Laimi Sivenin muistelmat

Olen Laimi Kristiina Sivén, os. Kesälahti. sntynyt 18.1.1921 Kuolajärven kylässä.

Meillä oli maanviljelysperhe. Isä ei käyny missään muualla töissä kuin kotona, meillä oli yhdeksän lehmää silloin kun alko talvisota, ja sitte muu karja oli päälle. Ja meitä oli kolmetoista lasta. Vanhin oli syntynyt 1915 ja nuorin 1938. On ollu iso perhe. Se oli tavallista, niin. Kotipaikka oli järven rannalla, Kuolajärven rannalla. Niitähän oli kolme järveä peräkkäin. Alajärvi oli se. Ja se oli siellä, se järvi meni niin kun, etelästä pohjoseen, ja meijän talo oli siellä länsipuolella. Järvi oli leviä siinä, seittemänsataa metriä suunnilleen järvi oli. Siinä oli kahen puolen talot. Siinä oli neljä taloa rykelmässä missä meijän koti oli. Ja toisella puolella järven oli, siinä oli kans, oisko viisi taloa. Ne oli semmosia pienempiä, sanottiin ennen että mökkejä. Niillä ei ollu kun yksi lehmä tai kaksi lehmää korkeintaan. Mies joutu käymään sitten vieraassa töissä, savotoissa. Lehmämäärä oli aika iso silloin. Isän ei tarvinnu käyä missään töissä. Mutta sillon oli, ennen sotia, 1938 ja -39 savottoja siinä lähellä, kymmenen kilometrin seutuvilla, sinne isä sitten vei perunaa ja maitoa ja piimää, ja silppuja. Silppu hakattiin oljista, josta tehtiin hevosille apetta, siihen aikaan kun ne hevosilla veättäneet ne tukit, eihän niitä oo traktoreita sillon ollu. Semmoset isot säkit oli, joihin laitettiin ne silput ja meijän piti, kun meitä oli kolome tyttöä vanhinta, olla aina isällä kaverina siellä. Silppujakin piti käyvä leikkaamassa. Oli kone, isä syötti sinne niitä olkia ja piti yhen aina veivata konetta. Oli niin hiasta ja ikävää hommaa. Mutta, eihän sitä isälle sanottu vastaan, piti kaikki tehä mitä sanottiin, että teeppäs se. Se oli työtä, mutta siihen oli tottunu lapsesta asti. Ei sitä pitäny taakkana työntekoa, ainakaan minä en pitänyt.

Sehän oli siinä kun loppu Alajärvi, niin tuli joki. Joki alako siitä sitten, oli kolme kilometriä suunnilleen matkaa siihen, eikä aina sitäkään, kun alko joki ja jokien törmillä oli net niityt. Siellä tehtiin heinät. Niin siellä käytiin niityllä, oltiin viikko, maanantaina lähettiin ja lauantaina tultiin. Ja rankisessa nukuttiin, niin. Ja tuota, se oli raskasta. Jos sattu olemaan vielä pouvat kun piti heinät kuivattaa siellä maassa ja kantaa latohon sapilailla. Sinne oli aika pitkä, kun piti viikko olla, venehellä mentiin sinne. Ensin souvettiin järveä niin tuli joki ja jokea myöten souvettiin. Niinhän ne niityt olivat siihen aikaan kauempana, ja sehän oli helppoa kun venehellä pääs, ei tarvinnu kävellä. Niitä oli semmosiakin niittyjä että sinne piti kävellä ja kantaa. Minun ei onneksi tarvinnu käyä semmosilla niityillä. Sitä piti kantaa kaikki, vikatteet ja haravat ja evähät niin. On se kesäheltehellä kovaa ollu. Aamulla lähettiin. Tosiaan niin siinä, oli jonkinlainen elämys kun, sinne jokivarteen meni niitylle viikoksi. Aamulla, pyhäaikana piti kaikki laittaa evähät valmiiksi kun, meitä oli viis-kuus henkeä. Sokerit ja kahvit ja mitä nyt, leivät, voit ja kaikki laitettiin valmiiksi jotta aamulla päästiin lähtemään. Ei voinu kauppahan lähteä heti jos jotain unehtu. Siellä oli kuivaa lihaa, keitettiin kuivalihavelliä niityllä. Siellä ne olivat jokivarressa, ne oli raivattu sinne jokivarteen ne niityt ja takapuolihan oli mettää. Siellä oli hillamaitakin siellä takana. Ei kyllä joutanu heinäaikana siellä hillassa olemaan.

Kylän ympärillä oli sitten net pellot, kuivan maan pelloiksi sanottiin. Meillä oli kotona ohranviljely. Oli paljon ohraa. Niin ja heinässähän ne oli, ruista oli hyvin vähän. Ohra menesty, isä oli niin innoissaan aina kun sai paljon ohraa. En minä tiiä, oisko ilmasto ollut sen kummempaa. Ei se, mutta nehän oli tehneet asutuksen siihen järven rannan ympärille, hallan takia. Ne esi-isät. Siellä oli satoja vuosia ollut asukkaita.

Mitä minä siitä lapsuudesta muistasin. Ei käyty kylässä, sunnuntaina pantiin pyhävaatteet päälle ja käytiin kylässä. Arkena eihän sitä joutanu, oli työtä. Mutta, esimerkiksi sillon kun minä olin nuori niin, olin innostunut kirjain lukemisesta. Niitä ei saanu arkena lukia niitä kirjojakaan, vaan sitten kun tuli pyhä niin sai lukia. Pyhänä ei tehty mitään muuta kun ne välttämättömimmät työt vaan. Minä luin kyllä, koululla oli kirjasto. En, minä en muista sitä mitkä olisi olleet lempikirjoja, kun minun veli, joka oli vielä minua paria vuotta nuorempi, oli koulussa ja minä sanoin että tuohan mulle kirjoja. Mitä hän tuopi, minä sanoin että kuhan tuot sieltä ja minähän luin ne kaikki. Tuntu että kaipas jotaki, muuta mitä siellä oli. Tuntu että kävi niin pieneksi ympäristö. Mutta niistä kirjoistahan sitä sai. Minä en muista, meillä ei kukaan muut vissiin lukenu kun minä. No meillä oli omasta takaa leikkikavereita ja naapuri oli lähellä. Ei niitä ollu paljon leikkejä, palloleikkiä oli. Naapureina olivat Mikkolan Heikki ja Mustosen Erkki sekä Kivelän Ville. Ne oli meijän naapurit. Sieltä oli kanssa leikkikavereita.

Niin tuota, ulkonahan sitä leikittiin, ja talvella laskettiin mäkeä kelkalla kun meijän koti oli joen, järven törmällä, ja siitä oli alas käsin järvelle hyvä laskea. Me kaikki istuttiin siinä, isot kelkathan ne oli, istuttiin ja alas vaan. Illalla tultihin kotiin. Päällä oli hame, eihän niitä ollu pitkiä housujakaan sillon. Hameen helmat kolisi vaan kun olivat jäässä. Meillä oli pirtti ja siinä iso kiuas, kiukaalle mentiin lämmittelemään. Mulla ei ole sitä kuvaa, minä oon isonnuttanu näille toisille, siitä kiukaasta kuvan. Minun siskolla on ja Kesälahen Kallella kanssa. Niin tuota, se oli iso kiuas ja kun lämmitettiin, oli lämmin pirtti, siellä me oltiin avojalkasin koko ilta, hypättiin. Siellä tehtiin niin ensiksi, kun minä muistan, piisissä oli tuli, koko illan, ja siellä sitten ukki, minun isän isä, nuita päreitä kisko. Ja koppia hän teki, niitä pärekoppia. Koppiin korvatkin se teki, korvat punottiin pajusta. Myntiin asti ei tehty, vain omiksi tarpeiksi, tarvittiin ite niitä koppia tietenkin. Kun siinä juoksenneltiin pirtissä ja isänisä oli vähän semmonen kun oli, me juostiin aina vasiten siihen lähelle, sillä vittalla rapsautti kintuille, leikillään. Sillon me lähettiin siitä pois. Ja mitä sitä muita leikkiä, no hiihettiinhän me talvella, vaikkei niitä ollu kaikille suksiakaan.

Keskiniemellä oli se Kalmaharju leikki- ja tanssipaikkana. Siellä piettiin tanssit kesällä. No käytiin mekin siellä tansseissa. Ne oli siihen aikaan pyhäiltana ne tanssit, ei ne lauantai-iltana ollu. Ei ollu huvittelupaikkoja kylällä, kirkolla oli, sinne oli kakskymmentä kilometriä matkaa, sinne kirkolle, Kuolajärven kylästä, vanhaan Sallaan, sanotaan. Siellä oli elokuvia. Ei tullut käytyä kirkolla kovin usein, ei toki. Minäkin kävin rippikoulun kirkolla, viistoistavuotias olin. No lienenkö käyny muuten, yhen kerran ennemmin, ei sitä käyty. Niin sillon kesällä oli se tanssipaikka. Ja siellä minkä missäkin piettiin niitä tansseja. Lavoissa ja semmosissa. Ei niitä ollu tanssilavoja sillon, sen kummemmin. Oli meijän kylässä yks mies joka soitti haitaria, Roterus. Yyhessä talossakin piettiin niitä tansseja, Kaira-Erkki oli sen talon nimi. Siinä oli iso pirtti ja siellä piettiin niitä tansseja. Minä oon jälkeen päin ajatellu että mitenkähän ne anto pitää niitä tansseja. Sinne keräyt kaikki nuoret. Ne oli niin nuorekkaita varmaan ne vanhemmat. Siellä oli tanssit kerran viikossa, kesällä, sunnuntai-iltana. Ei ne myöhäseen olleet, aamupuoleen astikkaan. Puoleen yöhön, yhteen korkeintaan. Meiltä oli matkaa kolome kilometriä suunnilleen. Ja tuota, meillä ei ollu oikeaa maantietäkään sinne, oli vain semmonen poloku, ja välillä oli rämeitä, jänkääkin. Piti olla kahet kengät kun lähti tanssiin, mennessä piti olla kumikengät ja siellä pantiin tanssikengät kylällä jalakaan, sievemmät kengät.

Maantiekään ei tullu meille, se kuluki Keskiniemen kautta kirkolle. Ei ollu oikeaa maantietä. Siitä oli semmonen kärrytie, tässä kun oli Keskiniemi täällä ja kirkonkylä niin, kärrytie oli. Mutta sitä ei autolla päässy, ajo ne pyörällä sitä ja hevosella. Mutta me käveltiin Keskiniemelle sitä polokua, ja kouluakin käytiin polokua myöten. Talvella mentiin suoraan järven yli. Oli ilikeä kun iästä tuuli niin kylymästi kouluhun mennessä. Polkupyöriä alko joillakin olla mutta ei meillä ollu. Kirkonkylässä oli jo autoja kyllä ja Alakurtilla oli kans Klemetti-nimisellä auto, kuorma-auto. Mutta en minä muista että ois meijän kylällä ollu autoa. Se oli jalkapatikka, hevonen ja pyörä. Ja posti, kolmesti viikossako posti tuotiin kylään. Sitä minä muistelen. Kairalan Anni oli postinhoitaja, ensin oli opettaja Hanna Pitkänen postinhoitaja, mutta sitten Kairalan Anni otti postin hoitaakseen. Ja tuota, hän kävi kansalaisopiston ja sai viran siihen, että pääsi postia hoitamaan. Keskellä kylää siellä Keskiniemellä oli Kairalan talot. Niitä oli monta Kairalan taloa ja Ulkuniemet siinä samassa rykelmässä. Rovaniemi-lehti tuli meille. Ei meille muuta tullut kun Rovaniemi, varmasti ei joka taloon läheskään oo lehteä tullut. No minä en yhtään muista sitä, miten posti haettiin. Ei jäänyt mieleen.

Koulu oli ensiksi, kun minä kävin alaluokkia, niin oli vuokrahuoneessa koulu, ja me oltiin siellä jossakin talossa viikot, kato kun oltiin pieniä, me oltiin siellä. Sitten rakennettiin koulu, oliko vuosi 1924. Minä oon käynyt siellä oikeassa koulussa, mutta me oltiin siellä majotettuna jossakin talossa, Kaira-Erkin talossa. Siinä oli minun täti miniänä, sillä oltiin siinä. Niitä oli kaksi opettajaa. Alakoulussa oli kaksi luokkaa. Ja neljä luokkaa oli yläkoulussa. Alakoulun opettajan nimi oli Lompolo, Sisko Lompolo. Hanna Pitkänen oli yläkoulun opettaja. Kuus luokkaa oli. En minä nyt sitä kyllä muista kuinka pitkiä koulupäivät olivat, ei ne nyt vissiin kovin pitkiä, eiköhän ne yheksältä alkanu ja siinä kahen maissa loppunu, minä luulen. Alaluokilla taisi loppua aikasemmin jo. Oppiaineina olivat lukeminen, laskento, piirustus ja muovailu. Sitten yläluokilla oli käsityöt ja mittausoppi. Mikä ois ollu lempiaine? Kyllähän minusta äidinkieli oli niin helppo, helppo minun mielestä. Sehän on helppo jos siitä tykkää. Ja sitten tuota, no kyllä käsityökin oli, kun piti ommella mekkokin siellä.

Meillä oli alaluokilla kyllä mukava opettaja. Mulle ei jääny mitään siitä, oli niin lempeä meille opettaja. Eikä hän meille suuttunut. Mutta yläkoulun opettaja, Pitkänen, oli vanhapiika, vanhempi ihminen, niin oli kai vähän hermostunut. Ne oli, jotkut oppilaat, poikalapset varsinkin hirveän vilkkaita, niille annettiin selkään. Opettaja minullekin sano, että käy haje vitta, että hän antaa tuolle Kairalan Erkille selkään. Ja minähän hain ja se vei omahan huoneeseen ja paljaalle pyllylle sille anto selkään. Oli kai saanu luvan niiltä vanhemmilta, että saa antaa selkään. Se oli niin vilkas. Opettaja kun suuttu niin karttakepillä löi niin että läsähti pöytään ja meinas lyyä kynsillekki, käellekki. Nehän piti olla käet tällä lailla ristissä pulpetin päällä. Oli se ankaraa siihen aikaan. Mutta minä olin kyllä aika kiltti oppilas. Ulkona oltiin välitunnit. Sitte ne isommat pojat meni, ne siellä nurkan takana poltti varkahin tupakkaa. Ne oli jo vanhempia ne vanhimmat, jotka oli yläluokilla. Neljän, viijentoista. Ne kulkivat, seittemän kilometriä oli matkaa, kulkivat talvella suksella ja totta ne pyörällä syksyllä ja keväällä. Seittemän kilometriä, Ylipäästä. Totta ne anto selekään jos jäi tupakanpoltosta kiinni. Niin, en minä tiiä, en minä ainakaan kokeillu, mutta minä muistan kun siitä puhuttiin että ne poltti tupakkaa siellä ja haisivat tupakalle. Niin minä muistelen, että koulu rakennettiin vuonna 1924.

Ne poltettiin kaikki kylän talot. Mulla on niin mielessäni se kartta, miten oli meijän koulu, tässä on niin kun Alajärvi, ja salmi siinä, ja sitten Keskiniemi tässä, jossa oli Kairalan talot ja sitten oli toinen järvi, Yläjärveksi sanottiin. Siinä oli salmi ja olivat Mikkolan talot ja Ylipää oli täällä toisella puolen järveä. Kolme kilometriä suunnilleen oli koulumatkaa. Minä pääsin niin nuorena koulusta kun menin vähän aikasemmin kouluun. Täytin tammikuussa seittemän vuotta niin pantihin kouluhun suoraan kevätlukukauvelle, kun minä osasin jo lukia. Niin, ne panivat minut kouluun kuusivuotiaana. Minä oon kyllä aatellut jälkeenpäin että ei sitä kovin nuorena tarttis mennä kouluun. Minä aloin ymmärtämään vasta viimesillä luokilla siitä opetuksesta. Ne kun arveli kun seittemän vuotta on ikäraja, minä täytin tammikuussa sen seittemän. Kun minä pääsin koulusta ja meillä oli niitä koululaisia jos kuinka monta, niin isä valjasti hevosen. Se oli semmonen rekipeli. Isä sano, että Laimi viehän tuonne koululaiset koululle, ja minä vein sillä hevosella sinne koululle pikkusiskot ja -veljet. Ei tarvinnut joka aamu viijä kun ne oli viikon siellä. Minä vein net maanantaina ja kävin vissiin hakemassa poiskin. Isä valjasti hevosen, en minä vielä osannu valjastaa.

Ei meijän oikeastaan tarvinnu niitä miesten hommia tehä. Isä oli aina yksistään, ettei ollut, tyttöjä vain oli kolme vanhinta. Ilman muuta sitä joutui pikkusiskoja hoitamaan kun äitillä oli käet täynnä töitä.

Oli meillä renkiä, isällä piti olla kaverina työmies. Eelis Laak oli sen rengin nimi. Ei meillä oikeastaan, minä hämärästi muistelen, että meillä olis piikoja ollut sillon, ennen kun met kerjettiin niihin töihin. Minä olin aivan lapsi kun niitä oli. Kun me tytöt kynnelle kyettiin, niin eihän niitä enää piikoja tarvittu. Meitä oli kolme, elähän vielä. Airi, Tyyne, Jenni.. kuusko tyttöä meitä oli. Kuus tyttöä. Ja seittemän poikaa. Mutta niitä on kuollu pienenä. Kun lähettiin evakkoon, ei ollu enää kolmeatoista lasta siinä talossa. Kolmentoista vanhana pääsin koulusta. Kotona piti ruveta tekemään niitä töitä, talolle piti kartata villoja ja kehrätä ja kutoa raanua ja, mattoja ja sillä lailla. Ja muut työt siinä sivussa tehä tietenkin. Eivät muuttaneet kotoa vanhemmatkaan sisarukset, ei ne muuttanu ennen kun tuli sota. Sitte ne, minun kaks vanhinta siskoa, olivat lottana. Ne menivät lottatöihin ja minä jäin siihen vanhemmaksi tyttäreksi töihin.

Meidän talo oli ihan tavallinen talo. Siinä oli ensinnäkin kuisti, ja sitten keittiö ja keittiöstä mentiiin pirttiin ja pirtistä kamariin ja siinä päässä oli, iso huone, jota sanottiin saliksi. Me tyttäret nukuttihin siellä salissa. Kuottihin hienot matot sinne ja laitettiin nätiksi. Ei se mikään niin kaunis ollut, mutta siinä pihapiirissä oli neljä rakennusta. Siinä oli liiterirakennus, varasto, ja navettarakennus. Vielä oli rakennus, jossa oli huoneita, kummassakin päässä rakennusta. Lämmin huone ja keskellä oli pikkuhuoneita joissa ei ollu lämmitystä. Maitokamari oli yksi huone siinä. Sinne vietiin kaikki ruuat, siihen aikaan kun oli karjaa. Oli maitoa, sinne vietiin leivät ja voit ja kaikki muut ruuat. Sitä sanottiin maitokamariksi. Ei meillä ollu separaattoria. Viilitettiin maito, ne oli puiset pytyt, viilipytyt, niihin pantiin ensin pohjapiimä pohjalle, piimä ja maito päälle, oli oikein hylly johon pantiin ne pytyt. No siihen aikaan ei lehmät lypsäneet niin paljon kun ne nykyään lypsää. Niin tehtiin voita siitä maidosta ja ne joilla ei ollu lehmiä, ne kävi hakemassa maitoa ja piimää. Joilla ei ollu karjaa ja lapsia oli paljon. Ylimäärä meni omaan kylään. Ja sinne savottaan, josta minä äsken kerroin. Niin sinne vietiin kans maitoa, ei ne nyt piimää, maitoa vietiin ja voita.

Eihän täällä ollu meijeriä, oliko sitä Kemijärvelläkään vielä. Taisi olla jo Kemijärvellä. Mutta ei Sallassa ainakaan ollu. Oli muutama mökkeröinen, joilla oli kaks lehmää, nehän ne haki sitä piimää meiltäkin. Minä en kyllä tiiä sitä, kuka meijän talon on rakentanut ja millon se oli rakennettu. Siinä oli pärekatto kyllä. Sitä ei uskaltanu kesällä lämmittää, kun oli pärekatto. Kesällä, pärekatto, sehän oli kauhean arka, jos kipenöitä lensi. Kyllä sitä lämmitettiin yöllä, sehän piti sitä leipää tehä, ei sitä kaupasta leipää haettu. Nukkumassa olin, kun äiti tuli herättämään, että hälle kaveriksi leipiä kantamaan. Ne oli leivät semmosessa, niin kun lauvan päällä ja piti sitä varten tulla, että leipää antamaan äitille, kun hän panee uuniin. Hän oli oikein hoppunen, tämä äiti. Niitä oli paljon niitä leipiä, iso uuni oli ja iso perhe, niin sitä piti olla leipää paljon. Pitäs näyttää se kuva. Se oli iso uuni. Sinne meni pitkätkin halot, metriset halot. Ainakin. En minä muista kyllä olisko kylällä ollut timpureita, kun ne talot oli rakennettu ennemmin kun minä muistan.

Kyllä ne on joka mökissä leiponeet ite leipänsä, joka talossa on naisia ollu, ei ollu poikamiehiä. Kaikilla niillä oli vaimo. Siinä meijän naapurissa oli Vertti Mikkola, se oli suutari, hän teki kenkiä. Minä en tiiä, oliko muita, oli tietenkin siellä muitakin suutareita. Kato ku ne on ennen tehneet kotona ne kengät kaikki. Minä kerron nyt semmosen asian, kun meilläkin oli net suutarin tekemät kengät. Isä kävi kirkolla sillon, olikohan se -38, niin toi kumikenkiä. Ja me ei oltu nähtykkään ennen kumikenkiä. Mullakin, kun navetassa olin, oli nahkakengät, jotka oli huono puhistaa, olivat sonnassa sitten. Sitten kun minä sain ne kumikengät, olipa se mukava kun ei tarvinnu kun vettä hulahuttaa, niin ne puhistu net kengät. Oli kyllä minusta mukavaa. Isä toi niitä usiammat kengät kun meitä oli pitäjiä. Kyllä se mukava oli kun heitti vain vettä niin net puhistu ne kengät. Tietäähän nahkakengät, niihin tarttu kaikki liat. Minä oon nauranut että, se oli kyllä paras uudistus mitä minä tiijän.

Ei ollu kun yks kauppa Kuolajärven kylällä. Aleksi Kairalalla oli kauppa. Eihän sieltä tarvinnu kirkolta oikeastaan mitään, mutta jos kävi, niin toi enemmän sillon sieltä. Niin kuin riisiryyniä, kahvia ja sokeria. Sehän oli topassa se sokeri. Ja sokerisakset olivat, ne on mulla vieläkin tuolla muistona. Niin tuota, eihän sitä tarvinnu meilläkään muuta ostaa kun, kahvit, sokerit ja ne ryynit. Ja vehnäjauhot tietenkin, mutta ei sitä muuta tarvinnu. Meillä oli liha ja voi. Ohraleipää sitä talvet syötiin, kun oli niitä ohrajauhoja. Mutta oli mukava kun sai sitte kesällä sitä ruisleipää. Sillä tehtiin ruisleipää, kun lähettiin niitylle, koska eihän ohraleipä siellä olis säilyny viikkoa hyvänä. Ruisleipää kun vietiin, niin hyvänä säilyi. Se oli hyvää, ruisleipä, kun talven söi ohraleipää. Oli Mustosen Erkin perhe, niillä ei ollu peltoa, eivät kasvattaneet ohraa. He kasvattivat ruista, ruisleipää aina söivät. Me vaihettiin, annettiin niille ohraleipää ja saatiin sieltä ruisleipää. Olipa se hyvää. Vaihtokauppa tekivät keskenään lapset, taikka me nuoret.

Meillä ei ollut poroja. Kasvatettiin sika, mullikoita ja lampaitakin meillä oli. Ei varmaan ollu joka talossa sikoja. lihaa oli kyllä ja sitä kuivattiin. Ja joskus lehmäkin teurastettiin, vanha lehmä tai sonni. Kyllä siellä ruokaa oli, ainakin meillä oli. Suolattiin ja kuivattiin sitä lihaa. Kirkolle kun lähdettiin, sitä mentiin Keskiniemelle ja sieltä lähti auto, niin mentiin autossa sitten olikohan postiauto vai, joku linja-auto. Minä luulen että se kävi kolmesti viikossa. En minä hevosella käyny koskaan kirkolla.

Koulullahan oli hoitaja, terveyssiskoksi sanottiin, sehän anto niille valistusta. Ei ollu kylässä lääkäriä, oli vain kirkolla. Yksi lääkäri oli kirkolla. Ja kirkolla oli poliisi. Kivelä oli entinen poliisi, mutta se ei ollut enää poliisin työssä. Se asui siinä meijän naapurissa.

Haastatellut Terttu Pohtila v. 2006, muokannut Eeva-Liisa Vuonnala