Olen syntynyt lokakuussa v.1936. Muistan hyvin ne ajat lapsuudessa, kun Hautajärven perällä venäläiset partisaanit riehui. Ennen partisaaneja kylän ympäristössä oli tesantteja, joita ihmiset näki piileskelevän ympäristössä,  ne ei ns.vielä mitään ”pahaa” tehneet. Ne oli tiedon antajina Venäjän puolelle, viestittivät mitä kylissä tapahtuu, ne ei olleet pahantekijöitä, näin vanhemmat sanoi.

Sitten  v.1943 Hautajärven kylä ja Leusjärvi oli motitettu joka suunnalta. Kuusamoon päin oli räjäytetty Maaninkajoen silta, nykyiseen Sallan kirkonkylän suuntaan Myllyojan silta Niemelän kylässä, Kemijärven suuntaan Kukasojan silta. Autoilla ja polkupyörillä ei päässyt liikkumaan. Se kesä oli kauhujen kesä, muistan kun aavalle kokoonnuttiin heinälatoon piiloon. Siellä tosiaan piileskeltiin. Minäkin muistan sen, kun heinien sisään mentiin piiloon. Lapsia oltiin,  niin kuka itki ja kuka muuten piti mekkalaa. Muistini mukaan siellä ladossa oltiin iltaan saakka. Heinäkuussa ei vielä ollut hämärät eikä pimeät yöt. Sitten tuli tieto Hautajärveltä, että on lähdettävä pois ladosta ja tultava kaikkien Hautajärven koululle ja että sinne on tullut sotilaita. Sieltä käveltiin se nelisen kilometriä koululle. Koko kylä oli sitten siinä koululla ja siellä oltiin noin pari vuorokautta. Koko Hautajärven ja Leusjärven kylän väki. Sieltä katsottiin (se koulu oli ennen sotia jo kaksikerroksinen), kun Niemelässä partisaanit laittoi koulun tuleen, näkyi kauheat savut. Siellä oli pelko ja paniikki ihmisillä. Sitten tuli tieto, että suoniityllä Kiviaavalla oli partisaanit iskeneet, ampuneet ja ottaneet vankeja. Tiedosta tuli paniikki ja Hautajärven Ossianin vaimo tuli aivan hysteeriseksi. Minäkin lapsena 6-7 vuotta vanhana järkytyin ja vieläkin pyörii tuolla korvien välissä se kauhu. Naimi Hautajärvi on jäänyt mieleen; se parku miten kauhiaa se oli hänelle.

Kiviaavan kohtalokas partisaani-isku tapahtui 15. heinäkuuta 1943. Herman, Ossian, Maire ja Aaro Hautajärvi, Sande Kangas, Iisak Albinus, Elsi, Eeva, Lilja ja Auno Hautajärvi olivat viikkoa aikaisemmin aloittaneet heinätyöt. Heinäntekijät oli kahdessa ryhmässä. Iisakin porukan palatessa kotapaikalleen, heidän eteensä ilmestyi ryteiköstä piippalakkisia miehiä. Heinäntekijät säntäsivät pakoon avoimen jängän poikki kohti kotapaikkaa. Partisaanit huusivat heidän peräänsä. Sitten ilma sakeni luotisateesta. Iisak, joka juoksi Elsin ja Eevan välissä, kaatui osumasta maahan. Partisaanit yrittivät ottaa Elsin, Eevan ja Liljan kiinni, mutta eivät onnistuneet. Tytöt jatkoivat kohti Hautajärveä, Elsi vanhimpana edessä. Matkaa Hautajärvelle oli noin kymmenisen kilometriä. Kotiin päästyään he kertoivat hyökkäyksestä. Pakoon päässyt Auno tuli kotiin tuntia myöhemmin. Tyttöjen ja Aunon kertomukset kauheasta tapahtumasta mitä ilmeisemmin pelastivat Hautajärven ja lähikylät tuhoiskuilta.

Ossianin porukka oli jäänyt vangiksi ja Iisakki oli ammuttu.

Sitten myöhäisemmässä vaiheessa  kotiin Leusjärvelle tuli määräys: On lähdettävä evakkoon. Ryssä on jo niin lähellä, vanhassa Sallassa tulossa ja että on heti poistuttava. Sitten lähdettiin Kemijärven suuntaan hevosella. Lapset ja heikoimmat laitettiin rekeen ja vähän vaatetta mitä nyt ottivat mukaan. Se minulla on muistissa, kun lähettiin evakkoon, äiti leipoi ruisleipää ja se oli sunnuntaipäivä. Leivät jäi pöyvälle nousemaan, niitä ei ehditty paistaa, niin äkkiä oli lähettävä. Tuli määräys se on lähettävä. Räisälän kylä Kemijärven puolella oli ensimmäinen minne mentiin yöksi, hevosella mentiin ja jotku kävellen. Sitten seuraavana päivänä roomulla, siitä oli roomu yhteys Kemijärvelle, nykyisen kirkon rantaan. Roomulla kuitenki se väli mentiin ja illalla sitten junaan.  Kuusivaaran paikkeilla minä  heräsin, kun ryssät yritti pommittaa evakkojunaa.  Ja siitäkin minulla on kammo ja muistikuva, kun juna pysähtyi ja kaksi lentokonetta pommitti ja ihmiset parkuen meni mettään. Varsinkin naiset huusivat. Siinä oli onni onnettomuudessa, ettei osununut kenehenkään. Kaksi pommi ne kerkesit puottaa. Niillä ilmeisesti oli niin vähän niitä pommia.

Junalla sitten matkustettiin. Minä en ihan tarkalleen muista onko me Kokkolassa jääty siitä junasta. Siirrettiin meijät evakkoon Kaustisille, sallalaisia oli myöskin Evijärvellä. Kaustisilla evakkopaikka oli Timmelpakka, se oli liikemies, sillä oli linja-autoliikennettä. Sieltä sitten siirryttiin maalaistaloon Siikajoen rannalle, Tastula oli sen talon nimi. Siinä talossa oltiin sodan loppumiseen asti. Sieltä sitten lähdettiin alkukesästä v.1945,  kuorma-autolla Hautajärven Leusjärvelle. Raahen kohdalla tuli täydellinen auringon pimennys, muistan kun auto pysäytettiin ja ihailtiin sitä pimennystä. Sillä kuorma-autolla tultiin ensiksi Kemijärvelle ja jatkettiin matkaa, mutta ei ihan Karhujärvelle saakka päästy, kun siellä oli sillat räjäytetty. Auton piti palata takaisin ja meijän piti kävelemällä jatkaa matkaa.Tavarat piti hakea myöhemmin hevosella Karhujärveltä, mitä meillä nyt oli kampetta.  Karhujärveltä on matkaa kolmekymmentä kilometriä Leusjärvelle. Sitten kun tulimme Leusjärvelle, kotini oli poltettu, naapurin koti poltettu, samoin  koko kylä. Savupiiput oli vain pystyssä ja maakellariin, kuoppaan, piti mennä asumaan.

Syyskesällä Koiviston Erkki keräsi Etelä-Sallan lapsia kouluun, kouluthan oli kans poltettu, Hautajärven koulusta oli jäänyt pihasauna polttamatta, kaikki muut rakennukset oli Hautajärveltäkin poltettu. Minäkin olin siinä porukassa, jotka Koivisto touhusi kouluun. 21 meitä oli lähdössä junalla Turkuun ja sehän oli jännä paikka päästä junalla matkustamaan. Olin silloin yhdeksänvuotias lähtiessä. Näin jouduttiin menettelemään, sillä sodan runtelemassa kylässä ei ollut mahdollisuutta järjestää opetusta. Jälleenrakentaminen oli vasta alkamassa. Srömman kartanoon lähti meitä lukuvuodeksi 1945-46 seuraavat koululaiset: Laimi Huhtala, Pirkko Hautajärvi, Sylvi Niemelä, Jenni Harju, Kirsti Päiväniemi, Raili Räisänen, Helena ja Ritva Hautajärvi, Inkeri Viitala, Liisa Kallunki, Adita ja Kyllikki Harju, Helmi Huhtala, Eero, Veli ja Erkki Harju, Mikko, Heikki ja Urpo Hautajärvi, Usko Huhtala ja  Toimi Uutela. Meidän mukana lähti myös huoltojoukkoa.

Se ruispuuro se on jäänyt mieleen. Se oli sitten hyvää ja kurkut. Jäätelöä söin niin paljon, ettei se enää näinä päivinä isommin maistu.

Siellä tehtiin tutustumismatkoja Turunlinnaan ja tuomiokirkkoon ja ihailtiin Suomen Joutsenta Aurajoen rannalla. Srömmän vanha  kartano sijaitsi ruotsinkielisellä alueella Perniössä. Opettaja Rautonen opetti meille Ruotsin kansallislaulun. Aamu-ja iltarukoukset on kanssa jääneet mieleen. Sitten muistan kun joulupukki tuli ja sain elämäni ensimmäisen joululahjan: jousipyssyn nuolineen. Kamarissa ammuimme Huhtalan Uskon kanssa sillä pilkkaa herneillä kakluunin pyöreään reikään. Herne oli panoksena. Talvella laskettiin kelkalla mäkeä läheisessä rinteessä. Mäestä sai hyvät vauhdit meren jäälle asti. Saunomassa käytiin puolen kilometrin päässä sijainneessa saunassa ja samalla uimassa läheisessä purossa. Srömmän ajasta on hyvät muistot,  sen tietää, kun ankeista oloista lähti. Alkuaikoina tietenki oli koti-ikäväkin, mutta sen minä vielä painotan, että Koiviston Erkki oli hyvä ihminen. Erkin toimesta me sinne päästiin ja Erkki sai täällä luottamuksen yli puoluerajojen ja valittiin kansanedustajaksi.

Saksalaiset oli lähtiessään lahjoittaneet Sallan kunnalle ja seurakunnalle yli kaksimiljoonaa Suomen markkaa. Saksalaisilla ei ollut tarvetta ottaa niitä mukaansa, kun täältä poistuivat. Kotiseutumuseolla on vielä se raha-arkkukin todisteena siitä lahjoituksesta. Kunnanvirastolla sitten tuli puhetta millä me on siellä opiskeltu. Sanoin, että ilmeisesti niillä lahjoitusvaroilla. Ei kunnalla eikä seurakunnalla sota-aikana ollut rahaa millä lähettää meitä kouluun. Seurakunnan pöytäkirjoissa on merkintöjä raha-avustuksista vuosilta 1945-46. Sieltä ei kuitenkaan selviä mistä rahat on peräisin ja mihin tarkoitukseen ne avustukset on annettu. Minusta tuntuu siltä, ettei seurakunnan pöytäkirjoihin eikä muihinkaan papereihin uskallettu laittaa tietoa rahan alkuperästä ja käyttötarkoituksestakaan. Sotien jälkeenhän elettiin valvontakomission aikaa. Valvontakomissio olisi voinut puuttua asiaan, siksi oli kai parempi, ettei kaikkea kirjoitettu paperille.

Siitä meidän sisäoppilaitoksessa olosta oli isot kustannukset, kun meitä oli 21 oppilasta ja täältä vietiin opettaja, siivooja ja keittäjä. Sitten meillä oli koko Strömmän kartano vuokrattuna ja sieltä paikallinen ns. talouspäällikkö, joka oli myös palkattu. Siinä kunnanvirastolla keskustelussa tultiin siihen tulokseen ja kaikki oli sitä mieltä, että niillä lahjarahoilla me oltiin koulussa. Talouspäällikkö oli nimeltään Kaarina Nyyssönen. Opettaja oli nimeltään Veikko Rautonen.

Sitten sieltä Turusta lähettiin pois alkukesästä 1946, ensiksi junalla Rovaniemelle, silloin ei päässyt vielä Kemijärvelle, kun silta oli poikki Rovaniemellä. Rovaniemeltä tultiin  kuorma-autolla Hautajärvelle.

Vuoden aikana isä oli tehnyt pienen noin 5×6 asunnon. Oli se outoa isosta kartanosta tulla pikkuseen mökkiin. Mökissä oli vielä lutikoita haitalle asti. Meitäkin oli kymmenen lapsen perhe ja minä olen kolmanneksi nuorin. Kuusi meitä veljestä on ja neljä sisarta. Kaikki ei kuitenkaan olleet siinä mökissä, kun vanhin veljistä kaatui ja vanhimmat sisaret oli jo naimisissa ja asuivat muualla. Mökissä oli kuitenki vielä kahdeksan henkeä. Siihen aikaan oli isot lapsiperheet. Vuonna 1948 valmistui sitten isompi rakennus, joka on vieläkin siellä Leusjärvellä pystyssä. Siinä on kolme makuuhuonetta olohuone ja keittiö sekä sisäsauna ja siinä isännöi minua vanhempi velipoika. Minä muutin tänne Märkäjärvelle, kirkonkylään, kun minulla paloi Hautajärvellä talo. Turun reissu oli hyvä, kasvattava reissu. Evakkotaipaleella vyöryttiin kaikenlaisissa kurjuudessa. Siellä Tastulan talossa kyllä oli hyvä olla, siinä oli vain yksinäinen vanha emäntä, joka piti karjaa. Oli muutama lehmä ja lampaita. Talo oli rantatörmällä Siikajoella, Tastulassa.

Haastattelijana Leila Piisilä 22.09.2009