Kuolajärvenkylän matka 2012

Kuolajärvenkylän matka 2012

Sunnuntaiaamuna 15.7.2012 pakkasin taas kerran James-asuntoautooni retkikamppeet ja eväät. Nyt matka suuntautui esi-isien maille Venäjän Kuolajärvelle, tarkemmin sanottuna Mikkolanniemeen Kuolajärven Ylijärven rannalle. Salla-seuran järjestämälle kotiseutumatkalle oli ilmoittautunut mukaan 15 henkeä eri puolilta. Porukka koostui sellaisista joilla oli kaikilla jonkinlainen side näille menetetyille alueille. Joko suoraan alenevassa polvessa, kuten minäkin, tai sitten naapurikylän puolelta, esim. Arolat. Matkaan lähdettiin omilla autoilla ja yöpymiset oli tarkoitus hoitaa teltoissa ja autoissa. Tullimuodollisuuksista päästyä tulimme Kuolajärven rannalle, Glebovin kahvilan pihalle hieman ennen yhtätoista. Siinä pidimme venäläisten viranomaisten kanssa pienen palaverin ennen matkan jatkumista. Majoitus- ja leirintäpaikat piti tarkkaan selvittää ja viimein kaikki oli selvää. Eino Kairala kertoili vielä lapsuusmuistojaan kylästä.

kuva6757

Pääosa porukasta päätti leiriytyä Mikkolanniemeen vanhan Vuorikylään menevän tien varteen. Alapään itäpuolen Yrttiahon sukulaiset menivät “mutkasta tietä näkymättömiin” Kurtin tieltä erkanevaa uraa pitkin. Osa jäi Kairalan maille. Ydinporukka suuntasi sitten hieman kuoppaiselle ja mutkaiselle Vuorikylän tielle. Venäläiset ajoivat edellä ja pahimmat paikat käytiin etukäteen varmistamassa. Vesi soljui melko vapaasti tien yli monessakin kohtaa ja purojen ylittävät sillat olivat joko sortuneet tai lahoneet pelkiksi mielikuviksi. Leppäojaan oli tosin tehty uusi palkkisilta, joka oli jäänyt vähän kesken… Maasturit menivätkin suoraan ojan yli sillan vierestä. Muille autoille tämä uinti oli liikaa, joten rohkeasti vaan sillalle. Maavara riitti juuri ja juuri sillan pän ylitykseen.

Viimein kaikki pääsivät sillastakin ylitse ja loppumatka parani taas hieman. Perille tulimme puolenpäivän maissa ja aloimme katsella talojen paikkoja ja sopivia leiriytymistasanteita.

kuva6767

Kun talojen paikat olivat suurinpiirtein selvillä alettiin tehdä oloa kotoiseksi ja makkaratulihan se ensimmäiseksi piti tehdä. Tulistelimme hetkisen ja osa porukasta alkoi jo kalavehkeitään viritellä. Kuolajärven ahvenet oottivat ottajaansa. Päivä oli lämmin, hieman nakkasi muutaman vesipisaran, mutta varsinaista sadetta ei ollut. Kavereita, näitä verenhimoisia inisijöitä kyllä riitti ihan omiksi tarpeiksi. Jopa tummia isoja hevospaarmoja näki. Tälläsimmä kalavaatteet päälle ja oijustimme järven rantaan. Kirkas, kylmä vesi lainehti pienoisessa tuulessa ja Ahti oli kitsaalla päällä. Yhtään evää en edes nähnyt. Harmistuneena nakkasin virvelin maahan ja keikautin selkäni oikoseksi kenturalle. Valkoiset pilvet vaelsivat taivaalla ja oli vain kesä, ajatus pysähtyi. Mieleen tulivat ne entiset asukkaat, jotka näillä rannoilla asuivat. Millaista oli elämä silloin. Silloin kun aurinko ei kesällä laskenut ollenkaan moneen viikkoon. Nytkin se paistoi, painu vain illan jatkuessa syvemmälle, näkyen kuitenkin koko ajan.

Tie loppui salmen särkyneeseen siltaan, siitä ei enää päässyt eteenpäin. Muistelimme miten tästä ennen oli kulkeneet ihmiset Ylipäähän ja Vuorikylään sekä Kuusamoon saakka. Nyt tie oli vain surkea ura metsittyneessä pellossa. Sydäntä melkein särki. Katse siirtyi järven liplattavaan pintaan. Tuli mieleen taas kerran ne sanat, jotka oli kuullut täältä karkoitetuilta evakoilta: Niin kaunis oli Kuolajärven pinta kesäiltana. Mielen sopukoissa jäyti edelleen katkeruus… miksi, miksi näin piti käydä?

Kotvasen muisteltuamme palasimme takaisin pellon rinteeseen ja autoille. Ilta jatkui seurustelun merkeissä ja jostain ilmestyi äkkiä iso pussillinen ahvenia. Päästiin sentään kalan makuun. Ahvenet keitettiin ja jaettiin jokaiselle maistiainen, hyviä olivat kirkkaan veden kalat.

Ilta alkoi vaihtua yöksi ja maisemat sen kuin kaunistuivat, iltarusko lankesi itäiselle taivaalle kuin muistuttaen sodan julmasta palosta. Kylmät väreet puistattivat selkärankaa, kun ikuistin yön kauneimman näyn.

auringonlasku6791

Viimein vakauduttiin nukkumaan ja aamulla viiden aikaan nousimme kahvin keittoon. Aamu valkeni pilvisenä ja sateita ennustavia tummia pilviä alkoi nousta taivaalle. Oli kotiin lähdön aika. Viimeiset silmäykset pelloille ja vaaroille. Menetetty mikä menetetty.

mikkolanniemi6792

Kotimatkalla tie ei ollut yhtään sen parempi, mutta toki jo tutumpi, eikä pelottanut enää niin paljon. Samat kuopat kierrettiin ja samat ojat ylitettiin. Sisimpää riipaiseva retki oli taas kerran loppusuoralla.

Poikkesimme vielä kylän keskustassa Kairalan pelloilla, Kairalahdessa ja ajelimme hieman Alapäähän menevää tietäkin. Sekin oli samanlainen ura, joten palasimme pois. Yrttiahon Reima ja serkkunsa Hirvasahon Katja saapuivat juuri sukunsa juurilta. Olivat paikan löytäneet ja kuvanneet.

eeva-liisa