Välirauhan aika, jatkosota ja Lapin sota

VÄLIRAUHAN AIKA

Suomi saavutti talvisodassa torjuntavoiton, mutta maksettava hinta oli kallis. Keväällä alkoi ns. välirauhan aika. Keväällä maaliskuulla evakot alkoivat palailla kotikonnuilleen. Kuolajärven kylälle ei ollut menemistä. Päästiin kuitenkin ”lähemmäs” kotia, Kemijärvelle, tai muualle Koillis-Lapin kuntiin. Pelkosenniemelle, Kostamoon, Vuostimoon jne.

Saksa oli aloittanut suurhyökkäykset Länsi-Euroopassa. Suomen armeija oli edelleen sotavalmiudessa ja vasta kesäkuun alussa siirryttiin rauhanajan kokoonpanoon. Neuvostoliitto pakotti 8.9.1940 Suomen sallimaan päivittäiset rautatiekuljetukset Hangon vuokra-alueelle. Pohjois-Suomen puolustuksen järjestäminen uskottiin Ouluun sijoitetulle V Armeijakomppanialle. Suomi siirtyi kesällä 1940 Neuvostoliiton etupiiristä Saksan vaikutuspiiriin. Sen tehtäväksi tuli osallistua valmisteilla olevaan suurhyökkäykseen (operaatio Barbarossa) Neuvostoliittoa vastaan. Suomi ja Saksa sopivat saksalaisten joukkojen läpikulusta Oulun kautta Pohjois-Norjaan 22.09.1940. Lapissa tehtiin saksalaisten kanssa tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä v. 1941. Oulusta tuli tärkeä saksalaiskeskus 22.6.1941. Saksalaisia oli lopulta n. 200 000. Huhtikuussa 1941 saksalaiset alkoivat värvätä suomalaisia vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking-divisioonaan. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan toukokuussa 1941. Saksalaisten joukkojen pääkuljetukset alkoivat 5.-14. kesäkuuta 1941. Purkusatamina olivat Vaasa ja Oulu. Oulusta joukot kuljetettiin junalla Rovaniemelle ja täältä edelleen Pohjois-Norjaan. 17. kesäkuuta 1941 julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta evakuoitavaksi.

JATKOSOTA

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä julistettiin 26.06.1941 Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Elokuun loppuun mennessä armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat. Sodan menestyksestä syntyi ”Suur-Suomi”-aate. Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi.

Sallan alueella saksalaiset joukot ryhmittyivät kesäkuun lopulla 1941. Saksalaisen 36. armeijakunnan pääjoukot, 169. Divisioona ja kaksi panssariosastoa marssivat Rovaniemeltä 18.06 yöllä kohti Kemijärveä ja Sallaa. Perillä oltiin 22.06.1941. Saksalaisten tarkoituksena oli hyökätä Sallan tien suunnassa Kuolajärvelle ja vallata se ja hyökätä edelleen Kurtille ja sieltä Kantalahteen sekä katkaista Muurmannin rata. Tämän hyökkäyksen tekisi moottoroitu Pohjois-Norjasta saapunut SS-Divisioona Nord. 169. divisioonan hyökkäisi Salla- Kantalahti -maantien pohjoispuolella varmistaen armeijakunnan vasemman siiven. 6. Divisioona hyökkäisi etelästä Kuusamon suunnasta Kuolajärvi- Kantalahti tielle, tiettömän erämaan kautta edeten. Saksalaisilla oli vastassa venäläisten 122.Divisioona ja Kantalahdessa kaksi muuta divisioonaa ja panssariosasto.

Kuolajärven ja Kantalahden maastolle on ominainen erämaaluonne, teiden vähyys ja vaikeakulkuisuus, lukuisat tunturit, jokien runsaus, idempänä eteläpuolella järvirikas alavampi maa ja pohjoispuolella ylänkö- ja tunturiseutu. Alueen länsiosassa muodostaa Vuosnatunturin – Kelsinkäisen – Nurmitunturin linja puolikaaren muotoisen vedenjakajan, jonka länsipuolella kohoaa pohjois-eteläsuuntaisia tunturiharjanteita, kuten Sallatunturi. Rohmoiva ja Särkivaara. Tuntureiden välissä kulkee useita vesistöjä, Tuntsajoki, Kuolajärvet, Tenniö- ja Sallajoki.

Sota alkoi 1.7.1941 6. Divisioonan ylitettyä valtakunnan rajan Sovajärven kohdalta. Saksalaiset aloittivat samanaikaisesti hyökkäyksensä pohjoisempana. Heinäkuun 8. päivänä saksalaiset valtasivat Sallan kirkonkylän ja etenivät Kuolajärven kylään iltaan 10.7. mennessä. Venäläiset olivat tuhonneet rautatie- ja maantiesillat. Venäläiset muodostivat puolustuslinjan Kuolajärven itäpuolelle, jonka johdosta suomalaiset saivat tehtäväkseen hyökätä etelästä venäläisten sivustaan Kelsinkäisen kautta Kieristelemävaaraan ja edelleen Kuolajärvi – Kurtti -tielle. Jänkäjääkärien rykmentin I pataljoona saavutti tien ja otti sen haltuun 9.7. Venäläiset toivat idästä rautateitse lisäjoukkoja saarroksiin jääneiden joukkojen pelastamiseksi, mm. raskaan tykkijunan, ja suomalaisten oli vetäydyttävä tieltä etelään. Venäläiset tulittivat tykistöllään suomalaisia joukkoja ja kallioisessa maastossa tappiot olivat suuret. Kelsinkäisen taisteluissa kaatui satoja suomalaisia. Muiden muassa Väinö Arvid Kivelä (05.12.1903) kaatui Kieristelemävaarassa.

Sallan suunnalla alkoi tulitauko 11.7., jonka aikana tehtiin huomattavia joukkojen uudelleenjärjestelyjä ja hyökkäysvalmisteluja. Merkittävänä syynä oli etelässä suomalaisten III AK:n saavuttama menestys ja saksalaisten päätös siirtää hyökkäyksen painopiste Kiestingin suunnalle Muurmannin radan Louhen risteysaseman valloittamiseksi. SS-Divisioona Nordin osia siirrettiin Sallasta Kiestinkiin. Vilho Nestori Schroderus (28.08.1906) kaatui Litsassa 30.07.1941.

19.8 alkoi Sallan – Kantalahden suunnan hyökkäysoperaatioiden päävaihe. 6. Divisioonalle alistettiin saksalaisia joukkoja ja niiden tuli hyökätä maantien eteläpuolelta Salla – Kurtti maantielle Nurmitunturin kohdalla ja samanaikaisesti 169 Divisioonan piti hyökätä pohjoisesta. Tämä ”kaksoispihti” onnistui ja illalla 24.8. saksalaiset ja suomalaiset joukot saivat yhteyden toisiinsa maantien maastossa. Jukkutunturin ja Uulantoivaaran välissä. Kaakkurilammilla kaatui 22.08.1941 Kalle Reino Karkkola (25.05.1912). Enjantunturin taisteluissa 29.08.1941 kaatui Veikko Karkkola (20.04.1914).

30.8. vallattiin Kurtin kylä ja joukot ylittivät osillaan Tuntsajoen. Myös päävoimien ylitettyä Tuntsajoen jatkettiin etenemistä kohti vihollisen seuraavaa puolustusasemaa, Voitajoki-linjaa, joka oli noin 5 km vanhan valtakunnanrajan itäpuolella. Vihollinen oli varustanut linjan jo rauhan aikana joten sen murtamisen arvioitiin tulevan vaikeammaksi kuin Tuntsajoen ylittämisen. Kiestingin taisteluissa katosi myös Alpo Sulasalmi (16.06.1920), jonka ruumis jäi kentälle tai tuhoutui.

Siviiliväestö oli sinnitellyt vielä tähän asti sodan jaloissa. Evakuointioperaatio aloitettiin syyskuun alussa. Tätä helpotti saksalaisten antama apu, koska saksalaiset olivat vielä aseveljiä eivätkä vihollisia. Taas oli lähdettävä! Ensimmäiseltä evakkoreissulta palanneet kuolajärviläiset, jotka olivat tulleet jo ”lähemmäs” kotia Kemijärvelle ja Kursuun joutuivat taas taipaleelle. Nyt suuntana oli Pohjanmaan lakeudet. Osa muutti Ruotsiin Norbotteniin ja Västerbottenin alueille. Kuolajärven asukkaat muuttivat Kälviälle ja lähikuntiin. Pohjanmaalla oltiin talvi ja keväällä ja alkukesällä palattiin takaisin.

Syyskuun 7. päivänä alkaneessa hyökkäyksessä toimi 169. Divisioona vasemmalla ja 6. Divisioona oikealla sivustalla. SS-Divisioona Nord hyökkäsi tien suunnassa. Hanhijärven taisteluissa kuoli Mikkola Hannes (24.06.1916) 10.09.1941. Saarrostusliike katkaisi 11.9. vihollisen selustayhteydet maantiellä Vermanjoen länsipuolella. Vihollinen irrottautui asemistaan vasta 16.9. ja vetäytyi. 6. Divisioona aloitti 17.9. etenemisen Vermanjoelle, joka saavutettiin 19.9.1941. Joukot asettuivat siellä puolustukseen, kunnes riittäviä vahvistuksia saatuaan voisivat ryhtyä jatkamaan hyökkäystä lopullista tavoitetta, Kantalahtea ja Muurmannin rataa kohti. Tässä etenemisessäkin menetettiin ihmishenkiä. Muiden muassa Tauno Armas Akola (09.05.1911 ) kaatui Vermanjoella 19.09.1941. Kalle Kalliaisenaho (06.09.1906) kaatui 20.09.1941.

Muuttuneet suunnitelmat pääsotanäyttämöllä ja joukkojen siirrot pois Sallan rintamalta johtivat kuitenkin rintaman kiteytymiseen Kantalahden suunnalla Vermanjoelle sodan loppuun asti. Marraskuussa oli hajanaisia taisteluja mm. Kiestingin suunnalla. Viljo Ilmari Kivelä (15.11.1909) ja Esko Kivelä (20.12.1922) kaatuivat siellä 01.11.1941.

Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe, jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin palauttaen Tarton rauhan rajat. Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. Kuolajärviläisistä Martti Matias Lampela haavoittui Lohivaarassa 24.04.1942 ja kuoli saamiinsa vammoihin B/12 Kenttäsairaalassa. Vuonna 1943 Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Rauhanneuvotteluja käytiin läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy.

Asemasodan aikana käytiin eri paikoilla hajanaisia taisteluja ja menetyksiltä ei vältytty. Onni Martti Sulasalmi (23.12.1922) kaatui Vuolijärvellä 25.06.1943. Juho Erkki Kesälahti (22.01.1923) kaatui Salmijoella 24.09.1943 ja Sauli Armas Sulasalmi (20.01.1920) kaatui Tuoppajärven länsipuolen taisteluissa 29.10.1943. Pauli Kalervo Ulkuniemi ( 27.12.1920) kaatui Poventsassa 05.11.1943. Olavi Herman Junttila (29.07.1907) kuoli sotavankeudessa Tsherepovetsissa 03.12.1943. Johan Emil Kivelä (01.03.1923) kaatui 13.01.1944 Kontiolahdella. Tauno Olavi Kivelä (09.09.1921) kaatui 30.01.1944 Jolmäjärven itäpuolella.

Neuvostoliitto ilmoitti jo 8.2. olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin, ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.

Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa. Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle ja puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Vuonna 1944 Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot maaliskuussa. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla (”rauhanpommitukset”) helmikuun aikana. Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalan kannaksella 9.6.1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla.

Suomalaisten puolustus murtui Valkeasaaressa 10.06.1944. VT-linja (Vammelsuu-Taipale) murtui Kuuterselässä 14.06. ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20.06. Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin. 22.06, rintaman ollessa luhistumaisillaan, ilmoitti Suomen hallitus Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista.

Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28.6.1944. Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9.8 päättyneessä Ilomantsin taistelussa. Uuno Kivelä (27.06.1916) katosi Semsvaarassa. Albin Jussila (14.03.1905) katosi Impilahden Nietjärvellä 15.07.1944. Äyräpäällä Vuosalmen taisteluissa kaatui Väinö Antero Kairala (04.08.1925)18.07.1944.

Rauhansopimuksen ehtona oli Saksasta irtautuminen, armeijan rauhanaikaiselle kannalle saattaminen sekä siitä huolimatta Wehrmachtin joukkojen karkottaminen Pohjois-Suomesta, mikä johti Lapin sotaan. Näin Lapin sodasta tulikin ”lasten ristiretki” eli veteraanipäällystö ja alipäällystö johti vain nuorimpia ikäluokkia Lapin sodassa muiden tultua kotiutetuksi. Sota alkoi varsinaisesti suomalaisten Tornioon tekemästä maihinnoususta, minkä jälkeen ei saksalaisten kanssa enää voitu neuvotella vetäytymisaikataulusta niin kuin siihen asti. Sotatoimet olivat välttämättömiä Neuvostoliiton painostuksesta.

Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19.09 välirauha, jonka ehdot olivat kovat. Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne NL:n sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta. Saksan joukot oli karkotettava maasta ja saksalaisten omaisuus luovutettava liittoutuneille. Armeija oli supistettava 42000 mieheen. Sotakorvauksia tuli maksaa 300 miljoonaa USD kuudessa vuodessa ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty omaisuus. Neuvostoliitto vastaiset ja ”fasisitiset” järjestöt (mm. Lotta Svärd) piti lakkauttaa pysyvästi. Sotarikolliset piti tuomita.

LAPIN SOTA

Lapin sota käytiin Suomen ja Saksan välillä Lapissa 15.9.1944 – 27.7.1945. Jatkosodan sovittuihin rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksalaisten yritettyä vallata Suursaaren ja miinoitettua Suomen rannikkoa myöntyivät suomalaiset Neuvostoliiton vaatimuksiin, ja aloittivat 28.9. varsinaiset sotatoimet yhteenotolla Pudasjärvellä. Muutamaa päivää myöhemmin suomalaiset nousivat maihin Torniossa, iskien saksalaisten selustaan. Tornion taistelut kestivät noin viikon. Tornion maihinnousua saksalaiset pitivät vallinneen herrasmiessopimuksen pettämisenä ja ryhtyivät varsinaisiin sotatoimiin turvatakseen hallitun vetäytymisensä. Tornion taistelussa kaatui Väinö Lauri Mikkola (07.05.1911)01.10.1944.

Neuvostoliittolaisten ja brittien Moskovan välirauhan valvontakomissiossa painostivat neuvostoliittolaiset suomalaisia aktiiviseen sodankäyntiin myös ilmavoimien osalta. Lentosota ei ollut erityisen kiivasta. Tähän on lukuisia syitä. Lentosää oli huono sodan useimpina päivinä. Pääosa Suomen ilmavoimien suorituskykyisestä kalustosta oli sen aikana sijoitettu Kaakkois-Suomeen. Rauhanehtojen mukaisesti Suomen Ilmavoimat alensivat hävittäjäkalustonsa määrän 60 koneeseen Lapin sodan aikana. Muu lentokalusto kuin Lapin sotaan osallistuva oli lentokiellossa välirauhan ehtojen mukaisesti. Suomalaisjoukkojen vahvuus Lapin sodassa oli suurimmillaan lokakuussa 1944 noin 75.000 miestä. Saksalaisia joukkoja oli Pohjois-Suomessa kaikkiaan yli 200.000, mutta taisteluihin heistä osallistui ehkä runsas neljännes.

Aloitettujen sotatoimien takia saksalaiset ottivat vetäytyessään käyttöön poltetun maan taktiikan, pyrkien tuhoamaan kaiken vastaan tulevan infrastruktuurin, jotta niistä ei olisi vastustajalle hyötyä. Seuraavat merkittävät taistelut olivat Kemin valtaus suomalaisten toimesta 7.-8. lokakuuta. 10.10. Saksalaiset aloittivat Rovaniemen järjestelmällisen polttamisen. Tuovi Fredrik Kairala (09.12.1922) haavoittui Ranuan Ylimaalla 10.10.1944 ja kuoli 21.KSOs. samana päivänä. Taipaleen taistelu 12.–14. lokakuuta, tässä taistelussa kaatui Väinö Johannes Helppi (11.09.1917).

Rovaniemen valtaus oli 16.–17. lokakuuta. 18. lokakuuta vetäytyvien saksalaisten jäljessä etenevät suomalaiset saavat haltuunsa osittain tuhotun Kemijärven kirkonkylän. 11. Divisioona valtasi Pellon. 23. lokakuuta panssaridivisioona saavutti Vuotson Tankavaarassa saksalaisten sulkuaseman. 25. lokakuuta suomalaiset miehittivät Kittilän sekä Muonion valtaus 26.-30. lokakuuta. Tankavaaran taistelut päättyivät 31.lokakuuta 1944. Marraskuun 5. Jääkäriprikaati otti Ivalon haltuunsa. Saksalaiset poistuivat Suomesta Karigasniemen suunnassa 18.marraskuuta 1944. Tammikuun 10. 1945 Saksalaiset vetäytyivät Käsivarressa Lätäsenon asemista ja ryhmittyivät puolustukseen Lynge-asemaan Pohjois-Norjassa. Sodan viimeinen yhteenotto käytiin Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1944. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta, jonka jälkeen Suomi katsoi sodan päättyneeksi. Päivää on vietetty vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä. Lapin sotaa on kutsuttu myös ”lasten ristiretkeksi”, koska Moskovan välirauhan perusteella piti Suomen armeija saattaa rauhanajan kannalle ja Lapin sodassa oli käytettävä näin ollen kaikkein nuorimpia ikäluokkia. 1/3 suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin saksalaisten turvatessa vetäytymisensä hyökkäyksiltä miinoilla suluttamalla. Saksalaiset auttoivat evakuoimaan Lapin siviiliväestön ennen vihollisuuksien alkamista.

Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista, ja lukuisten pienempien kylien lisäksi Rovaniemen kauppala tuhottiin käytännössä kokonaan. Rovaniemeläisrakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa. Oulun ja Kemin kaupungit säästyivät pääosin hävitykseltä, olkoonkin että Kemin1940 valmistunut kaupungintalo räjäytettiin. Lisäksi saksalaiset asettivat Lappiin huomattavan määrän miinoja, jotka vaativat uhreja vielä pitkään sodan jälkeenkin.

Sotien jälkeen evakkojen oli palattava kotiin, kuka mistäkin päin maata. Osa oli jäänyt ”evakkoreissulle” evakkopitäjään asumaan, osa oli ottanut vaimon tai miehen. Osa oli kaatunut sotareissullensa. Evakkoja kuitenkin palasi takaisin Sallaan. Kuolajärvelle ei ollut menemistä. Se oli lopullisesti menetetty. Katkeruus venäläisiä vastaan kasvoi ja ”ryssäviha” sai jalansijaa.