Minä olen Lauri Alavaara ja olen syntynyt Kuolajärven Alapään rannalla, n. 4-5 km oli matkaa sinne Keskiniemelle, elikkä 4.5 km tarkalleen. Olen syntynyt 17.10.1930.

Meitähän oli viisi lasta, yksi sitten kuoli pienenä, jo ennen sotia. Viis meitä kaikkiaan oli. Laimi vanhin ja sitten on Aarre, joka kaatu. Se on toiseksi vanhin ja sitten on Eero kolmanneksi vanhin ja sitten olen minä ja sitten on Martti, joka kuoli Kuolajärvellä ja sitten syntyi yhdentoista vuoden jälkeen minulle sisko evakossa tuolla Saunavaarassa. Siinä se on meijän koko porukka ja tietenki isä ja äiti.

Asuihan siinä vielä Möllärin Eero, isän siskon poika, se lähti Rovaniemelle eli meni naimisiin, se on niitä auto-Möllärejä. Se kävi rippikoulun ja se ei sopinut oikein isänsä kans, niin se tuli sinne meille ja asui täyveksi mieheksi meillä. Se oli koko elämänsä siinä, saa sanoa ja sitten Helpin Ilman, Jannen sisko, kuitenki oli vaimo ja niin se tuota siellä suurhyökkäyksen aikana Eero kaatu. Pyy-Uuno oli meillä jonku aikaa, se Kemihin muutti sitten töihin tehtaalle. Uuno kulki, meillä ollessaan, savotoissa. Siihen aikaan tehtiin taloihin halotkin ruokapalkalla, kesäpuut tehtiin taloihin ja kohan sai talosta ruuan, eli oli ruokapalkalla. Eihän sitä ollut keväimestä minkäänlaista työtä muuta kun jos jotain sattu, kun uitto loppu.

Oli taloissa kymmeniä jätkiä kuokkimassa ja tekemässä kaikenlaista Kesä-Kaalepillekin kuokkivat sarkoja. Niillä ei kerta kaikkiaan ollu muuta kun talvella tukinkaatoa ja syksyllä pöllin tekoa, sitten oli sitä luppo aikaa. Luppo aikana hakkasivat halkoja, että saivat ruuan taloista.

Olihan siinä minun ukki ja mummiki, ukki kuoli kun olin  neli vuotias, muttä ämmi eli pitempään. Muistan hyvin kun ukki kuoli, ne kun kuoli ja oli kolehikkotie, ei passannut laittaa kärryille se pantiin hevosen jalasrekihommahan ja vasempaan puolehen luokkaa valakia nauha, kun ne lähti viemään Keskiniemelle.
Keskiniemeltä sitten autolla kirkolle uuvempaan hautausmaahan kirkosta vähän eteenpäin. Vainajat vietiin pelko heti, ainakin meiltä vietiin kirkon lattialla alla olevaan kellariin. Isä teki metsätöitä talvisin ja kesällä se muuras ja rakennus hommia teki, sota-ajanki koko ajan ja sitten venehejä se ruukas tehä kesällä, semmosta työtä sillä oli melkehen aina kesällä. Ja sota-aikana teki pölliäkin tuolla Saunavaarassa. Saunavaarassa oltiin evakossa.

Kotona oli kuus lehemää n. keskimäärin ja mullikoita oli ja hevonen oli ja lampaita, nehän oli tärkiät ja äitihän pääasiassa hoiti niitä. Kalastettiin ja kovasti. Kalastus isällä oli tärkiää ja poroja oli, niin lihaa saatiin ja oli meillä kaksi ja puoli hehtaaria ohralla aina, että leipää ei koskaan puuttunut. Sitten se oli tympiää se ohraleipä syyvä aina, ei saanu ruisleipää, Akolan Olgalta vaihettiin ruisleipään. Se ruisleipä oli enempi kuin nisua, se oli makiaa. Voi nyt, kun sais sitä ennenvanhasta ohraleipää, niistä jauhoista tehtyä, joista ei ollut otettu akanoja pois.

Lapsuudessa leikittiin Yrttilän harjussa, sitä sanottiin Yrttilän harjuksi.
Minä en tiijä oliko se Helpin Kustin harju virallisesti. Sitä sanottiin Yrttilän harjuksi, kun se oli Yrttilän talon likellä. Siinä me päivät jylmättiin Akolan Heikki ja Vilho, Ulkuniemen Pentti, minä ja Eero. Tehtiin kolomirattaisia pyöriä, että kaks taka-akselia ja eturatas ja ohjaustanko siihen ja sitten ne oli honkapölkyistä tehty ne rattaat, ne kun ei kestäneet sitten millään ne meni aina halki. Ei älytty siihen aikaan laittaa vaikka nahkaremmiä se olis piettänyt ettei se halkija. Semmoset oli leikit ja sitten, kun syksy tuli se oli se luistattelu. Sitä minä ihmettelen, ettei siihen hukkunut siihen lähelle ketään. Eerohan se putos sitten jäihin kerran koulun jälkeen talvisota syksynä. Sitä pelattiin sitä karuselliä, tehtiin jäähän reikä ja sinne toloppa ja sitten vuorotellen pukattiin, jäänpäällä ja sitä pijettiin liukkaana, sitä rataa välillä kasteltiinki. Meillä oli suhtkoht syvä ranta, Kesälahen puoli oli matalampi.

Sota-aikana pyyvettiin kalaa, niin siitä minä tiijän, kun meijän puolelle ei saanut mennä josta olis hyvästi saanut. Se oli v.1944 kun me pyyvettiin sieltä Kesälahen puolelta verkoilla ja meijän puolelle ei saanut mennä, kun se partisaani homma oli. Sieltä sai hyvin vähän kalaa, mutta sitä aina sillon tällön sai isoa kalaa, isoja siikoja. Kuolajärvi oli kalaisa järvi. Sieltä sai ahventa, haukia ja kaikkia. Semmonenki tapaus oli, että Ulkuniemen Vittori ja isä kävivät tuohuksella. Sitä ei olis saanut tuohustaa, mutta kävivät siellä Kuolajoella. Laskivat yli joen verkon, kun siellä siikaa oli, niin ne nousi sitä tihiää verkkoa vasten eikä päässeet läpi, niin siitä pistelivät kuin soppapaasta isoja siikoja. Sen minä olen nähnyt isomman saaliin, siinä oli kerta kaikkiaan kalaa.

Uimassa käytiin yhtenään, mitään lukumäärää ei ollut päivässä, siinä syvässä rannassa ja oli siinä sen verran matalaa, että poikoset pysty uimaan. Se oli ensimmäinen ehto, minä muistan, kun isä ja ukki vei veteen, piti oppia nopiasti uimaan. Opetettiin uimaan. Se oli kuulemma hengen pelastus, jos joutuu veen varaan, niin pystyy uimaan.

Heinän teossa olin jo ennen sotia kahtena kesänä päntiönään. Eihän meille jäänyt kuka olis hoitanut, eikä siellä yksistään äitin kanssa olis viihtynyt, sitä lähti heinäntekoon. Siellähän oli mukava ja oli oma vikate. Haravoiminen ei poikosia oikein miellyttänyt, niittää hoskas sitä kyllä. Heinää tehtiin Kuolajoki varressa, meillä oli niityt siellä ja Nurmijoella oli kans. Sinne minä en päässyt muuta kun talvella isän kans, kun olin jo niin iso että kelpasin heinän polkemiseen. Aina otettiin mokehija heinän polkemiseen, että sai tiukan heinähäkin. Heinänteossa oltiin viikko, rankisessa oltiin yötä. Joka talosta mentiin niitylle ja ensimmäiseksi niitettiin vuoje heinät latoon ja pystytettiin rankinen ja sehän houkka oli niin hyvä paikka kesällä nukkua ja sitten vasta alettiin heinäntekoon. Ruoka otettiin matkaan kotua kun lähettiin, leivät kuivattiin aitan orressa. Elikkä meillä oli se vanha talo, niin siitä oli yks huone sitä varten tehty, että siellä  viilitettihin ja heinäntekoleivät kuivatettehin, ohraleipähän olis kuivannut pilahan. Ruisleipähän se oli se heinäntekoleipä. Ruoka vietiin matkassa piimä ja harmaja (eli kirnupiimä). Kalaa keitettiin, sitä otettiin joskus joesta vain verkolla ja joskus isä onkikin siitä ja leustamalla haukia. Kalaahan sieltä sai. Eihän siinä ollut mitään ongelmaa ja kuivaa lihaa ja siitä keitettiin kuivalihavelliä ja hyvä se oli syyvä kuivanakin ja saihan siitä suolaa. Kyllä se oli semmosta, että viikonpaussi oltiin heinänteossa ja pitihän sitä joskus sateen takia lähtiä kotiin. Lapsena ja nuorena meillä aloitettiin työn teko.

Meillä poikosilla oli kaverina Akolan pari poikaa, oli minun ikäistä ja Aarrella oli taas ne vanhemmat. Minulla sitten Ulku-Pentti, sehän asui meillä, mutta ne muutti sitten sinne Nikkari-Kalleen. Vittori meni isännäksi Nikkari-Kallen ja Anna Reetan taloon. Nikkariksi niitä sanottiin, en tiijä mikä lie oikea nimi ollut. Vanhan lain aikana, kun jaettu on saaneet talon ja aikasempana aikana ollut se tilipuun ajo, isot puut on vienyt valtio ja Rovaniemeltäkin on ollut ajajija Kuolajärvellä asti. Ei ne Ulkuniemet kovin kauon siellä Nikkarissa kerjenneet asuakkaan, kun ne meiltä muutti. Meillä asuivat toisella puolella, vanhassa talossa. Vanhalla puolella, joka on meille valmistunut 1800-1900 vuosisadan vaihteessa. Mikkolan Lasse muisteli että hän oli poijan holppi, kun se valmistu. Se passaa justiin siihen vuosisatan vaihteeseen. Minä olen ollut sillon yheksän vuotias, kun kotona vielä oltiin, Laimi oli vanhin ja sitten Aarre. Ei ne juuri käyneet missään. Laimilla oli Akolan Olgan tyttö, se Aili ja Vittorin tyttö, se Helmi kavereita, siinäpä ne tyttäret taisi olla meillä päin jonka kanssa olivat kavereita. Aarrella kyllä oli poikakavereita Akolassa, oli Kainot, Rikartit ja Sulo ja Mukkalan Toivo oli kans, mutta se oli vanhempi, se oli Helpin Yrjön ikänen.

Kalastus oli harrastuksena pääasiassa. Keväällä mentiin kalastamaan järvenpäähän, nehän vei poikoset. Eihän se poikosille ollut se kalan koko tärkiä, kun kohan saahan, se luku oli. Kun ne verkoilla ja rysällä pyytivät sitä tuli, kun turkin hijasta. Ei niille kelvannut meijän pyytämät kalat ne oli liian pikkusia, ne ruukattiin navetan pataan laittaa ja keittää sijoille ja sekoittaa jauhoihin. Kaks sikaa oli meillä, niille syötettiin, me oltiin vähän pahalla päällä, kun meijän pyytämät kalat ei kelepaa. Se oli sitä ylituotantoa, niinku nykysin ovat nuo silakat. Ne annetaan ketuille ja kaikille.

Koulua kävin kaks vuotta Kuolajärvellä. Sitten kun mentiin Vojakkalaan, siellä ei ollut koulua ollenkaan. Kouluun tuli viisi kilometriä matkaa, joka päivä kuljin kotua. Minä olin niin jääräpää, en jäänyt asuntolaan, vaikka sinne olis voinut jäähä. Kenenkään kans ei tapeltu eikä riijelty, mutta ne kaverit taitaa olla jo mullan alla. Autosavotan aikana lentokone lennätti ihmisiä, jotka makso. Siinä näin Remeksen Martinki ensimmäisen kerran, oli sotilaan sylissä.

Meijän perällä ei sotilaita paljon nähny, siellä Keskiniemellä näki kyllä, kun ne kulki läpi Kurtille ja Vuorikylään mutta se oli ihan poikkeus, että meijän perällä näki sotilaan. Keskiniemellä oli pitkä rivi Kuolajärven koululaisia, meillä on ollut semmonen kuvakin. Lompolo se meijän alakoulun opettaja oli niin jämerä, ettei antanut mennä likellekään konetta, niin meitä ei pystytty kuvaamaan. Kauvempaa saatiin kattova, totta se piti meitä niin hunerona, että juostaan koneen laskeutumistilaan. Lompolo oli alaluokan opettaja ja Pitkänen yläluokkien opettaja. Isällä oli semmonen malli, että pitää osata tehä jotaki. Piti tehä kirvesvarsi ja pokanpää, ei siinä isoa ammattia ollut haaveena. Pitihän se poka(saha) vielä terottaa, viilata. Sillä oli semmonen taktiikka, ennen kuin se hyväksy sen. Niin sitten isä kuoli v.1945 niin jouvuin menemään 15-vuotiaana suoraan mottimetsään. Junat ei kulkenut jos ei puita tehnyt.

Helpin Kustin talo oli ihan vieressä siinä ja Akola oli vähän kauempana vaarassa päin ja Kusti oli kirkolle päin ensimmäinen talo. Ei siitä Kustista Yrttilään ollu pitkä matka ja Yrttilästä Ulkuniemeen oli vielä lyhyempi matka, oja oli vain välissä. Sitten oli Mukka-Alpi ja sitten oli lähellä Keskiniemeä Helpin Janne ja Erkki.

Naarureiden kans oltiin tekemisissä. Me ruukattiin posti tuuva, niin se piti tuuva Helpin Kustiin sinne Alapäähän, kun se Akola oli siellä ylhäällä, niin ensiksi tuotiin Kustiin ja sieltä piti hakia. Kusti toi postin sitten joka lauantai, kun tuli kunnanvirastolta. Kusti oli niinku kunnanjohtaja. Kustista minulle on jääny semmonen käsitys, että se oli lapsirakas, kun se tuli hakemaan Akolan poikia ja meitä Markus-setää kuuntelemaan ratijosta. Meitä oli aina puolikymmentä poikaa kuuntelemassa. Se niin huolekkaasti hoiti sen homman. Sillähän Kustilla ei pieniä lapsia ollut, kun Aili ja pojat oli jo aikuisia ja Väinöhän sitten kaatui sovassa. Kustilla oli oma ratio, kun se oli kunnanjohtaja, niin sillä oli jonkulaiset tulot. Sitähän pijettiin ihmeenä ratioa siihen aikaan. Sitten vasta Saunavaarassa Aatsingin Toivo osti ration, ei sielläkään muilla ollut. Ration akkuja piti myötään latata, ne eivät tahtoneet kestää. Sota-aikana, kun Motalasta kuunneltiin niin ei tahtonut kuuluva,kun tuo Venäjän poika sotki ja häiritti, mutta omat terveisensä laitto kyllä reilusti, se oli useasti niin. ”Heittäkää ja antautukaa Suomen pojat, muuten teijät tullaan tappamaan.” Oli kyllä muitakin huomautuksia. Sehän Suomen ratio joutu soittamaan monta vuorokautta ”Säkkijärven polkkaa”, kun Viipuria vallottivat.

Naapureiden kans oltiin kanssa käymisissä aina, semmosta ei tänä päivänä ole olemassakaan. Se oli enempi semmosta toisehen turvaamista. Esim. Yrttiläkin sai potut ja maitoa naapurista. Vastaavasti sieltä sai apua, kun äitillä katkesi jalka, silloin 1939, niin Anna paimensi koko kesän Hellin kans lehmiä ja lypsi. Yrtti-Jussi tuhkas pellot, kun isä oli poromettässä, eli vasotuksessa. Jussi ajoi harjusta hiekkaa ja sitten tuhkattiin. Naapurista sai apua. Se on ihan kokonaan toisenlaista nyt, se on ihan kumma miten se naapurisopukin oli paljon parempi.
Eihän nyt kärsi mennä. Aivanhan sitä pengotaan sydänjuuria myöten jos jotakin hankaluuksia tulee ja pikku asioissakin vejetään käräjille. Elämä oli erilaista silloin, rahasta ei ollut kiinni sillä lailla, kun nykysin. Lujemmassahan se raha on ollut sillon mitä nykyään, oltiin vaatimattomampia, ruokaa kuitenki oli. Avustuksia ei ollut. Kaloja ja lihaa syötiin pääasiassa. Talvella pyyvettiin aittaan saavihin, minä olen käynyt katsomassa sen aitan paikan, niin siellä ei kasvanut mitään muuta kuin vihriää ruohoa, siellä oli niin voimakas suola pitoisuus siellä lattian alla. Kalaa ja lihaa ja kalat suolattiin saaveihin myöhällä pyyvetyt. Ne kalat oli tosi suolasija, mutta ne laitto vetehen likohon eelimmäisenä päivänä, minkä keittävät huomenna. Aikansa liottivat ja vieläpä maistoivat onko suola väjehtynyt ja sitten sitä syötiin. Sitten oli riihi, niin siihen oli pukannut puita niin paljon, ettei tahtonut löytää missä kohti se on ollut.

En muista kuulleeni, että kaloja olisi paistettu, mutta keitettiin. Sian ja poronlihaa oli omasta takaa ja lampaita. Lampaanlihat syötiin, ei niitä kukaan ostanut ja sitten ylimääräiset vasikat, ne teurastettiin. Kyllä sillon oli lihaa, lihan puutetta ei ollut. Puutetta ei ollut, niillä saattoi olla jolla ei ollut mitään. Meillä ei ollut puutetta ruuvasta. Ohrajauhot oli omasta takaa. Veikon kanssa kerran juteltiin, niin se sanoi soutavansa kerran pitkin järviä ja ohrapelto oli komian keltanen, kun se oli kypsynyt. Se oli Veikolla jäänyt mieleen.

Leivät leivottiin ja pullat. Pullaa leivottiin hautajaisiin ja kun niitä saarnamiehiä kuluki sillon oli nisua. Seuroja pijettiin niitä oli meilläkin, viikon pitivät seuroja ja niissä isommissa taloissa kaikissa pijettiin, missä vain oli uskovaisia. Ei ne joka talohon päässeet. Mummi ja ukki nehän oli kovasti uskovaisia. Kyllä niille varmasti juustoakin leivottiin, mutta se nisu on jäänyt mielehen, kun se oli herkkuva aivan mahoton. Eihän ne sitä nisua antanu paljon kerralla. Saarnamiehet oli Kuusamosta, niin ainakin sanottiin ja Mikkolan Heikissä pijettiin kovia seuroja, Heikki oli harras uskovainen. Saarnamiehet oli vanhollislestaatiolaisia ja sitten kirkko uskovaisia. Olen minäkin ollut seuroissa ja poikosten oli pakko olla, Api oli kerran kirvannut siellä meijän seuroissa muka hilijaa ”voi saatana vie”, niin meijän ämmillä oli niin hyvä kuulo, että kuuli ja Apin nujuutti nurkkaan, Api oli ollut pikku poika. Piti istua hiljaa ei sitä saanu mejeltää, jos saarna oli käynnissä, iliman muuta joutui ulos. Saarnamiehille piti varata aina yksi huone eli talon paras huone. Kaukaa ne vain tuli sinne syrjään saarnaamaan ne soutivat Kuolajärvelle. Talvella minä en muista, että meillä olis ollu, muttä siellä lähempänä on tietenki ollu. Seuraväki sai talosta ruuan ja se oli vähän saman laista kuin kinkerit. Määrättyihin taloihin annettiin kinkerit, torppareille ei annettu elikkä mökkiläisille. Isoimmissa taloissa pijettiin seuroja ja kinkerit.

Vaatteet tehtiin kaikki kotona Aleksin sarkapakasta ja lanellipakasta. Aleksin ja Selman kaupassa ne oli rullalla hyllyssä ne pakat. Äiti meillä teki pääasiassa vaatteet. Sota-aikana ei sitten ollu mistä juuri tehä, vanhoja takkia purettiin ja käännettiin nurinpäin, ja niistä tehtiin.

Sokeri ja kahvi ostettiin kaupasta ja sitten tuota niitä oli kolme niitä kauppaa yhessä välissä autosavotan aikana. Aleksin kauppa oli ainua ja silläkin oli muona niin kaukana, se oli Rovaniemeltä asti haettava. Mikkolan Eelis haki monet kuormat ja sitä ennen on käyneet hevosella. Ei se ihan pieni kauppamatka ollut ja niillä on pitänyt olla rahat, kun ovat menneet ostamahan. Kävin minä Aleksin kaupassa ja muistot on niinku yleensä vanhasta ihmisestä ja Aleksilla oli se näkökin jo huono ja ihmiset sano, että Selma siinä on silmänä. Karkkiahan sieltä ostettiin, se teki äkkiä sen tyllerön paperista ja kaato sinne karamellija. Ostetut karamellit oli erivärisiä pastillia ja saatto siinä olla niitä uskovaisten pastilliakin valkeita ja soikijan muotoisija, osa niistä pastilista tarttuihin käsihin jos kostuivat. Sitten likellä sotaa alkoi saamaan Osuusliikkeestä markalla sen Erikeno-pussin, se oli valmiiksi pussissa, mutta ei siinä monta karamellija ollut.

En muista nähneeni hetelmiä jaa olihan se tuota appelsiiniä, saatiin rahaa että ostettiin yksi appelsiini pekkaa kohti. En muista antoko se Möllärin Eero sitä rahaa, sillekin piti tuuva aina  jotakin tavaraa. Kaira-Erkillä oli Rooki-niminen ori. Se oli haassa, siinä yläpuolella ja haan läpi tuli meille tie, ja kun tuota lähettiin juoksemaan sitä oritta karkuun, kun se oli nuori ori, niin se ruukas kimmotella. Eero-vainaja puristi sitä appelsiiniä nyrkissään niin, ettei siitä ollut jäljellä kuin kuoret. Eero piti niin lujasti, ettei vain putua. Sillä orilla oli valkeat kyljet ja mustaa, eikä se varmaan mitään olis tehny, mutta oltiin niin poikosija sillon. Mehut kyllä lähti siitä appelsiinista.

Eerohan kuoli silla lailla, että viimesenä syksynä luistatteli, siellä koululla oli jo nuot joukot, Suomalaiset kertausharjoituksen nimellä. Oli annettu määräys Keskiniemelle, ettei saa olla valoja, meni rantaa ja lähti oikasemaan koulun valoa kohti mistä menee se silta salmen yli, niin luistatteli sulanperään ja uppos sinne ja kastu. Sai vielä repun ja kamppeet pois, eikä älynny niin paljon että taloon olis menny. Siinä oli Kairalan taloja ja Schroderuskin rannassa. Tuli kotiin pakkasella luistattelemalla viis kilometriä ja siitä se ei toipunut. Sai kylmän ja sitten sanottiin, Saunavaaraan kun muututtiin, että se muuttui lentäväksi keuhkotauviksi, niin kauan sairasti ja mahottomuus oli saahakin mihinkään hoitoon kun Pelekosenniemellä ei ollut lääkäriä.

Markkinoilla ruukattiin käyvä hevosella, enimmäkseen se oli isä joka kävi. Kirkollahan kävi äitikin, sillähän katkesi se jalakin viimisenä kesänä 1939. Käveli kartanolla navettaan ja lankesi. Jalka oli sitten veossa koko ajan n. kolme kuukautta ja vasta sitten Vojakkalassa ottivat pois. Se oli niin pitkään, että sillä jäi väärään vasen jalka. Se ei ihan suoraan tullu.

Hevosella kuljettiin ja sitten loppuaikoina postiautolla ja Kallungissa kävin minäkin Kantolan Hiljan tykönä. Se oli isän sisko. Viikon verran oltiin siellä, kun kotona oli lypsäjä. Siellä Olavi oli keksinyt puolukan puhistusvehkeen, tynnyrin ja sitä veivattiin ja siinä oli ne rauvat ja roskat varisi pois. Minä nimitin sen ”Lotkottimeksi”. Postiautolla mentiin, Märkäjärven kautta se auto meni Kuusamoon asti.

Jouluna tehtiin puuporoja hangelle, sai nisua ja oli kuusikin, mutta ei siinä ollut kynttilöitä koskaan. Me oltiin niin nuoria, niin eivät sen takia halunneet laittaa.
Yrtti-Annalla oli komia joulukuusi. Me käytiin aina kattomassa, siinä oli kaikkia kiiltopaperia ja erimaiden lippuja nauhassa. Venäjän lippua siinä ei näkynyt. Se oli meille ihme se kuusi. Koulussa kyllä oli joulujuhla ja Kivelän Maikki oli pukkina. Maikki oli ottanut sen tehtävän, se oli muutenkin siinä, keitteli ruokaa. Riisipuuro syötiin ja olihan siinä vielä Teräväisen Tyyne. Näytti latua minulle ku minä en päivällä ruukannu hiihtaa koululla, kun minä jo kotimatkan hiihin.
Niinhän minä voitin sen kilpailun ja sain palkinnoksi  kynän ja pyyhekumin.

Juhannuksena oli Kalmaharjussa pesäpallopeli, mutta me ei käyty, se oli useasti juhlapyhinä ja vanhemmat meni kirkolle. Tanssittiinki siellä Kalmaharjussa, Kaira-Erkkikin sanoi opetelleensa siellä tanssaamaan.

Pääsiäisenä laskettiin mäkeä ja Akolan Kaino meni poikijen kanssa Akanpylsyyn. Se on paljakka tunturi, Akanvaaraksi sitä sanotaan. Oli niitä poikia Aarre, Kaino, Sulo ja Voitto ja Kaino oli laskia hujauttanut puuhun, paljakka tuli niin ei ollut saanut pysähtymään. Pojat oli hoksineet ja sitoneet suksiin mävyksistä kiinni ja vetäneet pitkän matkan, kyllähän sillä oli kivut ollu, mutta se pelastu. Pojat oli silloin n.15 vuotijaita. Kuulin minä rulleistakin puhuttavan, mutta ei meillä käynny.

Kuolajärvi on kyllä niin hyvin muistoissa, ettei mikään voi olla paremmin.
Muistan autosavotasta ja tammenteosta alkaen kaikki. Olen ottanut selvää, että ensimmäiset tilipuut on ajettu hevosella, on puhuttu että ne on uitettu, ei niitä ole uitettu. Ne on välivarastosta Mikkolanniemestä ajettu hevosella. Helpin Yrjökään ei muistanu miten se tapahtu. Tuo on niin vanha asia.

Päällimäisenä koti tulee mieleen Kuolajärvi-sanasta, aina se kun sinne ei koskaan päässy. Olen minä siellä muutaman kerran käynny, mutta se on niin surkijan näkönen paikka. Jos sen raivais niin jotakin siitä tulis. Olihan siellä pirtinmuuri pystyssä voishan siitä tehä ja kaivot. Ikää kun tulee niin pikkuhiljaa alkaa kaipauskin muuttua, sitä on vaikia sanoa.

Tähän paikkaan verrattuna siinä on niin suuri ero kun verrataan, ettei sitä arvaa hullukaan. Siellä oli vettä ja kalastus mahollisuus, täällä ei ole oikiastaan mitään. Nythän se olis vanhempana ollut se kalastus, ja pyynti. Vanha ukkokin pystyy kalastamaan ja siitä nauttii, kun siihen on oppinut nuorena, sitä kaipaa. Siellä olis ollu aikoinaan porohommatkin, olis voinut laittaa poroja.

Meijän perällä ei sodan lähestyminen näkynyt mitenkään muuten, kun se lentokone lensi ja siitä venäläinen katto alas ja meillä justiin kolme elukkaa teurastettiin, vasikka, mullikka ja sika. Oltiin siinä poikoset isälle kaverina. Se kone lensi oikein matalalla, siinä se alko vasta näkymään, ei se ennen näkyny. Sitä ootettiin millon se ampuu Keskiniemellä, kun me olimma poikossa käyneet kattomassa konekivääriä, kun se oli kolakärrynrattaaseen sijottu se kivääri. Tavallinen konekivääri, siitä kun pyörittää niin siitä on hyvä ampua. Se houkka ei alkanut toimimaan, se vasta alko pärisemään, kun kone oli jo Mikkolanniemellä, ei sille käynny kuinkaan.

Sitten illalla tuli Akolan Taunon ryhmä sanomaan, että kaikkien pitää olla Alapäästä Keskiniemellä klo 5.00. Meillä ei ollu hevosta se oli viety sotahan, eikä ollu porojakaan, Helpin Iita ajo hevosta ja me sen sanin perään sivottiin poronkelkka. Ei mitään muuta tavaraa ollut kuin patjat mukana ja tietenki evästä piti olla. Äitillä oli jalka poikki, niin Iita ohjas sitä hevosta. Yrjökin kysy, että miten se oli kun teillä oli se renki. Meillä oli renki, mutta sen piti jäähä lehmien kans. Lehmät piti lopettaa, ensin oli määräys, että pitää jättää joku joka lähtee taluttamaan niitä elukoita. Eihän niitä meijän lehmiä kovin kauvas ehitty taluttaa, kun Kelsinkäisessä jo tappelivat ja siinä tuo Ulkuniemen Uuno kaatu. Siinä puhuttiin autossa, se oli sotilaita täynnä se auto, että Uuno on kaatunu. Venäläinen oli jo niin lähellä ku Kelsinkäisessä. Ei ne voineet kerralla siirtää sitä väkeä, kun piti siirtää kurttilaiset, kuolajärviläiset, vuorijärviläiset  ja sama auto oli joka vei.

Keskiniemiläiset vietiin ensin. Sotilaita tuotiin ja evakoita vietiin. Heti me päästiin Keskiniemeltä lähtemään, ne löi meijät autoon klo 5.00. Mikkolan Heinokin oli siinä nakkomassa meitä mokehia kyytille, se vähän niinku konnuuttaan minut nakkasi, olisinhan minä itteki sinne päässy. Äiti kun oli jalkapuoli, niin sitä joutu monta ihmistä haalaamaan. Sitten mentiin Sallaan ja oltiin Osuusliikkeen kahvilassa päivä ja ootettiin, kun linja-autoja tulee. Niin lopulla tuli linja-auto ja se vei Kemijärvelle sinne yhteiskoululle ja siellä opettajalla oli se koroke, niin siinä meitä oli kaks sakkia siinä korokkeella yötä. Ja siitä sitten lähettiin ja vietiin härkävaunuun ja sillä Vojakkalaan. Me asetumma Vojakkalaan aseman takana lähimpään taloon Ulkuniemen Vittori ja meijän saki samahan pirttiin. Kallijaislaiset oli siellä koululla ja Karkkolaisia. Koulua ei sinä talvena ollut. Se on jäänyt sitten mieleen, kun Ruotsin puolelta sai makijaisia. Ilomielin lähettiin ostamaan kahvia, kun ruottalaiset anto meille makijaisia. Vojakkalasta käytiin Ruotsin puolella.

Ei sitä oikein ensin tajunnu, että Kuolajärveltä on pitänyt lähtijä, tuntu siltä että kävässään vain jossakin. Sitten kun isä ja Aarre tuli sieltä pois Vojakkalaan ja sanoivat, että kyllä se on koko kylä poltettu. Sitten tuntui siltä, ettei sitä kotia enää olekkaan. Lehmät oli ammuttu tienlaitaan, eihän niitä ollu pystytty viemään, olis pitäny olla autoja mahoton määrä. Sai joitakin lehmiä tuotua sieltä pois, mutta hyvin vähän, muutamia lehmiä niijen jotka pääsivät ennen lähtemään. Hevonen meillä kaatu siellä sotareissulla, ne vei sen sotaan ja sinne jäi. Porokarjat tuhoutu, kun koko alue meni.

Ennen autosavottaa Kuolajärvelle tehtiin tammi järven niskaan, kyläläisten hevoset oli ajamassa maita sinne ja sitten se valmistu v.1937.Meilläkin venehuone piti siirtää metrin ylemmäs, niin paljon nousi vesi Kuolajärvessä. Tammityöt oli koko talven ja Mikkolan Yrjön vaimo Martta oli kokkina työmaalla. Minäkin sain elämäni makeimmat munkit syyvä, rautapaassa se niitä käryytti. Kotona niitä ei varmasti tehty. Me mentiin neljästään hiihtämällä sinne, niin se tarjos munkki kahvit. Sitten se muuttu keväällä, että oli kahen tuurin porukka, yötä päivää vejettiin keksillä alas puita. Se kesti myöhäseen syksyyn, että viimenenkin kalikka oli Kuolajärvestä pois.

Alahalla oli toinen Nenäkkeen savotta, siellä oli erit miehet, siellä oli Junttilan porukkaa ja oli siellä meijänki hevonen ajamassa. Aika paljon oli niitä hevosia ajamassa puita ja ne hevosmiehet kortteeras meillä. Meijän rantaan ajettiin ne puut ja vejettiin takapuomilla kiinni törmiin, etteivät pääse järvelle leviämään ja se Pyräs se hijas jumpo, joka sitä kisko sitä ei lujaa kärsinyt kiskoa, kun se oli höyryveturi, yötä päivää se veti ja laitettiin puuta niskasta alas (tarkoittaa joen niskaa). Se oli aika suuri se savotta, se piristi koko kylää. Kylästä saivat tammelle maitoa ja piimää. Elintasoahan se nosti niille, eihän ennen ole ollut savotoilla kun silavaa ja leipää. Niitähän jäi sitten sinne niitä kulkuspoikia, ruokapalkalla tekivät töitä, joku kuokki peltoja ja joku teki halkoja.

Ulkuniemen Vittorikin muisteli, että ne teki halkoja, kesäpuita, kun leivän takia piti tehä kesäpuut. Ohraleipää piti leipoa tihiään, kun se vanhani ja kuivasi nopijasti.

Autosavotassa oli paljouvessa Sallalaisia kuorma-autoja, kenellä täällä nyt oli autoja, minä en tiijä varmasti, kun Mikkolan Eeliksen. Eeliksen autoa ajoi Kaira-Topi. Pääasiassa ne autot oli Rovaniemestä. Rovaniemiläinen oli se autokorjaamokin joka perustettiin, sanottiin,että Kemiyhtiön varoilla, pitäneekö paikkansa?
Kuorma-autoja oli paljon. Kyllä se Kivelän Erkin autokin varmasti oli ajossa.
Se oli Suomen suurin autosavotta.