Vallovaaran maamiesseura järjesti meille perinnepiirikurssilaisille mukavan lauantaipäivän heinäkuun alussa. Pääsimme käymään rajan takana Kuolajärven kylässä. Matkalle oli ilmoittautunut 41 henkeä. Osa meni omilla autoilla ja suurin osa pakkautui Koillismaan turistilinja-autoon ja matka sai alkaa. Lähtö oli sovittu Takka-Valkean pihalta klo 06.00 ja sinne tulikin muutama meistä ja matkanjohtajamme Häkkäsen Topi. Sallasta ajoimme Vallovaaraan, josta kyytiin nousi suurin osa retkeilijöistä, Kutrikon kautta ajaessamme linja-auto alkoi pikkuhiljaa täyttyä ja niin pääsimme kohti rajaa. Minäkin ensimmäistä kertaa pääsin katsomaan ”menetettyä mummolaa”. Odotus oli sietämättömän piinaavaa. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Aurinko paistaa räkötti lähes pilvettömältä taivaalta. Toinen matkanjohtajistamme Arja Kesälahti tarkasti vielä, että kaikki olivat mukana ja Topi vertasi viisumiluetteloon. Tulliin saavuttiin hyvissä ajoin klo 07.00 maissa. Venäjän byrokratia näytti heti alkuun, ettei kyseessä ole mikä tahansa viikonloppureissu. Autoa syynättiin perin pohjin, ja papereita selattiin. Onneksi meillä oli mukanamme maanmainio tulkkimme Natalia Kesälahti, joka huolehti siitä että asiat ymmärrettiin puolin ja toisin. Viimein pääsimme lähtemään ja ensikertalaisten päät pyörivät kun maisemat alkoivat vaihtua. Varsinaisella rajalla, piikkilanka-aidalla oli vielä tarkastus. Lopulta kuskimme kurvaisi kapealle mutta melko hyväkuntoiselle soratielle. Ensimmäisenä tulimme Vanhan Sallan kirkonkylän maatuneille maisemille. Vanha, suomalaisten kunnostama, hautausmaa näkyi vasemmalla hyvin hoidetun näköisenä. Salla-seuran kunnostama hautausmaa muistomerkkeineen jää ns. rajavyöhykealueelle ja byrokratian vuoksi emme saa edes pysähtyä siellä.
Muutamia muitakin sodan muistomerkkejä näkyi tien varrella. Kaikilla sodan osapuolilla oli omat muistomerkkinsä. Venäläisillä ja saksalaisilla olivat omat alueensa.
Asumaton erämaa ja hakkaamattomat metsät jatkuivat. Rohmoiva ja Sallatunturi saattelivat oikealla puolen koko matkan. Viimein eteen putkahtivat Kuolajärvet ja Keskiniemen silta. Siihen sillan korvaan pysähdyimme. Ylijärvi ja Alajärvi häikäisivät. Kuolajoki virtasi vuolaana. Kirkas auringonpaiste sai maisemat näyttämään erilaisilta. Kuolajoen ja järvien rannat olivat pensoittuneet ja rehevöityneet. Paksu kaislikko oli kasvanut melkein umpeen. Soisevat rannat olivat hoitamattoman näköiset. Siellä täällä näkyi ruostuneita raudan pätkiä ja rakennusten osia. Se mikä oli maahan kaatunut, oli saanut siihen jäädä. Korkea Kalmaharju oli kaivettu suurelle kuopalle, maantien laidasta oli riukuaita kadonnut. Rakennusten kivijalatkin on viety parempiin paikkoihin. Armeijan maastoautoja ajeli tiellä. Pientä jännitystä väreili ilmassa. Sotilaiden läsnäolo antoi matkalle oman säväyksen. Olimme vieraita, silti tervetulleita.
Sillan kupeeseen olivat asettuneet edellisenä päivänä tulleet Kesälahden pojat ja Mikkolan Kauko muutamien muiden kanssa. Maastoautot ja veneet olivat valmiina. Nokipannukahvit odottivat matkalaisia. Piisilän Leila ja Juhani olivat omalla autolla myös tulleet jo. Tulokahvit ryypättiin kiireessä ja porukka jakaantui veneisiin ja maastureihin, jokaiselle oli luvattu pääsy omille juurilleen. Pääsin Kesälahden Karin veneeseen yhdessä Kesälahden Kaarlon, Arjan ja Natalian kanssa. Tarkoitus oli käydä Alapäässä äitini kotipaikalla. Kari ajoi veneellä läpi kortteisen järvenpään ja järven selällä alkoi kartalla olevat paikat saada muotonsa.
Akanlahdesta lähdettiin ja Pikkusaaren ohitse, tuossa on Aunoniemi. Isosaari näkyy jo, Kivelän Viljamin talonpaikka vasemmalla, Myllyoja ja viimein Kesäniemen rantaa. Kesälahden Kaalepin talon muuri näkyi jo. Vihdoinkin pääsin mummolaan. Onko mummo ja ukki odottamassa porraspäässä. Katse etsiytyi väkisin raunioihin ja pettymys tulvahti rintaan, ketään ei ollutkaan kotona. Yhtään ehjää rakennusta ei ollut pystyssä. Kivimuurit törröttivät kuin alastomat ruumiit vihreän niityn keskellä. Värisytti. Tunsin palelevani, vaikka ilma oli lämmin, lähes helle. Katse kääntyi vääjäämättömästi itään päin ja katkeruus nousi pintaan. Miksi näin piti käydä?
Moukkusvaara ja Suikkitvaara siintelivät oikealla puolella. Rantauduttiin ja lähdimme lähemmin tutkimaan talojen raunioita. Jäljellä olivat vain parin talon muurit ja kaivojen kivet. Kesälahden ja Mikkolan uunit olivat vielä pystyssä, laattakivistä muuratut valtavat uunit olivat uhmanneet niin säitä kuin ihmisiäkin. Pian kuitenkin toinnuin alkujärkytyksestä ja aloin tutkia paikkoja kiireellä. Kaksi tuntia oli luvattu aikaa. Kuvasin ja kuvittelin äitini kotipaikkaa. Tuossako oli se kaivo ja tuostako lähti se polku maailmalle. Tuossako oli perunapelto, missä oli se oja, jonne äiti oli nukahtanut. Kiireen kaupalla etsin, mutta en löytänyt. Palasin muureille. Muurit olivat säilyneet ajan saatossa hienosti. Muodot olivat säilyneet, vain savupiiput olivat sortuneet. Ajan hammas oli nakertanut muurausaineen kivien välistä, mutta silti ne olivat vielä kasassa. Uunit olivat taidokkaasti tehty varaavine kiertoilmakanavineen ja lämpötaskuineen. Yhä vieläkin käytetään samaa mallia tehdasuuneissa.
Uutelan ja Kesälahden muurit ovat rakennettu 1800 -luvun puolella. Toista sataa vuotta ne ovat katselleet Kuolajärven maisemia.
Rentun ruusu oli vallannut pihamaan kokonaan. Rikkaruohoa rehotti paikat täynnä.
Oli juhlallista seisoa näillä äitini kotipaikan tantereilla, katsella laajoja hakkaamattomia metsiä ja korkeita vaaroja ja tuntureita. Uskomattoman kirkasvetinen järvi peilasi lähes tyyneen pintaan Isosaaren kuvajaisen. Saattoi kuvitella minkälaista täällä oli yli puolivuosisataa sitten ollut. Otin muurista kivenpalan mukaani. Minulla olisi sittenkin palanen menetettyä mummolaa. Kiven palanen muistuttaisi aina tästä.
Vehmas ja vehreä Kuolajoki virtasi samalla lailla kuin silloinkin, asukkaat vain olivat kaikonneet rannoilta, poissa olivat viljelijät, kalastajat ja metsästäjät. Iso kuusi katseli rannalta järvelle surullisin ilmein, kuin odottaen jotakuta palaavaksi. Pari tuntia meni äkkiä ja kamerat tallensivat kuvia talonpaikoista. Vanhemmat muistelivat lapsina täällä juoksennelleensa.
Kesälahden ja Mikkolan taloissa oli paljon lapsia leikkikavereita riitti. Nyt nämä leikkikentät olivat paksun heinikon valtaamia. Joitain peltoja oli joskus niitetty ja alueella saattoi nähdä vanhan kolhoosin jäänteitä.
Meidän porukassa olevat vanhemmat ihmiset, Kesälahden ja Mikkolan jälkeläisiä, muistelivat kaiholla entisiä aikoja. Puheessa vilahtelivat kesät ja niiden kauneus. Kaipuu ja ikävä tänne on vieläkin. Kalastusmahdollisuudet ja hieno luonto ei ole jäänyt unholaan. Ja täällä on oma koti. Koti, josta oli lähdettävä sotaa pakoon. Juuret ovat täällä, nyt vieraan maan mullassa.
Palattiin veneellä takaisin Keskiniemen sillan korvaan. Toiset retkeläiset olivat kierrelleet autolla ja jalkaisin Kivelään asti. Osa porukasta meni Mikkolanniemelle ja osa Kairalan rantoja tarkistamaan. Kokoontumisen jälkeen matka jatkui Kurtin kylään elikä nykyiseen Alakurtin kaupunkiin.
Hakkaamattomat ja hoitamattomat metsät reunustivat tietä. Nurmijärvi näkyi tien vasemmalla puolella, oikealla puolella näkyi paikka paikoin vanhaa ratapenkkaa. Itse Alakurtin sotilaskaupunki on uskomaton näkymä. Korkeat laatikkomaiset kerrostalot hallitsevat keskustaa. Kaupungissa on hylättyjä taloja laudoitettuine ikkunoineen, ränsistyneitä pihoja ja hoitamattomia katuja, muutama kauppa ja pieni tori. Kaupungin uusi, suomalaisten rakentama sotilaskaupunki on tosin hieman siistimpi ja nykyaikaisempi.
Roskia, ruostuneita autoja, romuja lojuu katujen varsilla ja takapihoilla. Kolme isoa sotilasaluetta sijaitsee keskellä kaupunkia isoine vartiotorneineen, jotka on peitetty maastoverkoilla. Sotilaiden läsnäolo on silmiinpistävä. Minkäänlaista yritys- tai tehdastoimintaa ei juuri näy, vanha kolhoosimaatila näkyy rapistuneen ja painuneen unohduksiin.
Kadunvarsilla on neuvostoajalle tyypillisiä monumentteja, vanhoja sotilasajoneuvoja, nostettu korkealle kivipaadelle. Radan varrella näkyy sotilaskalustoa, panssarivaunuja ja kuorma-autoja lähdössä taas ties minne. Laaja alue on täynnä jo ruostuvia helikoptereita.
Kaupunkia halkoo upea Tuntsajoki. Paikalliset asukkaat, lähinnä sotilaita ja heidän perheitään näyttää viettävän lauantaita istuskellen joen rannalla. Kävimme ravintola Gapriksessa nauttimassa paikallista ruokaa ja kahvit, sen jälkeen shoppailimme pienissä putiikeissa ja torilla. Tupakka ja alkoholituotteet ovat suhteellisen halpaa. Muutakin tavaraa sai. Kuuma, lähes hellelukemissa oleva lämpötila hieman hillitsi liikkumista kaupungin alueella. Pienenä yksityiskohtana näkyi neuvostoajalle tuttu jono torinlaidalla tuoreiden vihannesten ostajista. Parin tunnin kiertelyn ja shoppailun jälkeen palasimme takaisin Kuolajärville ja Keskiniemen sillan korvaan makkaranpaistoon. Osa porukasta kävi kahvilla vasta avatussa kahvilassa. Paluumatkalle lähdimme viiden jälkeen. Sallatunturi ja Rohmoiva saattelivat taas meidät rajalle asti ja pakolliset muodollisuudet tullissa hoituivat hieman nopeammin kuin aamulla. Taxfree-kaupasta vielä tuliaiset ja matka alkoi olla paketissa. Vallovaaran koululle saavuttiin taas muutamaa kokemusta rikkaampana ja haikeita muistoja monillekin kirvoittaneen matkan jälkeen illansuussa.
Eeva-Liisa Vuonnala (kuvat kirjoittajan)