Martti Remeksen muistelmat

Läskikapina

Kerron aluksi äitini (Eine Kairala) muistelut läskikapinasta. Vuonna 1922 helmikuun alkupäivinä tapahtui tämä operaatio Kuolajärvellä. Kaira-Aleksin pirttiin oli tullut Jahvetti Moilanen adjutanttinsa Karhun kanssa. Äiti oli silloin seitsemän-kahdeksan vuotias, mutta hyvin muisti sen. Jahvetti Moilanen oli ollut pitkä mies ja pistooli oli roikkunut vyöllä. Karhu oli ollut lyhyt mies ja sillä oli ollut kivääri. Talon pirtissä oli korkea kynnys, niin kiväärin perä oli kolissut kynnykseen. Äidin täti oli keittämässä poronlihakeittoa. Jahvetti Moilanen oli sanonut, että nytpä tulimmekin poronlihakeitolle. Täti oli ollut niin rohkia, ottanut kapustan ja sillä heilutellu ja sanonut, että tätä ei ole kulkijoille keitetty. Ales-ukki oli sen verran peloissaan ja jännityksessä, että oli hokenut: ”*Ka hullua, ka hullua, tarjoa keittoa, tarjoa keittoa!”

Hevosia olivat sanoneet kyselleen, niin Ales oli sanonut, ettei meillä ole kuin varsahevonen tallissa. Jahvetti Moilanen oli sanonut, ettei he varsaa rupia kouluttamaan. Eihän ne olleet julkaisseet, että Väinö ja Mauno, minun enot, oli olleet Kuolaojalla, Jukolassa, heinässä kahella hevosella. Ales oli siitä sitten säikähyksestä tointunut ja lähtenyt hiihtämään heinämiehiä vastaan sinne joelle. Etteivät kerkiä ajaa hevosia pihalle. Saivat sitten piettyä hevoset, ettei niitä mobilisoitu. Silloin oli ollut kova pakkanen ja vanha Schroderus oli ollut siinä järjestelymiehenä. Laittanut kapinamiehiä riviin ja komentanut äkkiä pihalle ja tielle, keulahevoset oli lähössä jo Kurtille. Kaira-Jannessakin olivat käyneet ja lämmitelleet ja siellä oli sen niminen mies kuin Repo kuumeessa uunin päällä, niin Janne oli sitten remmin kanssa kysynyt, että missä se sairas on, niin toiset oli sanoneet, että se on menny jo rekehen. Janne siihen: ”Ka houkkaa!”. Hän olisi antanut selkään ja palottanu takasin, mutta ei kerennyt.

Ne oli menneet sitten Kurtille ja kersantti Nieminenki, Alakurtin vartiopäällikkö, loikkasi niiden mukahan. Viides päivä helmikuuta ne oli jo sitten Kanasessa. Venäläiset hajotti sen porukan eri suuntihin. Sinne se hajos ja kuihtu koko läskikapinakulkue siltä osin. Taunon isä oli tuo vanha Schroderus. Muurin päällä makaaja oli Kotalasta, mutta en nyt muista nimeä. Repo se oli.

Värriön savotaltahan se hommas miehiä jo talvella. Jahvetti Moilanen kulki yli rajan. Poron taljat samat oli tullen mennen, vaikka muka kulki nahkojen ostossa. Aseita oli taljojen alla kuljettanut. Sätsistä rajavyöhykkeellä Naruskalta sitten meni Kuolajärvelle eli vanhaan Sallaan. Värriöllä oli pitänyt palopuheen läskilaatikon päällä seisten. (Ennen savotoille tuli Ameriikan läskiä vanerilaatikoissa) Palopuheellaan houkutteli miehijä matkaansa savotalta. Jahvetti Moilanen oli Paltamosta ja sillä oli toinen nimi Janne Myyryläinen ja oli kolmaskin nimi, mutta en muista mikä se oli.

Kun Ales-ukki oli selvinnyt ensimmäisestä säikähyksestä, niin se oli käynyt laittamassa Kaira-Ollissa lapun puhelimen päälle, että semmosta porukkaa on liikkeellä. Ollissa oli rajan kahen miehen kenttävartio. Sitten se oli ollut jännityksessä, että onkohan se Moilasen porukka löytänyt sen lapun.

Rajamuistoja

Rajavääpeli Puupponen oli Kuusamosta kotoisin. Hän oli värikäs persoona. Siitä oli juttuja kaikenlaisia. Kerranki ne oli Kaira-Aleksin eli ukin kanssa juoneet eli olivat ryyppykavereita, hyviä kavereita. Kerranki ne olivat jutelleet ja Ales oli äitiä tahtonut keittämään lantinkivettä. Äiti kertoi, että hän suivaantui niitä passaamaan ja keitti kyllä vettä, mutta viskasi kourallisen suolaa siihen vetehen.

Puupponen oli ensiksi tehnyt siihen rokin ja sanonut: ”Ales! Tässä on helvetin paljon suolaa!”. Silloin kyllä kokkiakin oli viety piiloon. Äiti kävi kylässä Puupposten luona Kuusamossa sovan jälkeen. Kuusamoon Puupponen on haudattukin. Kerran se oli Keskiniemeltä lähtenyt moottoripyörällä länsipuolelle kylää. Ales oli istunut kyytissä ja Ulkuniemen kohalla ennen päätietä hypännyt kyytistä pois, ettei hän tuon humalaisen kyytissä uskalla olla ja Puupponen vasta perillä oli sen hoksinut ja ihmetellyt mihin se Ales katosi tuosta perästä.

Kotioloja

Joulupuurosta äiti kertoi, kun yhtenä jouluna keitettiin riisipuuroa ja laitettiin manteli puuroon, siinä sitten oli syöty eikä kenellekään sattunut mantelia. Äiti oli laitettu viemään Jannen riihessä asuvalle Jokelan mummolle puuroa ja manteli sattui mummon lautaselle ja johan se mummo ihmetteli, mikä se tässä puurossa oli.

Ulkuniemen tykönä oli ollut semmonen voimakivi, jota oli yrittäneet kylän riskit nuoret miehet saaha liikkeelle. Sitä ei ollu muut kuin minun eno, Kaira-Mauno, saanut liikkeelle. Kerran Mauno oli nostanut sen kiven Ulkuniemen portille. Ulkuniemen vanha pappa oli ihmetellyt, että kuka rietas tuon on nostanut tuohon. Maunon oli pitänyt käyvä nostamassa se pois tieltä. Mauno oli nuoruudessaan riski. Mikkolan Heinokin kertoi tukin viennistä Leppäojan sahalle. Kun Mauno oli kesävaljakolla vienyt tukkia, oli ollut vain kahet kolapyörät ja tukit siinä, eikä ollut kaveria tarvinnut. Mauno oli ottanut tukkia keskeltä kiinni ja nakellut tukit pois kyytistä.

Väinö-eno kertoi hevoskaupoista, kun hän oli mielestään hevoskauppias ja olihan se tosi. Sovan jälkeenkin vielä Kälviältä toi hevosia. Sitä se Väinö ilkku aina Maunolle, kun Mauno tuli markkinoilta, tai mistä nyt tuli, länget kaulassa. Mauno oli myynyt hevosen, eikä ollut saanut tilalle mieluista hevosta, vaan tuli valjaitten kanssa markkinoilta.

Kuolajärvellä on ollut lappalaisasutusta. Siellä itäpuolella, Keskijärven kohdalla on tiettävästi kalmisto, lappalaisten hautausmaa. Ales-ukki oli löytänyt sieltä lappalaisen pääkallon ja siinä oli ollut hyvät hampaat. Niin ukki oli keksinyt, että näytänpä lääkärille näitä, voisko näistä tehä hampaat vaikka hänen suuhun. Mutta lääkäri oli käskenyt viijä äkkiä takasin sinne, mistä ukki oli ne löytänytkin. Olisko se ollut Laitinen se lääkäri, kun sen kanssa oli ruukannut kalastaa. Laitinen oli tehnyt Kaira-Erkin vanhasta riihestä huvilan Leppäojan suulle.

Sota-aika

Sota-ajan me oltiin isän kotona Vieremällä evakossa viisi vuotta. Talvisota kun alkoi, niin linja-autoon meijät pantiin. Isä oli Vuorikylän vartiolla päällikkönä ja oli sitten komennettu komppanian johtopaikalle kirkolle kouluttajaksi, kun siellä oli varusmieskoulutusta. Tavarat oli jo tuotu kirkolle Ojalan talon yläkertaan. Kaira-Topi oli vielä maalannut ne huoneet siellä, ja isän palkintosäkkikin jäi sinne. Isä sitten oli käynyt rintamalta päin meitä tervehtimässä Kairalassa, Keskiniemellä, Kuolajärvellä, ennen kun meijät pantiin linja-autoon. Ja oli sanonut äidille, että hakija se palkintosäkki, mutta mitenpä sen haki, kun kirkonkylän ohi ajoi linja-auto pysähtymättä. Isä oli sitten sanonut nimismiehelle, että hän panee poliisit hakemaan. Yhdeksäs päivä kirkonkylä menetettiin.Isä oli ehtinyt sinne Ojalan taloon, mutta se oli jo ollut niin kovasti tulessa ja panokset räjähdelleet. Ne jäi palkinnot sinne.

Vieremälle menosta en muista mitään, mutta kun olin lähes neljä ja puolivuotta, niin isä oli ennen joulua viimisen kerran lomalla. Kun viijennen kerran haavottu ja oli toipilaslomalla. Muistan kun isän kanssa leikittiin ja isä laittoi minulle upseerin lakkinsa päähän ja muistan sen pistoolin ja vyön, joka riippu meijän sängyn yläpuolella. Mummon kanssa sitten saateltiin isä linja-autolle ja isä vielä vilkutti meille viimeisen kerran. Ei mennyt monta viikkoa kun pappi tuli kertomaan isän kaatumis-sanomaa. Muistan kun mustapukuinen mies tuli ja se oli pappi. Se tehtävä varmasti oli papeillekin vaikea. Sitten kohta isä tuotiin ruumisarkussa naapuritalon aittaan. Sinne naapuriin oli kilometri matkaa meiltä. Siellä käytiin katsomassa sitten isää ja minä muistan, kun minä en olisi halunnut mennä sitä katsomaan, mutta joku vanhempi ihminen veti kädestä. Muistan kun isällä oli sideharso pään yli, kun tarkka-ampujan osuma oli tullut päähän. Tuntolevyn muistan myös kaulalla ja hautajaiset.

Koko jatkosodan aika oltiin Vieremällä ja sitten äiti osti Kemistä, Laurilasta, talon ja siinä oltiin muutama vuosi. Sieltä sitten tultiin jälleenrakennusaikana Vallovaaraan. Laurilassa minä aloitin koulun käynninki ja olin minä välillä Vieremälläkin koulussa. Laurilassa oleva talo oli poliisi Pahkalan talo ja yläkerrassa oli ollut putkat. Se oli kaksikerroksinen talo ja ollut valtiolla vuokralla. Poikaset kun komusivat joka paikassa, niin löysin sieltä ullakolta paksun kirjekuoren, jossa oli määrätty määrä venäjän ruplia. Niillä ei juuri ollut arvoa, mutta äiti oli hatuntekokurssilla Helsingissä, niin se sai mustassa pörssissä vaihtaa ne suomen rahaksi ja osti niillä minulle puvun. Siinä meillä kulki sitten sallalaisia, kun oli se jälleenrakennusaika ja muutto tänne pohjoseen. Siinä kulki paljon, kun siinä oli se junanvaihtokin. Pohjosen savotoille kulki kanssa miehiä. Lennekin (Kairala) asui vähän aikaa siinä, kun se oli voimalaitoksella töissä.

Siinä Pahkalassa asui Selma ja Ales-ukki. Valtteri, Väinö-enon poika, niillä oli kasvattina. Valtteri jäi pienenä orvoksi, kun äiti kuoli. Äiti on haudattu vanhalle hautausmaalle Vanhaan Sallaan. Eino (Kairala) oli löytänyt sen puun, jonka lähellä hänen äitinsä hauta oli ollut. Muuta siitä ei ole jäljellä. Väinön vaimo Kaija oli Hautaloita. Valtteri oli sitten myöhemmin Vallovaarassa ollessaan ostanut punaisen paidan, niin Väiski oli tullut ja hokenut: ”Riettahan rietas, hävittäkää tuolta tuo punanen paita!”.

Sitten siellä Pahkalassa Aleksilla oli joku tuttu ja ne ryypiskelivät. Siihen aikaan oli viinapullojen korkit sorvattu puusta ja minä kerjäsin Aleksilta kaksi pullon korkillista viinaa. Ales-ukki sanoi vielä, kun kerjäsin, että kuinkahan juoppo tuosta poijasta tulee. Eipä poijasta tullut juoppoa, siinä oli ne minun korkilliset mitkä maistoin, jälkeen olen pari lusikallista konjakkia flunssaan ottanut.

Kemissäkin jonottivat ihmiset viinakauppaan. Minäkin olin kerran jonon päässä poikosena Martti-sedän kanssa, silloin oli ne viinakortit.

Sieltä Vieremältä tultiin Laurilaan. Savon murre oli enemmän siskooni Ullaan tarttunut kuin minulle. Meijät pantiin kauppaan talvella. Ullalla oli räsynukke kainalossa. Ulla oli vilkas ja kova puhumaan. Minun mielestä Ulla väänsi sitä savoa, niin minä komensin sen ulos: ”Ole täällä ulkona niin kauan kun minä asioin kaupassa!”. Ulla ootti minua pakkasessa. Sitten kerran meijät pantiin vanhaan pappilaan asialle ja Itkonen oli se rovasti ja se oli kesä aikaa. Ullalle oli joku tehnyt pajupillin. Minä komensin Ullaa: ”Jää tänne ulos! Kyllä minä asioin yksin”. Minä en viitsinyt kuunnella, kun se puhua pulitti. Kirkkoherra alkoi kuunnella kun pillin ääni alkoi kuulua. Aukaisi oven, niin tyttö täällä porstuvassa soitteli pajupilliä. Kirkkoherra kutsui sisälle ja tarjosi hedelmiä.

Osuuskaupassa Laurilassa oli Laila (Kairala) töissä ja sinne minä menin sen ruplanipun kanssa ja löin tiskiin ne ruplat. Siinä Laila ja ne naiset kysyivät: ”Mistä sinä noita ruplia olet noin paljon saanut?”

Äiti teki Laurilassa ollessa naisten ja miesten huopahattuja myyntiin. Niitä muotteja on meillä täällä vieläkin. Anita ja Ulla kantoi ne muotit meijän vintille. Täällä Vallovaarassa ollessa ei kovinkaan enää tehnyt.

Kaakamossa oli evakossa Jannen (Kairalan) porukka. Kävin minä siellä, oliko se Knuutila sen talon nimi ja Erkin (Kairalan) porukka oli ihan likellä toisessa talossa.

Vieremällä mummolla oli vieraita lapsia. Otti kunnasta lapsia hoitaakseen, totta se sai rahan niistä. Eino Wigren kysyi, että miten te siellä Rajamäellä pärjäsittä, kun hänkin on käynyt joskus siellä. Kyllä sitä pärjättiin, mummo piti lehmää ja kahta oli sikoja ja lampaita. Mummo oli tottunut olemaan köyhissä oloissa. Äidille tietenki tuli isän kaatumisen jälkeen eläke ja sitä ennen isän palkka. Kyllä sitä toimeen tultiin, ruokaa oli, nälkä ei ollut. Mummo oli tottunut yksin huolehtimaan, kun ukki oli kuollut jo 1939.

Remeksen Martti, minun nuorin setä, muisteli että isä oli tuonut omalle isälleen, Pekalle, radion maailmalta, kun isä hiihti kilpaa ja kulki kilpailuissa. Pekka Remes eli ukki oli huonokuuloinen tekniikan mies, jolla oli paja. Hän oli maaseppä. Se oli tärkeä se radio ja akut piti latauttaa kirkolla. Meijerillä oli muistaakseni olleet ainoat latauslaitteet. Rautakanki oli pitänyt laittaa ulos talvella ja siihen kuparipannusta valaa tyveen vettä, se silloin maadoitti paremmin. Ukki oli istunut korva radiossa kiinni. Liekkö siitä ollut mitään apua, mutta kuvitteli niin, kuulikin paremmin.

Minä kävin koulua Vieremällä neljännen luokan. Äiti tuli sieltä sitten hakemaan ja osti kaksi lehmää samalla ja ne pantiin kuorma-autoon. Sitten tultiin Rovaniemelle ja elukat oli mullivaunussa. Silta Rovaniemellä oli semmoinen, että ponttooniveneellä piti ne elukat viedä joen yli ja taas laittaa junaan. Oli vaivaloista se kulku. Tuotiin sitten ne lehmät Vallovaaraan. Talo oli jo valmis silloin, me päästiin suoraan asumaan. Koulukin oli meillä syyslukukauden, 1948 vuodenvaihteeseen saakka.

Vallovaaralaiset kulkivat meillä asti koulussa. Kiertotieltäkin tuli matkaa seitsemän, kahdeksan kilometriä. Joka päivä kävelemällä kulkivat koulumatkan.

Maunon karvakämpäksi sanottiin sitä parkkaamattomista hirsistä tehtyä kämppää, missä olivat rakennusajan asuneet eli kesän. Vallovaarassa olin minäkin vielä koulussa. Kävin viidennen ja kuudennen luokan. Opettajina oli Lyydia Ovaskainen ja Aarne Glad. Mielelläni minä olisin ollut Vieremällä koulussa. Mikkolan Toini, Ulkuniemen Kauno, Lahti Heikki olivat samalla luokalla Vallovaarassa. Osa luokkakavereista oli vanhempia, kun koulu oli heiltä jäänyt kesken sota-aikana. Lahti Heikin kanssa me kuljettiin ja oltiin kavereita. Sillä on muuten kanssa huono näkö, asuu Ruotsissa. Rahkola oli kaukaisin talo mistä kuljettiin Vallovaarassa koulusssa. Saimi sieltä kulki koiravaljakollakin koulussa. Rahkolasta tuli koululle kahdeksan kilometriä. Asuntolaa ei meijän aikana ollut. Lassilan Kirsti oli kanssa minun pulpettikaveri. Junttilan Saara oli kanssa koulussa yhtä aikaa ja Kairalan Viljo. Melko paljon meitä oli. Tarkkaa lukumäärää en muista. Kävelemällä kuljettiin ja tie oli kuitenkin aurattu, kun insinööripiiri aurasi. Postiauto kulki, mutta kääntyi tuosta Kalliaisen Kaalepin kohdalta takaisin. Tietä ei ollut aurattu kauemmas.

Aatsingin Arvo ja Kairalan Hilkka vihittiin meillä. Samoin Hännisen Taisto ja Lahti Annikki. Komeita pareja olivat nuorena.

Muita juttuja

Sitten kerron jutun. Ennen ei ollut rajavartijoilla emäntää, vaan vuorotellen piti rajamiesten olla kokkivuorossa. Sitten yksi rajamies oli ollut kokkivuorossa Siemingissä ja samana päivänä oli lääkärin ollut puhe tulla pitämään neuvolaa ja siviilit sai käydä lääkärin puheilla. Siihen oli tullut rajan keittiölle syrjäkylän emäntä ja rajamies oli ollut valkonen puolitakki päällä, niin emäntä erehtyi ja luuli lääkäriksi. Emäntä valitti, että hänellä on alapäässä semmosta ihottumaa. Rajamies tuumasi: ”Kyllä se tästä. Ottakaapa housut alas ja käykää tuohon pöydälle pitkäkseen”. Tohtori vilkaisi ja sanoi: ”Kyllä tämä tästä.” ja otti nurkasta kiväärinrasvaa Antikoroolia ja pyyhkäisi. Emäntä nosteli housut ylös ja niiasi ja kiitteli tohtoria. Oikea tohtori ei vielä ollut ehtinyt tullakaan paikalle. Muutaman päivän päästä emäntä oli tullut kylällä vastaan tohtoria ja niijata niksauttanut ja sanonut: ”Kiitos tohtori! Parani äkkiä se vaiva”.

Kerron toisenkin jutun. Postiauton kuljettaja Laiti-Väinö oli rippikoulussa ja täällä oli se savolaispappi Hakkarainen silloin. Pappi oli kysynyt Väinön vierustoverilta: ”Mikä maanpäällä kiusaa ihmistä eläissä eniten?” Poika oli noussut seisomaan, eikä ollut tiennyt vastausta oli vain äkissyt. Laiti-Väinöllä oli ollut hakaneula saapusalla ja sillä pistänyt persuuksiin, niin pojalta pääsi suusta: ”Perkele!”. Hakkarainen vastasi: ”Oikein! Sinä läpäisit rippikoulun”.

Kerran Willamo ja Autti olivat tilanneet Hakkaraisen pitämään (partiotaisteluihin Kirakkalammilla, Kuivitsalla ja Puitsilla ) kenttähartautta, niin kuin ainakin sotaväen osastolle. Viisikymmentä kilometriä Hakkarainen ajoi Kurtille kirkolta kenttähartautta pitämään. Willamo oli ehättänyt selittämään: ”Älä nyt pidä kovin pitkää saarnaa, tässä on kiire hiihtämään rintamalle!”. Hakkarainen oli näin lyhyesti: ”Taavetti kun lähti sotaan, niin se män. Amen!”. Olihan sillä varmaan ristiäisiä ja kinkereitä, ettei ihan sen hartauden takia tullut.

Kerenski oli Venäjän ulkoministeri silloin 1917. Kun Venäjällä oli vallankumous, niin lähti karkumatkalle. Yritti Suomesta ja Kuolajärveltä päin käyvä Kantalahden pankista hopea- ja kultavarantojaan, mutta ei saanut niitä irti. Sai vain takaa-ajajat kannoilleen. Kuitenki se kerkesi olla Kuolajärvessä Kaira-Ollissa yötä, se koko seurue. Sitten se sai kuitenkin ”saaliin” täältä kirkonkylästä. Valtasi vaimon Pekka Salmijärveltä ja vei saaliinsa Ameriikkaan. Kävi se Märkäjärvelläkin. Alaluusuan Jaana muisti sen seurueen, joka kävi heillä kahvilla. Ja on semmonenki tarina, kun olen liikkunut kentälle jääneiden etsintähommissa ja on tullut siitä puhetta, että se hopea- ja kultavaranto olisi Tolvantojärvessä eli kipattu sinne. Lienee kuitenkin jääneet sinne uuden hallituksen haltuun.

Ennen vanhaan on leivän perässä menty paljon Amerikkaan ja Kanadaan. Niin kuolajärviläiset, Ulkuniemen Alpi ja Kalliaisen Essa, olivat yksin matkoin menneet Ameriikkaan ja olleet kaivoksella töissä. Essa siellä sairastu ja Alpi lähti sitä tuomaan Suomeen, tarkoituksenaan palata takaisin, mutta menikin täällä naimisiin ja jäi menemättä takaisin.