöllä heräsin siihen, kun Kurttilaisia hölmähti koko pirtti täyteen. Siinä oli tuttuja ja sukulaisia ja kauhuissaan kertoivat siinä. Sitten vielä nukuttiin aamuun asti ja sitten meille lapsille laitettiin kaulaan evakkokilpukat, joissa oli nimi.  Sitten vielä käytiin naapurissa elikkä Jannessa, jossa oli Hilkka-siskon kans saman ikäinen tyttö, Laila. Niitä kaulassa olevia evakkokilpukoita näyteltiin toisille. Sieltä Lailan tyköä, kun lähettiin piilotettiin vielä pienet sukset pirtin alle. Remeksen Olli oli ne minulle tuonut ne sukset, sinne ne jäi sukset ja paloivat syntymäkotini matkassa 5.12.1939. Sitten oli annettu käsky, että kokoontua tienlaijassa olevaan Kaira-Erkin taloon ja että ketään ei haeta kotua. Siitä sitten autoon noustiin, seka-auto se oli muistaakseni. Meitä ei kyllä hakenut kuorma-auto. Siinä autossa oli meijän enoki ja sille akat antoi neuvoja, mitä pitää ottaa mukaan kun tulee kuorma-auto. Siinä autossa meni ainaki meijän ja Jannen porukka. Mentiin Sallan kirkolle ja lotat tarjosi jotaki lämmintä ruokaa, vai oliko se teetä. Sitten on jäänyt elävästi mieleen Liisa, Jannen ja Selman sisko. Liisalle ei kelvannut siellä tarjottu makkara (Liisa oli ranttu vanhapiika). Liisa jakoi meille penskoille makkarat ja meille se kyllä kelpasi. Voi se olla kyllä ettei se makkara ollut hänen mieluistaan. Niemen Astan parturissa sitä tarjottiin sitä makkaraa ja sitä teetä. Lapsista oli hauska lähteä matkaan, kun sai kulkea. Ei tienny silloin mitä harmeja on eessä.

Heti sitten jatkettiin matkaa Kemijärven asemalle ja siitä junaan ja seuraavana päivänä kai sitä oltiin Kaakamossa. Siellä sitten muisti palasi kuin humalaisella. Seuraintalolla oltiin ensimmäinen yö. Sieltä sitten majotuttiin Pohjos-Jannen taloon, jonne oli Seuraintalolta toista kilometriä. Siinä sitten oltiin koko talvisodan evakkoaika. Siinä oli Jannen ja Aleksin porukan lisäksi joku pienempi perhekin. Ales-ukko oli Selman kans käymässä Lautiosaaressa vanhan kauppakaverinsa Silforsin tykönä ja tuli sieltä ja sanoi, nyt on tullut rauha. Kaakamossa oltiin joulukuusta 1939 maaliskuulle1940.

Maaliskuussa sitten jo sallalaiset siirrettiin Itä-Lapin kuntiin. Me tultiin Kemijärvelle ja asuttiin Välikangaan Riston talossa, siinä asui Jannen ja Aleksin perhe. Kalliaisen Kusti asui toisessa päässä mummu-Kaijansa kans, Silon ja Paavon vanhemmat. Välikankaan talo oli pitkä rakennus. Siellä oltiin välirauhan aika. Sieltä Veikko kulki siltatyömaalla hevosen kanssa töissä ja isä porohommissa.

Sitten alkoi toinen sota. Saksalaisia työnty menemään. Sitä oli autoa ja hurraamalla ne sinne meni. Akat oli hyvillään, että menevät ja valtaavat kotiseudun takaisin. Suomalaiset sitten keskellä yötä marssivat, siinä meni tuttua ja tuntematonta. Moni meni viimeiselle reissulle. Sota kun eteni ja vanha kirkonkylä ja Kuolajärvi oli vallattu, me muutettiin Kursuun Leskelään, Helvi-tädin luokse asumaan. Ales-ukko arveli, että siitä on jo lyhyempi matka Kuolajärvelle. Yhtenä yönä Selman kans taluttivat lehmät Isoltakylältä Kursuun. Me päästiin jossaki kuorma-autossa.

Me käytiin kahtenako, vai kolmena kesänä heinänteossa Keskiniemellä, siellä oli paljon heinämaita. Junalla heinät tuotiin Kursuun. Viimeinen kesä on jäänyt erikoisesti mieleen, kun Ales-ukko, Mauno-setä ja isä olivat heinänteossa ja sisko Hilkka vei ruokaa, niin Ales-ukko oli sanonut, että Einokin saa tulla mukaan.

Eihän se heinänteko meikäläiselle ollut vielä mitään, mutta ongittiin isoja ahvenia. Siellä oli Jannen porukkakin tekemässä heinää, Laitilan Hannakin oli Jannen pellolla. Me Laitilan Reinon kans ongittiin siinä pikkusaaren kohalla, niin alkoi vesi lonkoilemahan neljän-viiden metrin päästä, saksalaiset järvensivusta ampuivat. Kyllä meillä tuli hoppu soutaa kotirantaan. Sitten meitä jälkehen peloteltiin, ettei saa mennä pikkusaareen, se on miinoitettu. Kylläkai ne olis kohtiki voineet ampua, jos olisivat halunneet.

Heinän teossa oli Kuolajärveläisiä muitakin. Mikkolan Heikin porukka ja Kesä-Kaalepin porukka, ne ei saaneet olla siellä omalla puolella yötä, ne souti Keskiniemelle joka yöksi. Alavaaran Jussin saki oli kans heinähommissa ja tietenki Kaira-Erkin sakki, ne oli ensiksi vanhassa Sallassa. Meijän porukasta oli heinänteossa Ales-ukko, Aino, Hilkka ja Lehtolan Viljo renkinä. Jannen porukasta oli Janne ja Laila. Eila ei muistaakseni ollut, se oli jossakin lottatöissä ja sitten oli Laitilan Hanna ja Reino.

Heiniä ei saatu vietyä viimeisenä kesänä, ne jäi sinne ja saattoipa saksalainenkin perääntyessä ottaa ne heinät hevosilleen sillä heinät oli ihan lähellä tietä, suoraan voi autoon lastata. Niillä oli hevosia paljon ainaki satakunta. Kahtena kesänä Kuolajärvessä tehtiin heinää ja Vanhassa Sallassa yhtenä. Siinähän kävi niin, että sinne ei päästetty kun se oli lähellä rintamaa. Maunohan sinne oli yrittänyt, mutta Uuvemmaan Antti oli poliisina ja palautti menijät pois. Antti on Jannen vävy, mutta sitä ei vielä silloin tietty.

Jannen porukka jäi Isollekylälle ja asuivat sen sota-ajan Välikankaassa. Sieltä Jannen porukka meni kemijärveläisten kans evakkoon Kortesjärvelle ja me mentiin kursulaisten kans Kälviälle. Sota-onni kääntyi saksalaisia vastaan, tuli lääninhallituksesta määräys, että taas lähettävä. Vaikka saksalaiset oli sanoneet, suotta heitä lähettä pakoon. Mutta määräys oli määräys!

Koulun minä kävin Kursussa. Alakoululaiset tuli kirjojen kans ja sanoivat että huomenna ei tartte mennä kouluun. Kursussa opettajana oli Kasasen Helvi, ja Rautamo Hilkkako se oli sen rouvan nimi. Ite Rautamo oli sovassa, oli kapteeni ja koppanianpäällikkö.

Joutsijärvellä oli venäläisiä vankija ja ne karkasi ja saatiin Kursussa kiinni ja olivat sitten Mikkolan Otussa. Päivän ne siinä oli ja me poikoset käytiin katsomassa. Neljä niitä vissiin oli, siinä ne makoili ja ruokaakin niille annettiin. Pesulla kävivät järvenrannassa. Iltapäivällä tuli saksalainen koppiauto ja miehillä oli kypärät päässä. Niillä oli konepistoolit ja pistoolit vielä vyöllä. Vangit komennettiin lavalle ja yhellä niistä oli veet silmissä, se on minulla jäänyt mieleen.

Talsta oli poliisina ja oli annettu käsky kokoontua asemalle. Lehtola lähti meijän hevosta ajamaan kohti Pohjanmaata. Päivä ootettiin asemalla ja yksi poika sitten tuli sanomaan, tule katsomaan ja minä menin, sinne ja siellä oli koira ammuttu kopperoon. Ammuttu, kun sinne ei koiria saanut ottaa mukaan. Kyllä kai se matka Kälviälle kesti lähemmäs viikon. Lehmät oli lastattu avovaunuihin ja ihmiset härkävaunuihin. Härkävaunussa oltiin kahessa kerroksessa, yläpuolelle laitettiin ritsit. Kemijärvelläkin juna pysähty ja oli pysähyksissä aika kauan, ennen kuin jatkettiin matkaa. Asemilla ooteltiin seuraavia junia ja matkan teko oli hiasta. Oulussa saatiin ensimmäisen kerran lämmintä ruokaa ja siinä jäi kans yks tapaus mieleen. Paljakan Kertulta kuoli lapsi siihen junaan. Kerttu käveli pikku ruumisarkku kainalossa, Oulussa pysähtyi juna pitemmäksi aikaa, niin Kerttu ehti käyvä sen arkun ostamassa. Junassa oli ahasta. Niin siinä oli monen laista, naiset itki, toiset veisasi Siionin virsiä ja jotku akat tinkasi, niillä oli riian poikasta. Ales-ukko vanhimpana komensi, että heittäkää nyt hiijessä pois se riitely, kun toiset veisaa. Tulihan siinä vaikka mitä sanomista, kun sankkoon oli tarpeensa tehtävä. Kaikki teki samaan sankkoon neitit, rouvat, lapset ja ukot ja haisukin oli sen mukaista.

Kälviällä ei pysähytty, evakoimiskeskus oli Kokkolassa, ja torvisoittokunta oli vastassa. Me poikoset kaks-kolme vai neljäkö meitä lähti kaupungille, kun kaupunkia ei oltu nähty ennen. Sillä aikaa oli jaettu hernekeittoa ja siinä meni kauon ennen kuin oli saatu. Kerhoneuvoja Taku, niin sitä kutsuttiin, oli menny sanomaan Lotille että antakaa ruokaa jos teillä on mistä antaa. Taku oli vielä lisänny, on me pärjätty tähänki asti ja on meitä kaksi jo kuolluki. Taku oli rohkija, liekö ollut vanhapiika. Me poikoset sitten kun tulimma, hernekeitto oli loppunu. En muista saatiinko mitään, sitten Oulun pakettileipäjaon jälkeen.
Hautalan Matias oli lomalle menossa tai tulossa, oli Lotilta saanut pakettileipää, jota jakoi.

Kokkolasta lähettiin sitten Kälviälle. Siellä vaunuista alas ja Seurantalolle, enää sitä ei ole, se on purettu pois. Seurantalossa oltiin yö ja sitten vasta puolenpäivän aikoihin linja-autoihin ja ajettiin Ullavan tietä 8km, meijän kortteeripaikkaan. Siirtoväen huoltopäällikkö sijoitti evakot eri paikkoihin. Huoltopäällikkö oli nimeltään Väinö Hilli. Siinä talossa johon me mentiin, oli neljä veljestä, yksi on enää elossa Salon Kalevi. Vanha isäntä oli kuollut. Touhukasta talonväkeä siinä oli. Lehmiä, kanoja ja sikala, vakkei se niin iso talo ollut, mutta maataloushommaa oli. Ruuat siinä tarjottiin. Töihinhän siinä heti alettiin eli paimeneen, talon karjaa paimentamaan.

Olen jälkeen sanonut, että tänne kun tulee noita vierasmaalaisia, niin ei muuta kuin töihin vaan heti seuraavana päivänä. Talon töihin joutui, isä puintihommaan. Maksua minä en muista, joutuko asumisesta maksamaan ja maksettiinko töistä. Ales-ukko hommas sitten lähempää asunnon, kun veljekset tulee sotahommista, siinä talossa olis tullu ahasta. Asuttiin kahessa paikassa. Leemolan kylässä, ministeri Leemolan paikka oli kilometrin päässä. Naapurista on lähtöisin tangokuningas Matti Korkeala, eli Matin isän kotipaikka oli saanmetrin päässä siitä missä me asuttiin ensiksi. Kahessa kylässä asuttiin Hillin kylässä ja sitten Leemolassa.

Välikylässä kävin jonku viikon koulua, sieltä oli kouluun viis kilometriä. Leemolasta kouluun oli kaksi-kolme kilometria. Yhen talven olin siellä koulussa. Se on jäänyt mieleen, kun Ales-ukko kävi  Korkealassa kuuntelemassa ratioa, niin sieltä kuului nyt Salla on jäänyt rajan taa. Tuntu ettei täältä pääse ikänä enää Sallaan.

Huhtikuu kun tuli niin laittoi asiamiehen, kun Laurilassa lähellä Isohaaran voimalaitosta oli talo myytävänä ja sen osti. Kälviällä oltiin vajava vuosi Ales-ukon kans. Ales-ukko sitten lähti kesäkuussa v.1945 Laurilaan. Siihen jäi Ales-ukon haaveet jäähä sinne Pohojanmaalle.

Hyvä kohtelu kai siellä oli, mitä nyt poikosilla oli jonkulaista känää ja evakoksi siellä nimitettiin jos mitä tapahtu. Evakkojen penikat oli niitä pahimpia ja saattohan ne ollaki. Laurilasta ostettu talo oli Poliisi Pahkalan ja on vieläkin siellä pystyssä. Kaakamoon sitten muutti Janne ja Erkki Kairalan perheet. Se on jäänyt mieleen, kun juna tuli Ylitorniolta päin ja illalla lähti Rovaniemelle päin, niin siinä niitä tuttuja kävi oottelemassa ja yhteyttä oli sallalaisiin siinä. Sitten on jäänyt mieleen, kun näitä siirtotiloja eli vastiketiloja varten pijettiin kokouksia, oliko niitä kaks-kolme ollu. Osa oli ilmottanut ottavansa rahassa. Ensimmäisessä kokouksessa ei vielä kylää ja paikkaa määritelty, vaan sanottiin siirtotilan mahollisuus.

Entiset kylät sitten ryhmiteltiin; kuolajärviläiset Vallovaaraan, vuorikyläläiset Varvikkoon ja Vittikkoon, kurttilaiset Pahkakumpuun, tuutikyläläiset Ahvenselkään, kirkonkyläläiset Kurijoelle ja Tuohikylään, lampelaiset Lapajärvelle, korjalaiset Naruskalle ja sovalaiset Etelä-Sallaan.

Kaakamosta sitten Jannen porukka muutti syksyllä Kursuun, Leskelään, lähemmäksi Vallovaaraa. Janne sitten kuoli marraskuussa 1947.
Me tultiin isän, Maunon ja Ainon kans Vallovaaraan ja Kairalan Veikko, yhtäaikaa. Oltiin kai ensimmäisiä tulijoita, muistaakseni se oli toukokuun viimeinen päivä 1948 ja siitä alkoi Vallovaaran kylä, sitä ennen ei ole kukaan asunut. Töissä tietenki ovat kulkeneet.

Tontin paikat on saattanu olla Maanlunastuksen herroilla Insinööri Kankaalla ja Agrologi Kokko-Pekalla olla tietona jo v.1947. Huhti-toukokuussa v.1948 oli sitten näytetty paalun paikka ja mihin tie tulee. Ei ollut vaihtoehtoja se oli tehtävä siihen rakennukset mihin oli paalu laitettu. Joku rohkiampi voi tietenki siirtääki vähän matkaa. Ensiksi kun tultiin oltiin rakovalkealla 2-3 yötä. Sitten tehtiin yhteinen asumus Jaurunrantaan ns. koirankaulaan salvettiin ja minä keräsin täytteeksi sammalia. Hevonen oli Maunolla, meillä ei ollu omaa hevosta sillon. Hevonen oli yhteiskäytössä. Isä kun oli varhainen, se lähti jo kolmen aikaan ajamaan, että kerkijää ennen kuin Mauno. Minä sitten säkkikaupalla kannoin ruohoa päivässä hevoselle. Jauru oli siitä hyvä,kun siellä kasvoi pitkä ruoho. Yritettiin sitä hevosta laitumellaki pitää, mutta Salmivaarasta löytyi kahesti.

Syksyllä sitten alkoi olla jo valmiit asumukset ja perheet alkoi muuttaa. Meillä ja Kairalan Veikossa asuttiin ensiksi pikkupuolella. Tuli Virtaset, Kalliaiset, Sotkajärvet ja Lahti-Väinön porukka. Kesälahet asu Salmivaarassa ja tulivat sitten kun rakennus oli valmis syksyllä v.1949. Ja koulu Vallovaaraan tehtiin v.1949. Jouluksi valmistui, kuusijuhlaa vietettiin. Syyslukukausi 1949 oli Virtasessa, josta sitten siirryttiin koululle. Minä en ole enää ollut Vallovaarassa koulussa, kävin Kursussa viimeisen vuojen. Evakossa olen ollut 8 vuotta 6 kuukautta ja 3 päivää. Koulut tuli käytyä evakossa. Eihän kaikki ole negatiivista onhan jotakin positiivistaki, koulukavereita on useammassa läänissä.

Ikuiseksi evakkopojaksi itseäni nimitän.